Yöhoitajan Maailmasta

RAKKAUDEN SUOJAAN

2012-01-26T13:52:00.000+02:00

Rakkaat ystävät!

Aikaa on kulunut edellisestä postauksestani. Vuosi on vaihtunut ja kuljemme jälleen kohti kesää. Vaikka elämme tammikuuta, valo tuntuu olevan jo vahvasti läsnä. Maamme on saanut paksun lumipeitteen ja pukenut luonnon talviseen juhla-asuun.

Vaikka blogissani on ollut tyhjää ja hiljaista, elämäni blogin ulkopuolella on ollut täynnä elämää. Tekemistä ja täyteläisyyttä päiviini ovat tuoneet rakas perheeni, ystävät työssä ja työn ulkopuolella sekä seurakuntatoiminta. Sanana seurakuntatoiminta ei tuo esille tuon yhteyden monimuotoista lämpöä ja raikkautta, jota se viikosta viikkoon on antanut päiviini. Voisi kuvitella, että aika ja voimavarat eivät riitä kaikkeen tekemiseen. Toimintani seurakunnassa on ikään kuin rakas harrastus, josta saan voimia jaksaa arjessa.

Reilun puolentoista vuoden aikana olen saanut monta ihanaa ystävää. Olen löytänyt heidät seurakuntani kautta joko suoraan tai välillisesti. Viime syksyn viimeisessä postauksessa olin lähdössä lappiin seuranani bussillinen seurakuntalaisia. Osa heistä oli ennestään tuttuja, mutta joukossa oli suuri määrä aivan uusia tuttavuuksia. Reissumme oli erittäin onnistunut niin sään kuin yleisen ilmapiirin osalta. Lapin luonto ja sen syvä rauha koskettivat paranemassa olevaa mieltäni ihmeellisellä tavalla, vaikka toipumisprosessistani matkalla tiesi vain ystäväni Kate.

Lapsena vietin paljon aikaa lapissa yhdessä isän ja äidin kanssa. Suuntasimme joka kesä niille seuduille, missä minunkin juureni ovat lujasti isän äidin puolelta. Yhä edelleen lappi on täynnä sukulaisiani läheltä ja vähän etäämmältä. Ihmisen muisti on ihmeellinen. Koin seurakuntaretkemme aikana useita kertoja tunteen "olen ollut täällä ennenkin". Mielikuvat lapsuudesta nousivat joiltain osin hyvinkin tarkkoina mieleen.

Kenties koskettavin kokemus oli yksinäinen patikointi ylös tunturiin. Olimme käyneet pari päivää aiemmin selkeästi merkityn, n.15 km mittaisen vaelluksen tunturiin porukalla, kun koin vahvaa kutsumusta päästä rauhoittumaan tunturiin yksin. Pohjoisen tyttönä olen tottunut liikkumaan luonnossa yksin ja olemaan olematta tyhmänrohkea, joten sain viimein luvan lähteä tekemään hieman lyhennetyn version yhteisestä vaelluksestamme.

Kuten varmaan muistatte, olen toipumassa lapsuuden traumasta, jossa tuttu aikuinen teki minulle pahaa. Rukouksen avulla olen edistynyt toipumisessa niin nopeasti, että kykenin lähtemään retkelle, johon osallistuminen tuntui vielä heinäkuussa mahdottomalta. Kun vaelsin yksin tunturissa, tunsin olevani lähellä Jumalaa, joka antoi minulle elämänvoimani takaisin. Kykenin taas nauttimaan Hänen luomistyöstään ja kuuntelemaan hiljaisuutta. Hiljaisuudessa ympäröivän luonnon keskellä on hyvä kuunnella, mitä Jumalalla on minulle kerrottavaa. On niin helppo olla pyytämässä rukouksessa eri asioita. Kuunteleva rukous jää vähemmälle. Olen sitä tässä matkan varrella opetellut ja yllättynyt sen ihmeellisyydestä.

Syksyllä siis riitti puuhaa monella eri saralla. Pakko tunnustaa, että reissukuvatkin ovat yhä edelleen purkamatta. Kamerat ovat saaneet viettää lepoaikaansa kameralaukussa lukuunottamatta joulua. Nyt tuntuu siltä, että mielikuvaklikkaaminen ei enää riitä, vaan veri vetää ikuistamaan näkymät kameralla. Tämän viikon loppuun mennessä on tavoitteena suorittaa kuvien purkaminen ja kameroiden aktiivisempi käyttö. : )

Rukouksella on valtava voima. Ennen joulua ja joulun jälkeen olen saanut todistaa ainakin kahta suurta rukousvastausta lähipiirissäni. Se vetää sanattomaksi ja nöyräksi. Myös tänään kannan sydämessäni kahta ihmistä, joiden puolesta haluan rukoilla. Samalla toivon, että jokainen meistä voisi muistaa, miten tärkeää on pitää huolta toinen toisistamme ja olla toinen toisemme rinnallakulkijana. Jos näin muistaisimme aina tehdä, ei kukaan meistä jäisi yksin.

Rinnalla kulkeminen ei ole taakka. Läheisemme; perheemme ja ystävämme ovat meille rakkaita. He ovat rakkaita myös silloin, kun heidän tuentarpeensa kasvaa syystä tai toisesta. Se, mikä itselleni tuo voimaa ja valoa, ei ole aina se, mikä on helpointa. Vaikeuksista ja vaikeista tilanteista löytyy voima joka kantaa.

Uskon, että minunkin tielleni on lähetetty juuri ne ihmiset, joiden kautta sekä minä että hän voimme oppia ja kasvaa. Jos saan mahdollisuuden tukea jota kuta, olen oppinut, että siinä piilee mahdollisuus myös omaan oppimiseen ja kasvamiseen. Vajavaisuudessani en huomaa kaikkia virheitäni ja puutteitani, mutta olemalla ihmisten kanssa saatan nähdä kasvun mahdollisuuden itsessäni ja oppia olemaan nöyrä.

Kun rakastaa, haluaa kulkea rinnalla. En halua kulkea rakkaitteni kanssa vain helppoja tieosuuksia pitkin; haluan olla rinnalla ne vaikeakulkuisetkin osuudet. Me kaikki tarvitsemme toisiamme. Vaikka en haluaisikaan olla taakkana rakkailleni, tiedän, etteivät he lakkaa rakastamasta minua silloin, kun minulla on vaikeaa. Luotan rakkauden ihmeelliseen voimaan; siihen, että rakastan ja olen rakastettu juuri sellaisena kuin olen.

Minua kiusattiin lapsena uskoni takia. Olin hyvin avoin ja halusin kaikkien tietävän, miten ihmeellinen Jumala meillä on. Lapsesta asti olen kantanut Kristusta sydämessäni, mutta vasta nyt olen voittanut kaikki pelkoni, joita sain sydämeeni monen asian yhteisvaikutuksesta. Ilman Kristusta en olisi tässä. Tämän rakkauden lahja antaa voimia kohdata vaikeimmatkin asiat.

Siunattua päivää Sinulle! : )

"Itkemättömät itkut"

SIUNATTUA VIIKONLOPPUA JA TULEVAA VIIKKOA

2011-09-17T04:58:00.000+03:00

Olen lähdössä seurankunnan retkelle lappiin reilun tunnin kuluttua. Palailen kotiin ensi lauantaina. Olen iloinen, että tämä kauan odotettu hetki koitti ja olen todellakin lähdössä reissuun. Jossain vaiheessa se tuntui hyvin epätodennäköiseltä kaiken tapahtuneen jälkeen.

Mutta tässä ollaan; sydän täynnä rauhaa ja kiitollisuutta.

P.s Pikkukameran laturi löytyi. Kameralaukusta. : )

ELÄMÄ ON NYT

2011-09-09T20:57:00.000+03:00

Olen kesälomalla. : ) En ehtinyt aloittaa sitä ollenkaan, kun jouduin sairauslomalle. Sää ei ole järin kesäinen, mutta asenne ratkaisee. Olen toteuttanut itseäni maalipensseliä heilutellen ja antaen valkoisen vallata. Rakas kysyikin eilen, että olenko kartoittanut, onko talossa enää yhtään maalaamatonta paikkaa... ; ) Kupsu on ilmoittanut, että hänen huoneensa minun on jätettävä rauhaan. Olen (ainakin toistaiseksi) kunnioittanut hänen toivettaan.

Vaikka perhe välillä kuittaileekin sisustamiselleni, olen ollut havaisevinani viihtymistä. Taisivat nuo rakkaat ihmiset viihtyä ennen tätä Suurta Sisustusnumeroakin. : ) Itse olen se, joka herkimmin häiriintyy harmonian puutteesta ja sekamelskasta. Olen perheessämme myös se, joka katselee tarkimmin, mitkä värit ja kuviot sointuvat parhaiten yhteen.

Keskustelin parin ystävän kanssa viime viikonloppuna tuosta pukeutumisesta. Siinä nousi esille se, että ehkä toiselle värien sekamelska on se harmonia. Toisaalta vaikka koti olisi kuin sisustuslehdestä ja täynnä viimeisintä designia, mutta siitä puuttuu sielu, ei se ehkä olekaan se kaikkein viihtyisin. Yksi ystäväni asuu kodissa, jossa on paljon kaikkea eri vuosikymmeniltä. Viihdyn siellä koska koti on täynnä lämpöä, tunnetta ja kodikkuutta. Aivan niinkuin tämä ystävänikin.

Tämä perjantai oli siivouspäivä. Se oli ihanaa, sillä tykkään kodistani. Siksi nautin sen kunnossa pitämisestä. Varsinkin nyt, kun elämä tuntuu hyvältä ja kadotettu energia on palaamassa. Ehkä jopa aivan uusilla tehoilla. Eikä tehot tässä tapauksessa merkitse niinkään tekemisen määrää vaan sitä laatua.

Siivouksen jälkeen hain Natusen eskarista. Menimme siitä suoraan tuhlaamaan hänen jemmarahansa ötökkään nimeltä "Shnooks". Se on pehmeä ja karvainen, sitä voi harjata ja siihen liittyy tarina, joka oli kirjoitettu erilliseen lappuun. Näitä lempeän näköisiä öttiäisiä on kuutta eri tyyppiä: Wawikki, Blizz, Teeki, Kookajoo, Zazzee ja Oogadoo. Natusen ostama on Kookajoo. : )

Minulla oli liikkeelle lähtiessäni vahva tunne siitä, että tapaan reissulla tuttuja. Näin tosiaan kävi. Kaupan pihalla kohtasin ystäväni seurikselta. Hän kertoi ajatelleensa, mitä minulle kuuluu, kun en ole kesän aikana juuri messuissa päässyt käymään. Paljon ei kuulumisia ehditty vaihtaa, kun kauppa veti Natusta puoleensa... Kaupassa tapasin yhden ystäväni ja samalla työtoverini. Oli aika kiva nähdä häntä, emme ole törmänneet aikoihin.

Kotona tunsin pientä uupumusta ja lösähdin sohvalle puoleksi tunniksi. Sitten keitin kahvit ja olo oli mitä mainioin. Päätin tarttua tunteeseen ja lähdin myöhemmin lenkille. Kävelin vaihtelevassa säätilassa kymmenen kilometriä syksylle tuoksuvassa metsässä. Tunsin vesipisarat kasvoillani, näin auringon, vaalean- ja tummansinisen taivaan, joista jälkimmäiselle piirtyi sateenkaari.

"Elämä on nyt"

VAPAA

2011-09-07T13:31:00.000+03:00

Koti on siellä missä sydän ja sydän siellä missä koti. Tämä on omalla kohdallani merkinnyt paljon; siksi siitä tulee myös kirjoitettua. Tuolla alempana viittasin uudistumisen koskettaneen myös kotia. Itse asiassa uudistuminen on aivan väärä sana. Minulle kyse on enemmänkin minuuden toteuttamisesta. Pakettipeikon pois pelottamisen yksi tärkeä osa on lakata ohjautumasta niiden oletusten mukaisesti, joita minä olen koko elämäni muissa ihmisissä olettanut olevan.

Kun minusta n. 9-vuotiaana tuli "ei mikään, ei kukaan", kadotin ilon siitä mitä tein. Edes vanhempien kehut eivät voineet nostaa luottamusta siihen, että osaan ja pystyn. Minä katosin itseltäni ja toimin niin, että ympärilleni muodostui kuori. Itsensä jo valmiiksi satuttaneena yritin mennä yhä pienemmäksi, mutta minusta tuli yhä parempi kohde kiusaajilleni. En uskaltanut edelleenkään puolustautua, sillä hän joka minua alunperin satutti, sai minut uskomaan, ettei kukaan usko. Että olen itse tehnyt väärin ja siksi minua rangaistaan.

Osa kouluajastani oli suunnatonta henkistä tuskaa. Jossain vaiheessa turruin siihen, mutten voinut olla pohtimatta miksi en saanut olla kuten kaikki muut. Näin toki, että muitakin kiusattiin. Jostain syystä tuolloin kaikki kiusatut eivät liittyneet yhteen. Sen sijaan meillä oli paljon katseiden vaihtoa keskenämme. Myötätuntoinen katse sai usein vastaansa tyhjän katseen tai katseen, joka kertoi "minä selviän kyllä".

Kun on tunne siitä, ettei osaa mitään, ei uskalla edes yrittää. Tai sitten tekee niinkuin joku toinen tekee ja ehdottaa tai miten joku toinen haluaa. Oma idea ja ajatus sammuu heti synnyttyään tai sen työntää pois. Sitä ei joko kehtaa toteuttaa tai ei voi toteuttaa, koska ei osaa ja se on muutenkin tyhmä idea. Sitä on mennyt muiden mukana, myös niihin huonoihin ideoihin. Vielä viime vuoden syksyllä ja viime keväänä meinasin lakata toteuttamasta itseäni heti, kun perheeni heitti jonkun kommentin sisustusideoihini liittyen. Korostan, että nämä heitot olivat ystävällisiä ja rakkaudella sanottuja.

Sitten pääsin sen verran eteenpäin, että aloitin sen mitä olin suunnitellut. Siinäkin vaiheessa iski pakokauhu ja pääni sisällä takoi, että tämä ei tule onnistumaan, tästä tulee karmeaa. Sama ajattelu päti silloinkin, kun kerroin lääkärissä mustasta paketista. Jotenkin olin sisäisessä maailmassani valmistautunut vastaanottamaan sen, miksi musta paketti minulla yhä edelleen oli: Se ei ollut totta, sitä ei tapahtunut ja jos oli, se on ihan omaa syytäni.

Perjantaina kävin tapaamassa psykiatriani. Edellinen tapaaminen oli heinäkuussa. Olin silloin vielä henkisesti hauraassa tilassa. En ollut koskaan ennen käynyt psykiatrilla, joten en oikein tiennyt mitä odottaa. Suurin tarve oli saada helpotus tuskaan ja häpeään. Kun kerran koettua ei voi pyyhkiä pois, halusin kuulla, että en ole tehnyt mitään väärää.

Koska olin niin rikki, minun oli hyvin vaikea pysyä mukana kysymystulvassa. Kysymykset koskivat vaihdellen menneisyyttä ja nykypäivää; sitä, mikä olen voidessani hyvin ja miltä tuntuu nyt. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen olin viikon päivät ihan lukossa. Märehdin tapaamistamme tietämättä mikä siinä oikein häiritsi.

Perjantaina kerroin tästä psykiatrilleni. Sanoin, kuinka minulle tuli heinäkuun tapaamisesta tunne siitä, että hän luokitteli minut tiettyyn ihmistyyppiin kuuntelematta loppuun ajatuksiani. Kerroin myös, että ymmärsin jossain vaiheessa, ettei näin ollut. Terveempi mieli ja sitä kautta ajattelu selkeytyi.

Oli upea tunne istua odottamassa vuoroaan odotushuoneessa ilman, että tunsi olevansa kaikkien halveksima "ei kukaan, ei mikään", joka on saanut sen mitä ansaitsi. Siinä istuessani tein taas yhden oivalluksen. Isän kuolema oli niin kipeä paikka, että tämä tapahtumattomaksi haudattu hyväksikäyttö tuli kohdattavan kokoiseksi.

Psykiatrini totesi minun osanneen omin neuvoin asetella asiat ja palikat kohdilleen. Olin onnistunut saavuttamaan yksin sen, mihin jonottamani terapia olisi pyrkinyt.

Aivan yksin en tähän kuitenkaan päässyt. Kaikki ystäväni seurakunnassa ovat rukoilleet puolestani. Olen tehnyt niin itsekin. Keväällä rukous oli sanatonta huokausta, kun en muuhun kyennyt. Tänään siihen kykenen ja rukous on täynnä kiitosta. En ole yksin ollut kantamassa tätä mustaa pakettia. Nyt se avattu ja sen sisältö on tyhjennetty.

Päivä päivältä lisää palasia asettuu paikoilleen. Löytyy uusia ajatuksia, oivalluksia ja onnistumisia. Tulee varmasti päiviä, joilloin "ei mikään, ei kukaan" nostaa päätään. Nyt kuitenkin tiedän ja uskon, että sellaista ei oikeasti ole olemassa.

Tapahtuneesta on aikaa kolmekymmentä vuotta. Voisin jäädä itkemään ja märehtimään sitä, minkä olisin voinut tehdä toisin. Haluan kuitenkin nähdä tämän voimavarana ja nauttia jokaisesta päivästä luottaen siihen, etten tee matkaani yksin.

"Itkemattömät itkut"

MITÄ KUULUU PERHEELLENI

2011-09-01T12:07:00.000+03:00

Syksy on tullut. Se on aina merkinnyt minulle uutta alkua enemmän kuin muina vuodenaikoina. Ehkä siksi kun olen elokuun lapsi. Palasin hetki sitten Natusen kanssa esibaletista metsän kautta. Matkalla syötiin makeita mustikoita, joita yhä edelleen löytyy paljon. Metsä oli tuoksuja täynnä. Syksyllä on oma tuoksunsa, josta huumaannun.

Natunen on aloittanut esibaletin lisäksi esikoulun. Hän tuntuu viihtyvän mainiosti niin uusien kuin ennestään tuttujen kavereiden kanssa. Kupsusta on tullut hiljalleen esiteinimäisempi. Kaverit ovat tärkeitä. Vähän on ollut äidillä opettelemista, kun yritän ymmärtää, että nykynuorison yksi sosiaalisten suhteiden hoitopaikka on tietokoneella. ; ) Valvottuna ja rajoitettuna tietysti. Ajat muuttuvat ja tässä sitä koko perheen voimin kasvetaan mukana. Vanhemmalle se kasvaminen on tietysti erilaista joissain asioissa, kun lapsille tämä aika on tässä ja nyt. Heillä ei kaukaisempaa menneisyyttä vielä ole.

Olen nauttinut menneestä kesästä toipumisen keskellä erityisesti siksi, että olen saanut olla lasten kanssa. Natunen on kuin ilmetty minä lapsena; kesäaikana hän singahti pihalle heti herättyään ja vietti siellä päivät ystävänsä kanssa leikkien. Meillä oli avoimet ovet naapurien kanssa lasten tulla ja mennä. Tunnen kiitollisuutta siitä, että asumme seudulla, jossa lapset voivat nauttia ulkoilusta, kodista ja ystävistä samassa ympäristössä.

Rakas puolisoni on tehnyt paljon töitä. Se asia ei ole muuttunut. Kuten ei sekään, että hän yhä edelleen jaksaa olla rinnallakulkijani ja ystäväni. Mustan paketin avautuminen on avannut asioita, joita on ollut joskus vaikea käsittää. Oli vapauttavaa tuntea, kuinka palikat loksahtelivat oikeille paikoilleen. Jos oli hyvä ennen, nyt on vieläkin parempi.

***

Tekstin alkuosa syntyi eilen illalla. Kun tuntuu hyvältä antaa sormien tanssia näppäimillä, annan niiden tanssia. Niin pitkään aikaan en kyennyt kirjoittamaan mitään.

Tänään jatkan taas maalaamista. Työn alla ovat olleet portaat ja meidän parvi. Olen voiton puolella jo. Oveen koputti aamulla keittiökauppias. Sanoin hänelle, ettei ole suunnitelmissa. Hän kysyi, etteikö ollenkaan. Meinasin vastata, että jos teiltä löytyy tosi vanhoja keittiön kaappeja, jotka miellyttävät silmää... ; )

Minä tykkään meidän vanhasta keittiöstä. Rakkaani isoäidin pitsit tuovat siihen oikeanlaista tunnelmaa. Ja maalilla voi tuunata vanhaa valkoista vielä vanhemman näköiseksi...

Aurinkoa tähän torstaihin. Toivoa ja siunausta.

TARTTUMAPINNALLA

2011-08-31T12:17:00.000+03:00

Olen paljon miettinyt, suunnitellut ja etsiskellyt tarttumapintaa kaikelle sille, mikä on ollut isän kuoleman jälkeen toimettomana nurkassa. Vuosi on mennyt samalla sekä hitaasti että nopeasti. Tuntuu, että juuri äsken olin isän sylissä sairaalavuoteella ja isä minun. Sitten yhtäkkiä vuosi hurahti ja tajusin taas katselevani taivaalle kaartuvaa sateenkaarta samana päivänä jona kävin sulkemassa arkun kannen ja hakemassa isän kotiin kappeliin.

Oikeasti olen sittenkin mennyt eteenpäin, eikä mikään ole pysähtynyt elämässäni, vaikka siltä se on tuntunut välillä itsestäni ja varmasti muistakin. Paljon asiaa on tullut elämisen tehokurssilla. Yksi tavallaan tosi hieno asia oli osata olla paikallaan tekemättä mitään. En ole koskaan osannut maata auringossa, aina on pitänyt olla puutarhahommia tai liikkumista luonnossa. Kuluneen kesän aikana viimein opin makaamaan selälläni pihakeinussa ja katselemaan pilviä ja sinistä taivasta. Ajatukset risteilivät päässäni lempeän verkkaisesti. Pystyin valitsemaan, onko hetki otollinen palata johonkin menneeseen vaiko vain valita juoko mehua vai kahvia.

Toimintakyky on palannut tyyliin otanko mehua vai kahvia. Pieniä asioita, pieniä päätöksiä, jotka koskevat minua ja minulta. Alussa oli tietysti todella vaikeaa, kun tunsin syyllisyyttä. Ensin se oli sitä tuttua, että "mun pitäis olla töissä eikä tässä lamaantuneena" ja "eihän näin voi sairastaa, kun ei voi näyttää, että mulla on jalka poikki, vaan nupissa on kaikki sekaisin". Myöhemmin, kiitos ystävien, perheen ja työtovereiden sekä lääkärini, pääsin siitä syyllisyydestä irti.

Kun muistin viimein mitä minulle lapsena tapahtui ja sain sen sanottua ääneen, saatoin aloittaa kuoriutumisen. En oikeastaan missään vaiheessa tuntenut vihaa vahingoittajaani kohtaan, niin suuri oli helpotus siitä, että tiesin vihdoin olevani matkalla kohti vapautta.

Tästä vapautumisen tunteesta tulen taas postauksen alkuun. Kaikki ne asiat, joista olen pitänyt, ovat minussa edelleen. Olen hiljalleen oppinut olemaan ahdistumatta siitä, että ne kaikki eivät ole isän kuoltua aktivoituneet entiselle tasolle. Mielentila on tärkeä. En voi väkisellä tehdä minulle tärkeitä asioita, jos mieli on sirpaleina. Osin nämä rakkaat asiat toimivat parantavina tekijöinä ja ehkä juuri siitä johtuen astuvat takaisin oikeassa järjestyksessä.

Olen vapauttanut itseni joissain asioissa, joihin en ole uskonut kykeneväni. Kiitän edelleen Taivaan Isää siitä, että hän on vastannut rukouksiini. Koti on minulle hyvin tärkeä paikka. Vasta nyt olen vapautunut tekemään siitä juuri sellaisen, kuin hyvältä tuntuu. Jopa siinä mittakaavassa, että perheessäni sisustamisbuumistani on tullut hilpeyden aihe: "Taasko sä äiti maalaat?" ; )

***

Pahoittelen rönsyilevää ajatuksenjuoksuani. Opettelen taas jäsentämään maailmaani kirjoittamalla ja välillä päässä liikkuu liian monta ajatuskuviota yhtä aikaa.

Lempeää elokuun viimeistä päivää...

KUKA TEKI VÄÄRIN

2011-08-31T10:27:00.000+03:00

Kun olin lapsi, luotin niihin aikuisiin, jotka pitivät minusta huolta. Yhtä lukuunottamatta nämä aikuiset hoitivat tehtävänsä niin kuin kuuluukin tehdä. Koska olin lapsi, ajattelin kuin lapsi. En ymmärtänyt mitä tapahtui. Tai ymmärsin, mutta en ymmärtänyt asiayhteyksiä.

Ensin uskoin kuvittelevani sen mitä tapahtui. Jotenkin tiesin, että se mikä tapahtui oli väärin. En silti uskaltanut kertoa asiasta kenellekään, sillä pelkäsin kahta asiaa: Kukaan ei uskoisi minua. Kaikki olisi kuitenkin omaa syytäni. Minä olin tehnyt väärin.

En uskaltanut tehdä mitään. En vastustaa, enkä paeta. Kaikki oli hyvin epätodellista. Ja ristiriitaista. Pelottavaa.

Lapsen mielessä suljin kaiken pois. Istuin suuren kuusen olla kahden pellon välisellä rajalla puhumassa Jumalalle. Niin, Hänelle puhuin, sillä en koskaan oppinut pelkäämään Häntä. En, vaikka kuulinkin sanottavan, että "Jumala pudottaa kuuman kiven päähän, jos tekee syntiä".

Ihminen, joka teki minulle pahaa, piti minua vallassaan myös henkisellä väkivallalla. Se, kuten moni muukin tapahtuneeseen liittyvä seikka on avautunut minulle vasta nyt. Tänä päivänä kykenen mieltämään sen vallankäytöksi, jolla hän musersi minut niin pieneksi, etten ikinä löytäisi voimaa avata suutani ja huutaa apua. Hän nöyryytti minua, kunnes kasvoin siinäkin mielessä kieroon, että minusta tuli "ei kukaan, ei mikään".

Tässä roolissa vartuin nuoreksi ja aikuiseksi. Minulla oli hyvin vaikeita aikoja, kuten varmasti monella on. Kasvaminen ja aikuistuminen ei ole ikinä täysin ongelmatonta, luulisin. Minun musta pakettini piti huolen siitä, että löin päätäni seinään oikein kunnolla.

Nyt kun tätä kaikkea mietin, en voi olla ohi mennen ajattelematta, miten asiat olisivat menneet, jos minulla olisi se tieto ja ymmärrys, mikä minulla nyt on. Jos olisin voinut purkaa paketin jo aiemmin. Ja kasvanut jossain mielessä vähemmän kieroon.

Liikaa ei kannata vatvoa. Sen vuoksi tein päätöksen siitä, ettei minun tehtäväni ole hakea rangaistusta ja asettua tuomitsijan rooliin. Uskossani jätän sen tehtävän Taivaan Isälle ja rukoilen minua satuttaneen ihmisen puolesta. Että hän näkisi virheensä ja löytäisi rauhan sielulleen.

Minulle on riittävästi työtä toipumisessa. Vihan kantaminen söisi minulta voimat parantua loppuun asti. Minun matkani kohti tervehtymistä on käynnissä ja jatkan sitä sydän päivä päivältä kevyempänä.

ENSIMMÄINEN HELPOTUS

2011-08-30T10:03:00.000+03:00

Masennuksen puhjettua vajosin hyvin syvälle. Menetin toimintakykyni lähes täysin. Kykenin kyllä huolehtimaan perheestäni rakkaan puolisoni tuella. Valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö tuntenut pelkoa siitä, jään siihen tilaan. Pelkäsin, etten pysty enää koskaan lukemaan, kirjoittamaan, tekemään, luomaan, hoitamaan ja nauttimaan perheestä, asioista, ilmiöistä, ihmisistä.

En kyennyt menemään mihinkään tai lähtemään ulos. En varsinaisesti pelännyt ihmisiä, vaan häpesin. Häpesin sitä, että mustan paketin sisältö näkyy minusta. Tunsin itseni likaiseksi ja syylliseksi. Ajattelin, että kaikki ihmiset näkevät sen ja pitävät minua likaisena ja syyllisenä.

Syyllinen ansaitsee rangaistuksen. Tulee kotiarestia ja jälki-istuntoa. Mutta vankilaakin pahempi rangaistus on joutua häkkiin sen sisälle, jonka uskoo lapsenmielessä ansainneensa. Olla siellä, missä kukaan ei näe minun olevan. Lunastaa joka päivä paikkaansa maailmassa koettamalla olla parempi, kiltimpi ja kuuliaisempi. Uskotella itselleen, että luottaa ihmisiin, joista välittää koko ajan peläten, että he rakentavat uuden häkin entisen ympärille.

Kolmekymmentä vuotta istuin häkissäni. Sitten musta paketti avautui ja sain kerrottua puolisolleni ensimmäisenä kaikista ihmisistä, minkä sisällä olen istunut ja itkeskellyt itsekseni.

Se oli ensimmäinen helpotus. Että sai sen sanottua: "Minulle on tehty niin."

VALKOISTA

2011-08-29T10:18:00.000+03:00

Minulla on ollut alaluokilta lähtien mustanpuhuva paketti haudattuna sydämeeni. Se on vienyt tilaa luottamukselta niin itseeni kuin toisiin ihmisiin. (Tätä en muuten tiedostanut, ennen kuin löysin paketin ja se avautui.)Paketista huolimatta Taivaan Isä opetti minua löytämään myönteisen asennoitumisen. Ilman sitä tuskin olisin tässä. Ilman sitä haudatun paketin löytäminen olisi levittäytynyt elämääni mustana, kaiken peittävänä kauhuna. Näin uskon.

Kun isä kuoli, minusta tuntui, että murenin pieniksi palasiksi. Käsittelin asiaa niin hyvin kuin taisin. En ehkä tajunnut, ettei siinä ole oikeaa tai väärää menetelmää, ettei tarvitse tuntea syyllisyyttä ja pelkoa siitä, miten kauan tai lyhyen aikaa sureminen kipeimmillään kestää. Ehkä kuuntelin liikaa ohjeita, ehkä en antanut itselleni lupaa ottaa riittävästi aikaa tai ehkä surin perheeni surua unohtaen omani. En tiedä, en todellakaan tiedä.

Tammikuussa, kun vuosi oli vaihtunut, tunsin talven sydämessä tyhjäksi myös sydämeni. Olin väsynyt siihen, että aamujen ilo oli yhä kadoksissa, etteivät polut kutsuneet kulkemaan, eivätkä muutkaan aiemmin rakkaat asiat vetäneet enää puoleensa. Työstä oli tullut liian tärkeää, koska se oli ainoa asia, josta sain kiinni. Takerruin liikaa hoidettavieni kipuihin, menetyksiin ja omaan riittämättömyyden tunteeseeni. Lopulta en päässyt enää irti niistä, vaan kannoin ne kotiin kokonaan. Kelasin ja kelasin, enkä päässyt loppuun.

Kevättalvella sanoin muutamalle ystävälle ja työtoverille, että "olenkohan masentunut" tai "olen ehkä masentunut". Se ei kai näkynyt päällepäin, sillä en saanut vahvistusta tunteelleni. Puolisoni alkoi huolestua. Samoin masennuksen läpi käynyt ystäväni. Itse halusin kuulla heitä, jotka olivat eri mieltä. En halunnut olla masentunut.

Menin huhtikuussa uusimaan reseptiä ja varasin ajan työterveyslääkärille. Minun ei olisi tarvinnut mennä reseptin takia lääkärin vastaanotolle. Menin silti. Lääkärini kysyi, miten olen jaksanut isäni kuoleman jälkeen. Yllätyin, kun rupesin itkemään. Totesin, ettei mikään ole hallinnassa enää.

Tästä alkoi toipuminen. Ensin menin hyvin syvälle pimeyteen. Sitten tulivat unet. Musta paketti, joka avautui. En halunnut nähdä mitä sen sisällä oli. Se avautui kolmena yönä peräkkäin. Kerroin puolisolleni, kun olimme menossa Naapurikaupunkiin syömään ja istuimme autossa. Hän järkyttyi ja minä kuuntelin omaa ääntäni kuin unessa.

Olin viimein matkalla kohti valkoista. Joulukuussa avasin valkoisen maalipurkin ja aloin maalata kotiani. Nyt maalasin sisintäni.

Matka jatkuu ja maalipurkki toisensa jälkeen avautuu...

YMPYRÄ SULKEUTUU

2011-08-26T11:19:00.000+03:00

Tänään on isäni kuoleman ensimmäinen vuosipäivä. Ympyrä sulkeutuu. Olen elänyt vuoden jokaisen päivän kertaalleen ilman häntä. Ja kuitenkin hän on mukana jokaisessa hetkessä. Rakkaus elää. Se ei kuole ikinä.

Isä antoi minulle lahjana elämän ja rakkauden. Hän oli mukana puhdistamassa sitä uskoa, johon minut vanhempieni myötävaikutuksella kasvatettiin. Taivaan Isän rakkaudessa kasvaminen ei ole helppo taival. Monta kerta protestoin ja kysyn "mitä ihmeen rakkautta tämä kipu on?". Olen päässyt eteenpäin siinä, että osaan paremmin ottaa luottavaisena sen, että Taivaan Isän rakkaus on rakkautta silloinkin, kun itse en sen miellä olevan niin.

Kun minulle annetaan ylhäältä kasvun paikka, se voi tulla toisen ihmisen kautta. Isä antoi minulle uudenlaisen uskon rakkauteen. Hän kasvoi ja herkistyi, pehmeni ja avasi itsensä. Minulle kävi samoin. Lopulta erottuivat suru ja ikävä erilleen siitä, että lapsuudessani minulle tapahtui jotain hyvin pahaa. Minä suljin sen pois. Minä unohdin sen ja hautasin sen hyvin, hyvin syvälle.

Kun isä kuoli, nousi tuo paha takaisin ja alkoi kaihertaa. Tuo mennyt paha ei liittynyt mitenkään perheeseeni tai sukuuni, vaikka kyseessä olikin aikuinen, johon luotin. Monen kipeän päivän ja monen tuskaisen yön jälkeen uskallan jo sanoa olevani kuoriutumassa siitä pois. Viimein tiedostan, että minä en ole tehnyt mitään väärää; en ole kerjännyt tai ansainnut sitä, mitä minulle lapsena tehtiin.

Minä paranen. Minä toivun. Minulla on yhä vanhempieni rakkaus, puolisoni rakkaus, lasteni rakkaus, ystävieni rakkaus ja ennen kaikkea se rakkaus, joka tulee ylhäältä.

Minä kaipaan sinua isä.
Kaipaus on tänään lempeämpi.
Se on jäämässä sen alle,
joka on se kaikkein suurin:
Rakkaus.

Sinun rakkautesi on minussa.
Minä olen siinä.
Sinä olet.

Me kaikki olemme.
Näin olkoon.

J.K Tämän tekstin julkaisu viivästyi, kun olen onnistuneesti siivonnut pikkukameran laturin niin varmaan paikkaan, etten löydä sitä. Olisin halunnut tähän postaukseen tietyn valokuvan. Sitä ei nyt tässä vaiheessa sitten ole, mutta jatkan etsimistä. Parasta on, että olen löytänyt jotain.

SANATON, KUVATON

2011-04-27T11:20:00.000+03:00

Kerrottavaa olisi paljon, sanoja lopulta aika vähän. Kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa. Kaikkeen ei löydy kuvaa, vaikka silmät tallentavat monta kertaa ohi kiitävän hetken kauneuden. Klik.

Joskus jonkun toisen kirjoittamat sanat auttavat kertomaan sen, mitä itse ei juuri nyt saa kokoon. Tämä sattui eilen kohdalle kummeilta saamastani joululahjakirjasta "Lauluja Särkyneille":

"RAKAS JUMALA,
kiitän sinua sairaudesta, joka tuli äkkiä ja yllättäen, sotki
kaikki suunnitelmani ja heitti minut sängyn pohjalle
tyhjänä ja toimettomana.
Kiitos, että annoit minulle tämän voimattomuuden
kokemuksen.
Kiitos, että teit minut niin heikoksi,
että minun on pakko levätä.
Sinä näet, minkälaista hullunmyllyä elämäni on välillä ollut.
Kiitos, että sinä puutuit asioiden kulkuun
ja laitoit minut väkisin lepoon,
sillä itse en olisi osannut.
Auta minua ymmärtämään, mitä haluat minulle puhua.
tee minulle, miten tahdot."

HUHTIKUU

2011-04-11T22:01:00.001+03:00

Tämä pieni hiljaisuus ei ole johtunut siitä, ettei mitään ole tapahtunut. Itse asiassa elämäni on huhtikuun tähän astiset päivät ollut hyvin täyteläistä. Jotain on jäänyt taakse ja jotain on edessä. Sisin on kaiken keskellä täynnä rauhaa ja luottamusta. Jos elämäni olisi maalaus, voisi sanoa, että uudet siveltimen vedot ovat kevyempiä ja värit kirkkaampia pehmeän valon alla.

Alfakurssin päätösjuhla oli viime keskiviikkona. Ilmassa oli haikeutta ja samalla katse kohdistui eteenpäin. Olin saanut uusia eväitä uskooni. Opin tuntemaan lisää Taivaan Isää ja samalla itseäni. Sain olla yhdessä toisten tiimiläisten kanssa tukemassa ja opastamassa toinen toisiamme ja kurssilaisia. Sain uusia ystäviä, jotka ovat rinnalla kulkijoina ja matkaoppaina myös kurssin päättymisen jälkeen. Juhlamme huipentui kirkkosalissa vietettyyn ehtoolliseen. Siitä oli hyvä lähteä aloittamaan valvontajaksoa sydän ja mieli avoimena.

Päättymistunnelmat jatkuivat torstaina, kun Kasvun aika -kurssin "Herra opeta meitä rukoilemaan" -osio päättyi. Viimeisellä kerralla tutustuimme ylistykseen. Mainitsen sen tässä, koska se tuntui äärettömän hyvältä. Kurssimme vetäjä säesti meitä kitaralla ja lauloimme ylistylauluja. Seisomaan nouseminen ja liikkuminen oli sallittua. Sai myös istua, jos halusi. Ihan mikä tuntui parhaalta. Minusta tuntui siltä, että piti seisoa.

Alfakurssilta saamani ystävä toi minulle lainaan muutamia kirjoja, joista yhtä aloittelin lukemaan yön hiljaisina hetkinä. Vaikka aikaa lukemiseen ei paljon jäänytkään, ehdin jo aika pitkälle. Olen iloinen, että pystyn taas innostumaan lukemisesta. Se on ollut minulle yksi rakas harrastus ja jäi isän kuoleman jälkeen lähes täysin. Yritin kyllä lukea, mutta keskittyminen herpaantui jatkuvasti. Runot ovat olleet ainoita, jotka ovat olleet riittävän lyhyitä minun keskittymiseeni. Ja varmasti kuitenkin täyttäneet sen tyhjiön, jonka lukemisen puute aiheutti. Runo antaa aikaa ajatukselle. Sen voi lukea monta kertaa tai kerran. Olin niin tai näin, aina voi siirtyä seuraavaan. Voi sulkea kirjan ja avata uudelleen toisesta kohtaa.

Jos saisin valita yhden kirjan mukaani matkalle, se olisi Raamattu. Myös sen voi avata monesta kohtaa ja siirtyä seuraavaan. Siitä löytyy lohdutus ja kaikki se, mitä minun tarvitsee tietää. Raamatustakin voi lukea samat kohdat uudelleen. Se on pika-apu, kun hätä on suurin. Koska Raamattu on täynnä tärkeitä asioita, olen merkannut ne tällä hetkellä erityisen tärkeät tarralapuilla. Yksi ystävä katseli hymyillen, kun avasin alfaillassa reppuraamattuni ja näki värillisten merkkilappujen runsauden...

Valvontajakso päättyi eilen aamulla. Se oli raskas sekä henkisesti että fyysisesti. Joskus on näin. Se ei tarkoita, etteikö se antaisi paljon hyvää niin hoitajana kuin ihmisenä; se, että joutuu vaikeisiin tilanteisiin ja haasteisiin ja asettamaan itsensä alttiiksi haavoittuvaisuudelle. Olin sunnuntaiaamuna niin väsynyt, etten jaksanut lähteä edes messuun, vaikka heräsinkin hetkellisesti kännykkäherätykseen muutaman tunnin unien jälkeen. Onneksi illalla oli ilosanomailta kirkossa. Sinne jaksoin jo lähteä kahden alfaystäväni musiikillista todistusta kuuntelemaan.

Tämä viikko on täysin vapaa töistä. Ensi sunnuntaina juhlitaan Natusen 6-vuotisjuhlia. Virallinen päivä on 25.4. Natunenkin on koko viikon kotona. Hän on laajentanut reviiriään. Kaikki alkoi viikonloppuna, kun tyttö tuli lauantaina kysymään eväitä pientä retkeä varten. Minulta kysyttiin lupaa lähteä hieman Kauemmas, mutta en tajunnut, että sitä minulta kysyttiin. Kysymys taisi olla Verhoiltu.

Rakas tuli kaupasta kotiin ja kertoi nähneensä matkalla Natusen ja Ystävän kävelemässä Kauempana ja että olinko tietoinen asiasta. Tajusin samalla hetkellä, että minua oli ehkä huijattu. Tai sitten kysymys ei ollut tarkoituksella Verhoiltu. Oli niin tai näin, Ystävä on Natusta vanhempi ja hänellä oli puhelin mukana. Ystävän äiti teki lenkkinsä Kauemman kautta ja soitti sitten tyttöjen olevan matkalla kotiin. Retki oli mennyt hyvin. Itse en ole vielä varma kuinka hyvin minä onnistun tässä napanuoran löysäämisen numerossa.

Kevät tulee vauhdilla. Lumi sulaa ja lunta sataa. Aivan totta, näin ainakin meillä tänään...

P.s Tervetuloa lukijaksi Ricardo! : )

NAURUSTA ITKUUN JA UUTEEN AAMUUN

2011-03-30T08:19:00.001+03:00

Olin yllättävän hereillä ja virkeä vähiksi jääneistä "yöunista" huolimatta, kun sain silmäni kunnolla auki. Natusta hoidosta hakiessani jäin suustani kiinni hänen Hoitotädin kanssa. Me kun olemme muutenkin ystävystyneet, emmekä olleet taas hetkeen ehtineet rauhassa keskustella. Natusta se ei haitannut tällä kertaa, sillä Satutyttö oli vielä hoidossa hänkin.

Natunen jäi ulos leikkimään Ystävänsä kanssa. Myöhemmin illalla, kun Natunen saapui kotiin, hän hihkui posket punaisina pian kuusi vuotta täyttävän innolla: "Mami, mä oon rakastunu! Mä oon rakastunu Kupsun Kaveriin ja mä piirsin sille kuvan, jossa me pussataan!" Olin ihan, että mitä tapahtuu ja millä vuosikymmenellä... ; ) Samalla nauroin lämpimästi pikkutyttärelleni, joka oli ilmiselvästi löytänyt ihastumisen ihanuuden. Keittiön pöydän äärestä kuului ensin, että "Mi..täh.. Eikä...!", ja siihen päälle iloista, veljellistä naurua. Oli aika kiva tunnelma.

Iltapalapäivällisen jälkeen Kupsu lähti vuorostaan pihalle ja Natunen rauhoittui kotisohvalla. Minä viimeistelin järjestelypuuskani imuroimalla ensin yläkerran ja sitten alakerran. Siinä samalla mietin, että oikeastaan meidän pieni koti on aivan sopivan kokoinen. Välillä tulee ahdasta turhien tavaroiden kanssa ja käytännöllisten säilytyspaikkojen muuttuessa epäkäytännöllisiksi esim. lasten vaatteiden koon kasvaessa lasten mukana.

Meillä on kuitenkin kiva pieni piha, joka on riittävän suuri puutarhaunelmiin. Samoin kuin metsä ja harjumaasto ovat muutaman askeleen päässä kotiovesta (ja maasto on yllättävän samanlaista kuin lapsuusmaisemissani), kaikki tarvittavat palvelut ovat kävelymatkan päässä terveysasemasta kauppaan, kirkosta kirjastoon. Ja silti asumme periaatteessa "landella".

Kesällä pääsemme Torpalle nauttimaan kunnon maaseutuelämästä ilman nykypäivän mukavuuksia. Matkat kotiseudulleni antavat helpotusta syntymäjuurista tulevalle kaipaukselle. Tunnen juurtuneeni myös tänne, missä on kotini on ollut jo yhdentoista vuoden ajan. Toisaalta tunnen olevani, niinkuin laulussakin sanotaan, "kahden maan kansalainen". Se tarkoittaa sitä, että koti on aina siellä missä sydänkin on.

***

Tiistaista ei ole hirveästi hyvää kerrottavaa. Oli kiva kävellä kotiin ja päästää naapurin Kaunis seinän taakse omaansa. Tämä ihana adoptiomummomme (josta ei kyllä missään määrin mummolta näytä) oli meillä nukkumassa, kun satuimme olemaan molemmat töissä; minä ja Rakas. Kupsu lähti kouluun, minä vein Natusen Hoitotädille, jonka kanssa hän lähti sitten päiväkerhoon yhdessä Satutytön kanssa.

Pääsin kotiin ja valmistauduin suihkun jälkeen levolle. Katselin hetken "Irene Huss" -dekkaria ja nukahdin. Ensimmäistä kertaa herätessäni tajusin heti, että ei ole kiva olla. Sen hetkinen päänsärky oli vasta alkua. Myöhemmin minulle selvisi, että podin Herra Päänsärkyä. Tiivistetysti loppupäivä meni siten, että hain Natusen ja totesin, että raikas ilma ei auttanut edes särkylääkkeen kanssa.

Natunen jäi pihalle leikkimään. Koetin saada rentoa asentoa sohvalla ja odottelin särkylääkkeen vaikutusta laihoin tuloksin. Mokoma hedari vain paheni. Kärvistelin sohvalla. Rakas tuli kaupan kautta kotiin ja sain uuden särkylääkkeen sohvalle tarjoiltuna. Aloin olla tästä ystävällisyydestä huolimatta aika ärtynyt.

Rakas ryhtyi valmistamaan ruokaa ja sanoi, että voin onneksi nukkua vielä, sillä hän voisi viedä minut autolla töihin. Ummistin silmäni. Keittiöstä tuli käryä. Ärsyynnyin lisää. Liesituulettimemme on reistallut, emmekä ole tulleet vielä hankkineeksi uutta (aika moni muukin vehje on jostain syystä viime aikoina temppuillut...), joten käryä jää ilmaan. Ei ruuan tuoksussa mitään, mutta kun uunin pohjalle oli pudonnut jotain, josta se varsinainen käry sitten lähti.

Se oli minulle liikaa. En olisi halunnut kimmastua niin kovasti. Mutta se päänsärky oli aivan hirveä. Ensin kiljuin ja sitten itkin. Tuli paha mieli vähän kaikille. Ainakin minulle, sillä minähän se siinä raivosin. Eli ihan oma päänsärkyni...

Töissä raporttia ottaessamme kollegan kanssa kollega ja raportin antaja olivat huolissaan. Kasvonikin olivat kuulemma jotenkin kummalliset. No, silmät varmasti olivat turvoksissa itkemisestä ja tyyny poskea vasten piehtaroimisesta. Jotenkin olin sillä hetkellä niin hajalla siitä päänsärystä, ystävien huolehtimisesta ja kotihepulistani, että minulta pääsi itku. Onneksi nämä ystäväni ovat sellaisia ystäviä, että he ymmärsivät. Silti oli aika surkea olo ihmisenä, äitinä, vaimona, ystävänä ja hoitajana.

Meillä oli viime viikolla "Kasvun aika" -kurssilla puhe syyllisyydestä ja häpeästä. Sen aiheiden keksimiseen ei paljon tarvita. Tuossa edellisessä kappaleessa niitä on yleisellä tasolla jo monta. Eikä yksittäisten aiheiden löytäminenkään niin vaikeaa ole. Eilisiltaisen kaltaiset kilarit eivät ole ylpeyden aihe. Toisaalta olen yleisesti luonteeltani myönteinen. Jokaisella keittää joskus yli. Ehkä se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin olla jatkuvasti ärtynyt.

Kaikkeen on syynsä. Itsensä syyllistäminen on huono juttu. Samoin kuin toisten syyttäminen. Jos on paha olo ja sillä hetkellä menee yli, niin siitä ei kai tarvitse tehdä mitään numeroa. Aika helposti tulee sanottua toiselle tyyliin "miksi sinä aina suuttuessasi..." tai "aina sinä suutut..." tai "etkö voi koskaan...". Siinäpä sitä syyllistämistä enemmänkin, kun jo valmiiksi on paha mieli malttinsa menettäjällä. Osaisinpa olla tekemättä näin ja sanomatta noin. Kun tähän menee oikein syvälle, oikein väsyneenä tulee sellainen olo, että ei oikeastaan osaa mitään...

Sen vuoksi minä menen nyt suihkuun ja sitten nukkumaan. Ulkona on luminen kevätpäivä. Ainakin täällä.

Ymmärretään toisiamme tänään. Annetaan anteeksi ja pyydetään anteeksi. Ei tuomita itseämme eikä heitä, joita rakastamme. Ja pyydetään siunausta myös heille, joista emme niin kauheasti pidä tai jotka eivät pidä meistä. Me olemme kaikki osa kokonaisuutta.

P.s Tervetuloa lukijaksi Janskula! : )

KESÄAIKAAN...

2011-03-28T16:41:00.001+03:00

Ihmeellistä kyllä, viikonloppu on aina viikonloppu, vaikka itse töissä pakertaisikin. Työt alkoivat silloin kun toiset alkoivat kuka mitenkin valmistautua kohti rentouttavaa viikonloppuvapaata. Ajankäytön maksimointi on selvästi heikointa ensimmäisen yön jälkeisenä päivänä, vaikka poikkeuksiakin tietysti löytyy. Minulle tämä lauantai oli todellinen nukkumispäivä, vaikka muutakin aktiviteettiä olisi ollut tarjolla.

Fafalla oli nimittäin syntymäpäivä. Alkuperäinen ajatukseni meni vielä perjantai-iltana niin, että kuvittelin kykeneväni lähtemään muun perheen kanssa synttärikahville Naapurikuntaan. En jaksanut. Joku tälle kevätajalle tyypillinen kulkutauti kutitteli kurkkua ja pää oli kipeä. Nukutti. Niinpä päädyin kirjoittamaan nimeni lahjapaketissa olevaan korttiin (Kupsu oli askarrellut sen) sen sijaan, että olisin lähtenyt nuokkumaan silmät puolitangossa synttärijuhliin. Lähetin Fafalle myös tekstiviestin, joka toivottavasti ilahdutti häntä. Iloa hänellä kyllä riitti varmasti muutenkin, sillä iloista väkeä löytyy sekä perheestä että ystävistä... : )

Lepo oli hyvä valinta, sillä kurkku oli edelleen kipeä, kun heräsin. Perhe kotiutui ja iloinen hulina täytti kodin. Oli mukava olla kotisohvalla, heräillä kuunnellen rakkaiden ääniä, kuten lasten kiljuntaa ja pientä keskinäistä nahistelua. ; ) Rakas keitti "aamukahvini" valmiiksi. Töihin lähteminen oli siinä mielessä leppoisan tuntuista, että perheellä tuntui siitä huolimatta olevan normaali lauantai-illan tunnelma yllä.

Valvomistoverinani oli pitkästä aikaa ystävä, jonka kanssa olen aina voinut keskustella uskoon liittyvistä kysymyksistä. Annoin hänelle kutsun alfakurssin päätösjuhlaan, joka on seuraavan viikon keskiviikkona. Kevät on mennyt nopeasti, viimeinen alfailta on tällä viikolla. Onneksi kokoontumisemme jatkuvat tulevaisuudessa vapaamuotoisemmissa merkeissä.

Olin päättänyt, että jos kulkutauti ei enää sunnuntaina kutittele, lähden puolen päivän messuun. Jaksoin herätä parin tunnin unien jälkeen ja menimme kirkkoon koko perhe. Kirkkokahvien jälkeen kotona pääsin takaisin nukkumaan... Herättyäni sain kahvia ja tuoretta, itse valmistettua tuoremehua. Rakas oli taas asialla. : )

Menin töihin kävellen. Sain pyyhkiä tuskanhikeä otsalta pian lähdettyäni, sillä ohut kerros lumihiutaleita jäisellä pyörätiellä yllätti hämärässä liukkaudellaan. Siinä vaiheessa ei huomannut yhtään, että kelloja oli siirretty edellisyönä tunti kohti kesää.

Kolmosyönä pääsin niin ikään valvomaan vanhan ystävän kanssa. Yö meni nopeasti, vaikka ehdimme vaihtaa kuulumisia ja tehdä paljon erilaisia töitä. Aamulla uni alkoi painaa silmiä. Sain ystävältäni kyydin kotiin ja otin sen ilomielin vastaan ehtiäkseni mahdollisimman pian kotiin. Saamme kesän aikana uudet työvaatteet ja mallien sovitus värivalintoineen oli tänään päivällä. Nukuin kaksi tuntia ennen sovitusta sitä ja yhden sovituksen jälkeen sen jälkeen.

On hauskaa päästä käyttämään itse valitsemiaan työasuja. Mallit ja värit, joista valitsimme, oli jo etukäteen rajattu, joten aivan täysin omia mieltymyksiä ei päästy käyttämään. Itse valitsin tummansinistä ja valkoista eli minulle tulee sekä tummansinisiä, että valkoisia työasuja. Toki niitä voi käyttää yhdistellen tummansinistä ja valkoista, mutta luulen pitäytyväni yksivärisessä valinnassa...

Uusi viikko on alkanut, samoin kesäaika. Yöllä satoi lisää lunta, juuri nyt paistaa aurinko.

Kevät on enemmän täällä päivä päivältä... : )

USKOMUSHOITOJEN VAARALLISUUDESTA

2011-03-25T14:09:00.000+02:00

Nuoret ovat herkässä iässä. He ovat kehittymässä niin fyysisellä kuin henkiselläkin puolella. Muistan omasta nuoruudestani, miten helposti olisin voinut joutua mukaan pimeiden voimien kanssa puuhasteluun, mutta miten minun sydämeni usko minua kuitenkin siltä kaikelta suojeli. Nykypäivän maailmassa on paljon yliluonnollisiin voimiin perustuvaa toimintaa, joka verhoutuu vaarattoman tuntuisten asioiden taakse.

Itse olen elämän matkan varrella tutustunut monenlaisiin vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin, elämäntapoihin ja tutkin niitä yhä edelleen. Tieto antaa neuvokkuutta pitää itsensä ja perheensä turvassa siltä, minkä havaitsee olevan jonkun toisen, kuin Pyhän Hengen aikaan saamaan. Kun lapset ovat aikuisia, he tekevät omat valintansa, mutta siihen asti on vanhempien ja muiden lapsia kasvattavien tehtävänä suojata lapsia vahingoittavilta asioilta.

On pelottavaa havaita, että jopa nuorison parissa toimivat tahot ovat joissain paikoin ottaneet menetelmiinsä uskomus/energiahoitoja. Omat lapseni eivät vielä ole tämän kohderyhmään kuuluvia, mutta silti tämä tuntuu huolestuttavalta. Nuoren mieli on herkkä ja imee itseensä monenlaista, mikä ei aina ole hyvää. Muistan omasta nuoruudestani, miten ikään kuuluva kapinamieli sai aikaan sen, että pelkästä uhmasta halusi ottaa selvää asioista, joiden vanhemmat kertoivat olevan vahingollisia.

Voi olla, että kehittyvän ihmisen vahingoittuminen näiden uskomushoitojen kautta ei näy suoraan eikä heti, mutta se antaa kimmokkeen pysyä tiettyjen asioiden piirissä. Yhä vieläkin muistan, miten jossain vaiheessa nuoruutta ja varsinkin murrosiän pahinta vaihetta oli hirvittävä tarve kuulua johonkin. Toisilla se kuulumisen ja rakastetuksi tulemisen tarve voi johtaa elämän aivan väärille raitelle. Minulla on myös aikuisia tuttavia, jotka ovat alkaneet kärsiä esim. unettomuudesta ja erilaisista pelkotiloista hakeuduttuaan uskomus/energiahoitojen pariin.

Jokaisella on oikeus tehdä omat valintansa; aikuisena. Lapsi ja nuori tarvitsee turvallisia aikuisia niin kotona kuin koulussa. Aikuisia, jotka suojelevat herkkää mieltä yliluonnollisilta, vahinkoa aiheuttavilta ja pelottavilta asioilta. Kun itse olin nuori (mistä tietysti on jo hieman aikaa...), monet uskomushoidot eivät olleet vielä pinnalla. Tiedän kuitenkin, että jos näitä olisi tarjottu minulle jonkin nuorisotahon toimesta, vanhempani eivät olisi minua mukaan päästäneet.

Tämän asian puolesta haluan rukoilla tänään yhdessä monen muun ihmisen kanssa. Rukoilemme päättäjille ja muille nuorisotyössä toimiville viisautta toimia siten, että nuoret voisivat harrastaa ja viettää aikaa yhdessä toistensa sekä turvallisten aikuisten ohjaamina.

"Jumala rakastaa maailmaa" (Johanna Iivanainen)

"MINÄ ITE"

2011-03-24T21:47:00.000+02:00

Olen tässä aamupäivän kaartuessa iltapäivän puolelle katsellut välillä ikkunasta ja ihmetellyt erikoisen nopeasti vaihtuneita säänäkymiä. Ensin oli pilkahdus aamuaurinkoa, joka lupaili aurinkoista kevätpäivää. Sitten alkoi sataa lunta tiheässä verhossa ja tuulikin yhtyi puuskahdellen mukaan. Pian taas pilkahteli aurinko ja ehdin elätellä toiveita sittenkin kirkastuvasta päivästä. Nyt pöllyää taas lumi ja tuuli tanssii pyörähdellen melkein pelottavan voimakkaissa puuskissa.

Illalla alfassa puhuttiin Taivaan Isän ihmeteoista. Itsekin pääsin niistä kertomaan ja ihan omasta elämästäni. Isäni elämänkaari ei ole enää mikään salaisuus, siitä on ollut puhetta jo aiemmissa postauksissa. Olen päässyt ihmettelemään myös uutta ihmettä, rukousvastausta, joka aina mieleen noustessaan muistuttaa siitä, miten ihmeellinen on rukouksen voima.

Aina ne vastaukset eivät tule siinä muodossa, kuin mitä itse toivoisin ja haluaisin. Löydän itsekkään minäni, joka tahtoo määräillä ja ohjailla jopa Taivaan Isää tyyliin "heti kaikki mulle nyt". Polulla haluan astua juuri sille hyvältä näyttävälle askelmalle, joka todellisuudessa on petollinen ja helposti murtuva. Silloin yritän ottaa taas ohjakset omiin käsiini ja suunnata katseeni sille hyvältä näyttävälle askelmalle sen sijaan, että astuisin luottavaisin mielin siihen suuntaan, johon minua vedetään. Näin siksi, koska uskon sillä hetkellä, että tuo huteran ja pelottavan näköinen askelma ei voi mitenkään olla se oikea, josta pääsen ponnahtamaan suuntaan, jossa unelmani kokevat täyttymyksensä.

Itken ja kapinoin. Lähimenneisyyden kipupisteet tuntuvat yhä ja ihmettelen, miksi minut johdettiin harhaan, vaikka pyysin hyvää. Tuollaisina hetkinä en näe kuin sen takana myllertäneen myrskyn ja kaikki kasvoille paiskautuneet jääkiteet, jotka vieläkin tekevät kipeää. Minä itken ja kapinoin, sillä olen ihminen täynnä inhimillisiä tunteita itkusta nauruun ja kaikkea siltä väliltä.

Kun tuo hetki menee ohitse (taas paistaa muuten aurinko ulkona) ja lakkaan keskittämästä ajatuksiani siihen, mitä olen menettänyt, huomaan ainakin osan siitä, mitä olen saanut. Suuntaan katseeni sinne, mihin olen matkalla. Taas pystyn etenemään luottavaisesti katsomatta koko ajan sitä, kuinka pelottavilta tai huterilta askelmat näyttävät. Katson eteenpäin ja uskon siihen, mihin olen matkalla.

Jostain siintää jo uusi etappi ja repussa on kevyt taakka kaikkea sitä, mikä tekee tästä kaikesta elämisen arvoista. Uusi päivä, rakkaat ihmiset; perhe, ystävät, onni siitä, että voin tehdä jotain. Se ei ehkä tänään tunnu paljolta, mutta on yhtä kaikki tärkeä osa suurempaa kokonaisuutta. Mikä helpotus; voin tehdä oman pienen osani ja se riittää.

TAKAPAKKIPÄIVÄ

2011-03-23T21:57:00.000+02:00

Takapakkipäivä on minulle päivä, jolloin ikävöin isääni ja kaikki valoisat mietteet lennähtävät johonkin pois. Kaikki alkoi jo oikeastaan eilen illan suussa, kun kroppakin alkoi oireilla ja tuntui kuin kulkutauti olisi iskemässä. No ei se sen kummemmin iskenytkään, mutta lievä lämpöpiikki minulla oli ja yksinkertaisesti sanottuna huono fiilis.

Koska olen vahvasti matkalla selviytymistä ja surusta toipumista, itsekäs ihminen minussa ei halua nähdä takapakkipäivää. Se haluaa työntää sen pois ja jatkaa jouhevasti mukava-ajoisella tiellä, joka on taas ryteikön keskeltä esille putkahtanut. Niinpä yritin itsekkään minäni toimesta kieltää sen, että olen ainakin viimeisen vuorokauden hyvin tiiviisti ajatellut samaa aihepiiriä. Kaikki asiat ovat tavalla tai toisella liittyneet isääni, hänen elämäänsä ja kuolemaansa. Olen kaivannut häntä kuin rakastettu kaipaa rakastaan, sillä sitähän rakkaus on. Vanhempien ja sisarusten kohdalla emme ole oppineet vertaamaan heidän ikävöintiään rakastetun ikävöintiin, mutta yhtä kipeää se tekee. Rakkaus on aina rakkaus. Silloin kun se on rakkaus.

Hannen "Kukkia isälle" -taideteos näyttää ikävän kauneuden ja kivun. Minä olen viime päivinä kulminoituen viimeiseen vuorokauteen nähnyt ja tuntenut sitä kipuosiota. Isä, ota minut syliin. Isä, anna minun ottaa sinut syliin. Isä, minun sylini on tyhjä sinusta ja olen syliä vailla.

Valokuvassa on kyyhkynen. Se on otettu lapsuudenkotini pihalta aika tarkasti kuukausi ennen isäni kuolemaa auringon laskun aikaan. Minä näen siinä kyyhkysen. Hassuinta on, että näin sen kyyhkysen ensimmäistä kertaa vasta tänään. Avasin kuvatiedostot ja etsin jotain, joka liittyisi isään ja fiiliksiin, joista halusin kirjoittaa. Löysin kyyhkysen, en kuvaa auringonlaskun jälkeisestä hetkestä.

"Olen kuullut on kaupunki tuolla" lauloimme tänään alfaillassa. Tässä edesmenneen laulajalegenda Kari Tapion versio tästä upeasta kappaleesta.

KIITOS HANNE : )

2011-03-22T09:28:00.000+02:00

Hanne Virtauksesta ilahdutti minua jälleen kauniilla taideteoksillaan. "Kukkia isälle" on herkkä ja koskettava, kuten kaikki Hannen luomukset. Niitä voi käydä ihastelemassa Hannen blogissa enemmänkin. Koska minulla ei ollut sopivia kehyksiä, päätin tuunata vanhoja maalaamalla ne valkoiseksi... : )

KIRKOSSA

2011-03-21T10:02:00.000+02:00

Olin Natusen ja Rakkaan kanssa eilen messussa. Mieleen nousivat omat muistot rippikouluun valmistautumisesta vuonna 1987. Silloin keräilin merkintöjä "riparipassiin" ja istuin äidin kanssa kirkossa aina kun se oli mahdollista. Harmittaa, että en tiedä/muista, missä tuo "riparipassi" nyt sijaitsee, sillä olisi mielenkiintoista lukea mitä sinne silloin kirjoittelin. Sen muistan, että tykkäsin kirjoittaa jo silloin, sillä merkintäkerralle varattu aukeama tuli joka kerta täyteen pienellä kirjoitettua tekstiä ja muistiinpanoja saarnasta.

Miksi nämä muistot sitten juuri nyt nousivat mieleeni? Tänäkin keväänä messussa näkee tulevan kesän rippikoululaisia merkintöjä keräämässä. Suurin osa heistä istuu hiljaa penkissä riippumatta siitä kuinka paljon he messusta itselleen saavat. Eilisessä messussa kohtasimme hieman erilaisia nuoria.

Nämä nuoret istuivat minun ja Rakkaani eteen. He juttelivat keskenään, missä sinänsä ei ollut mitään ihmeellistä, koska jumalanpalvelus ei ollut vielä alkanut. Messun alettua keskustelu ja pulina kuitenkin jatkui aivan samalla volyymilla. Taskusta kaiveltiin äänekkäästi karamellejä suuhun. Sitten vastattiin kännykkään. Papin lukiessa Raamattua, tekstiä kommentoitiin epäkunnioittavasti ja äänekkäästi.

Tässä vaiheessa yksi henkilö poistui kirkosta, eikä palannut. Nuoret tuumailivat kovaäänisesti, olivatko kenties loukanneet jotain. Viereemme siirtyi istumaan tuttu pappi, joka alussa yritti rakentavasti hiljentää nuoria ja hetken päästä jo tiukemmin. Tilanne päättyi siihen, että vahtimestari poisti nämä nuoret kirkosta.

En tiedä, mikä näiden nuorten elämäntilanne on, mitä heidän kotonaan tapahtuu ja miksi he noin käyttäytyivät. Valtaosa rippikouluun menevistä nuorista käyttäytyy kirkossa asiaan kuuluvalla hartaudella ja asiallisesti. Jäin miettimään, millaista näiden ihmisten käytös on kirkon ulkopuolella? Missä he viettävät aikansa, kuka heistä huolehtii ja huolehtivatko he itse jostain?

Mieleen nousi huoli. Miten käy nuoren elämän, jos asenne on noin huono tai kukaan ei pidä huolta? Siis todella huolta. Huono käytös on merkki hädästä muodossa tai toisessa. Sillä saa huomiota, ainakin kirkossa.

Huomasin itsessäni sen, että aluksi olin suunnilleen valmis vaihtamaan paikkaa voidakseni nauttia messusta. Myöhemmin jäin kiinni tähän hätähuuto -ajatukseen. Uskon ja toivon, että nuorten käytös pysähdyttää heidän vanhempansa, kun he siitä saavat tietää. Että ainakin jollain tasolla tuo hätähuuto tuottaisi tulosta ja jokin asia muuttuisi myönteiseen suuntaan.

***

Olen taas vaihteeksi maalannut. : ) Natunen ehti jo huolestua, että maalaanko kaiken valkoiseksi? Hän haluaisi kaiken olevan vaaleanpunaista. Natunen on iässä, jossa moni asia askarruttaa. Lauantaina saunassa jouduin lääketieteelliseen piinapenkkiin. Natunen halusi taas kerran tietää, mitä tein yöllä töissä. Kerroin. Hän käytti vertauskuvana ja apuna omille visioilleen työstäni muistoja ukin sairaala-ajasta. Tajusin hämmästyneenä, kuinka valokuvan tarkasti tyttäreni muisti kaikki letkut ja suojavälineet, mitä isälläni oli, kun viimeisen kerran tapasimme.

Muisti pitää meidät kiinni ajan kulumisessa. Muistot yhdistävät menneisyyden tähän hetkeen. Kun muisti heikkenee, on tärkeä olla turvassa tässä hetkessä.

Onnellista ja siunattua viikon alkua itse kullekin.

MIKÄ ON MINUN LEIVISKÄNI

2011-03-17T23:53:00.001+02:00

Viikon kallistuessa hiljalleen kohti loppuaan, tuntuu hyvältä tarkastella sen saldoa. Kevään tulo ja valon määrän kasvu ovat toimineen virkistävästi niin henkisellä kuin fyysiselläkin puolella. Ilon ja innostuksen aiheita löytyy kasvusuhdanteisesti, työ ja sen ulkopuolelle jäävä aika ovat molemmat mieltä ylentävällä tasolla.

Keskiviikon alfailta ei tälläkään kertaa tuottanut pettymystä. En sitä tosin odottanutkaan, mutta joka kerta huomaan meneväni kurssille suurin odotuksin. Yhteys, joka siellä tuntuu, on äärimmäisen tärkeä voimavara elämässäni juuri nyt. Tällä viikolla sykähdytti erityisesti yhteyden jatkuvuus. Tämän iltaisella "Herra opeta meitä rukoilemaan" -kurssilla istuin samassa pöydässä kolmen muun alfalaisen kanssa. Saimme mahdollisuuden jatkaa keskustelua liittyen edellisen illan alfan tiimoilta ja sisällyttää siihen myös uutta syvyyttä.

Kotona arki pyörii tavalliseen malliin. Kevään tuleminen tuntuu ja näkyy lasten kuivumassa olevien ulkovaatteiden ja kenkien muodossa. Eteisestä on tullun kodin kaaospiste, jota sitten yhteistuumin selvitellään päivän päätteeksi. Siinä samalla on oivallinen tilaisuus opettaa ja muistuttaa jälkikasvua huolehtimaan omista tavaroistaan. Syntyy pientä vastuun opettelua siinäkin muodossa, että voi itse huolehtia märät kenkänsä kuivuriin ilman, että vanhemmat ehtivät asiaa tarkistella.

Odotan innostunein mielin pian koittavaa pidemmän vapaan jaksoa. Työnteko on tuntunut mukavalta, mutta tiivis tahti pienillä vapailla opettaa arvostamaan levon ja rentoutumisen merkitystä. Työstä saa iloa ja se tekee vapaista odotetumman jakson kalenterissa. Jos työnteko ahdistaa, menevät vapaat helposti sitä märehtiessä ja luovuuden määrä vähenee. Näin itse olen kokenut. Isää ikävöidessäni työ on ollut toisaalta se luovuuden paikka silloin, kun kotona ikävä on vienyt mielen maahan ja kutistanut luovuuden. Nyt näyttää siltä, että tämä asetelma on hiljalleen hiipumassa ja elän vahvasti eheytymisen jaksoa.

Perhe on tärkeä asia. Se on kiintopiste muuttuvassa maailmassa, jota järisyttävät luonnonmullistukset ja muut pahaa tekevät ilmiöt. Välillä tuntuu siltä, ettei löydä riittävästi sanoja ilmaistakseen kiitollisuutta ihmisille, joita rakastaa. Heidät tekisi mieli rutistaa rakkaudella myönteisessä merkityksessä.

On hyvä mennä kotiin ja on hyvä lähteä kotoa, kun aina on joku, joka rutistaa ja sanoo, että rakastaa. Aamulla on kiva saada unilämpimät lapsenkädet kaulan ympäri ja pehmeät jalat peiton alle potkimaan. On kiva tulla töistä kotiin ja ryömiä Rakkaan viereen peiton alle kysymään "nukuitko hyvin?".

Minulla on joku, joka välittää minusta. Se on hyvin suuri ja tärkeä asia.

Tänään meillä oli kurssilla käsittelyssä Raamatunkohta, jossa puhuttiin leiviskästä (uudemmassa painoksessa talentista). Tuo kohta (Matt.25:14-30)sai aikaan mielenkiintoisia ja koskettaviakin keskusteluja ryhmissä. Itselleni nousi mieleen satu Helinä -keijusta, joka ei ollut tyytyväinen saamaansa leiviskään kattilakeijuna, vaan halusi lähteä mantereelle keijusaarelta. Loppujen lopuksi hän ymmärsi olevansa hyvä juuri siinä, mihin hänet oli luotu.

Minulla on oma leiviskäni, sinulla omasi. Me molemmat olemme Luojan luomia ja luotuja juuri oikeanlaisiksi juuri siihen oikeaan tehtävään. Sen vuoksi minun on aivan turha hakea paikkaani jostain muualta, koska minun vahvuuteni on tässä, minuna. Minä en saa peittää ja kätkeä omaa vahvuuttani, etkä sinäkään. Vahvuuden käyttäminen on rakkautta. Rakkaus lisääntyy, kun sitä tuhlataan. Sitä kautta vahvistamme omaa vahvuuttamme ja moninkertaistamme hyvän määrää maailmassa.

Leiviskän käyttöön ottaminen ei ole aina helppoa. Oma epävarmuus pelottaa ja itselle asetetut odotukset ja vaatimukset tuntuvat ylivoimaisilta. Epäonnistumisen pelko ahdistaa. "Mä en kuitenkaan osaa!" Olemme parhaita vääntäjiä siinä roolissa, joka meille on annettu. Voimme luottaa siihen, että meissä on se, mitä tarvitaan. Sitä ei pidä kätkeä vakan alle.

Toivotan Sinulle antoisaa ja luovaa viikonloppua. Opetellaan yhdessä nauttimaan siitä luovuudesta, johon meidän itse kunkin oma, ainutlaatuinen leiviskä antaa loputtomat mahdollisuudet.

LÄÄKITYS PIELESSÄ?

2011-03-16T00:39:00.001+02:00

Otsikosta voisi äkkiseltään päätellä, että jokin on huonosti. Ei sentään. Itse asiassa päin vastoin. Kun pääsin tänään työpaikalle ja kohelsin kansliassa edestakaisin selittäen samalla illan tapahtumia, kysyi ystäväni "Oletko muistanut ottaa lääkkeesi?" ja siihen perään, että "Annetaan sen nyt koheltaa aikansa, niin kyllä se siitä rauhoittuu...". Hauskaa huulenheittoa työkavereiden kesken, mutta samalla itselleni oivallus siitä, että olen edistynyt matkalla kohti eheytymistä.

Viimeinen viikko on tuntunut paremmalta kuin aikoihin. Sitä edellinenkin viikko tuntui siltä, että saan taas elämisen syrjästä kiinni. Näihin viikkoihin sisältyy vaikeiden, mutta tärkeiden kysymysten pohdintaa ja pahaa kompurointia matkalla kohti vastauksien löytymistä. Tärkeintä on kuitenkin se, että tunnen taas janoavani elämää ja nauttivani tekemisestä.

Paketti nimeltä "isä", on siirretty hieman sivummalle tarjottimella. Olen siitä hyvin tietoinen, siitä paketista ja sen sisällöstä, mutta yritän olla pyörittelemättä sitä käsissäni jatkuvasti. Hymyilen isääni esittäville valokuville, pysähdyn katsomaan peilin kautta riipusta kaulassani. Ostin sen isälle 40 -vuotislahjaksi ja kaiverrutin siihen etupuolelle hänen nimensä ja taakse omani sekä tietysti päivämäärän. Hassua. Muistan kun isä täytti 40 vuotta. Tuntuu, että siitä on vain hetki ja nyt ollaan tässä.

Isä on edelleen paljon unissani. Hän on siellä hymyilevänä ja onnellisena, nuorena ja terveenä. Nuo unet antavat lohtua ja toivoa, voimaa mennä eteenpäin. Ja niin huomaan nyt tehneeni; menneeni eteenpäin. Olen hyvin tietoinen siitä, että takapakkiin ei paljon tarvita. Riittää, jos ryhtyy jälleen jossittelemaan ja silmäilemään kuolemaan liittyviä ja sen jälkeisiä tapahtumia hetki hetkeltä. Tietysti niihin on taas jossain vaiheessa palattava ja katsottava loppuun se, mitä ei ole vielä kyennyt katsomaan. Itseään ei voi eikä saa pakottaa, vaan kaikki tulee juuri oikeassa järjestyksessä kun sen aika on.

On totta, että valo antaa voimaa. Kevään vaivihkainen saapuminen on toivoa täynnä. Rakkaiden ihmisten ja muiden läheisten merkitys tuntuu taas sykähdyttävältä. On pitkästä aikaa sellainen olo, etten olisikaan vielä valmis kuolemaan. Tämä ajatus juontaa siitä, miltä tuntui kun sain puhelun sairaalasta ja minulle kerrottiin, että "isänne kuoli hetki sitten". Silloin ajattelin, että haluan lähteä hänen mukaansa. Tuo samainen ajatus on noussut mieleeni aina silloin tällöin, vaikkei se olekaan sisältänyt hitustakaan itsetuhoisuutta. Se on ollut ikävän suuri käsi, joka on kouraissut sisintä.

Muistan, kuinka sururyhmässä valitsimme syksyllä kortteja, jotka kuvasivat mielestämme parhaiten surumme sen hetkistä tilaa ja tulevaisuuden näkymiä. Kerran valitsin kortin, jossa oli kevättalven maisema täynnä kirkkautta, sinistä taivasta ja virtaavaa vettä sulavien jääpuikkojen reunustamana. Selitin kuvavalintani jotenkin niin, että siinä on toivo keväästä. Halusin nähdä itseni sulavan lumen ja virtaavan veden äärellä muistelemassa elämäni kauniita hetkiä, jolloin isäni oli vielä olemassa.

No, nyt olen tässä ja eräällä tavalla tuossa korttini kuvassa, jos ei takerruta pikkuseikkoihin, kuten liukkauteen ja päivien harmaaseen lumisorbettiin, joka hiljalleen sulaa auringossa. Pystyn näkemään valoa tunnelin päässä ja itse tunnellissakin jo. Kykenen tekemään, toimimaan ja nauttimaan sekä uusista, että vanhoista tutuista asioista. Lääkitys ei ehkä olekaan niin pahasti pielessä, kuin voisi äkkiseltään ajatella... ; )

Miten tähän on tultu? Omalla kohdallani on vaatinut suunnattoman suurta rohkeutta heittäytyä Herrani johdatettavaksi ilman, että olen itse koettanut roikkua ratissa ohjaamassa ilman ajokorttia. Vaikka olen lapsesta asti uskonut elämäni Jumalan käsiin, olen siitä huolimatta halunnut olla se päällepäsmäri monessa käänteessä. Ja niin usein olen huomannut, että se mitä itse halusin, ei onneksi toteutunut. Samalla olen kieltäytynyt näkemästä sitä, mikä edessäni on ollut ja nurissut pettyneenä, miksi en saanut sitä mitä halusin. Sainhan minä ja paljon enemmänkin, jos olisin muistanut katsella ja kuunnella vähemmän rajoittuneesti...

Lenitan blogista löytyy tähän aiheeseen sopiva vitsi nimeltä Herran siunaus. : )

***

Anopin autosta menivät jarrut rikki, joten hän ei päässyt yöhoitajaksi. Kummieni pohjoisen reissu siirtyi muutamalla päivällä enoni työjuttujen takia ja niinpä kummitäti pääsi lyhyellä varoitusajalla meille nukkumaan. Mielessäni lähetin kiitoksen yläkertaan; "kiitos, että järjestit asian". Kiitin tietysti myös kummitätiä. ; ) Ja ihanaa naapuria, Natusen ystävän äitiä, joka lainasi minulle leivinjauhetta. Kiitin Rakasta eväistä ja avusta lasten aamutoimissa, Taivaan Isää siitä, että ehdimme viettää aamulla hetken kahden kesken ennen lasten herättämistä ilman, että Rakkaan virveradio hälyytti.

Paljon on aihetta kiitokseen, tänäänkin.

PYYHKEITÄ ÄIDILTÄ

2011-03-15T00:31:00.001+02:00

Loman jälkeinen työnteko on ollut hyvin tiivistä. Omat ja perheen riennot yhdistettynä mieltä vuoronperään ilostuttaviin ja synkistyttäviin asioihin ovat saaneet aikaan sen, etten ole ehtinyt soittaa äidille. Tai sanotaanko, että soittovälistä tuli liian pitkä ensimmäistä kertaa isän kuoleman jälkeen. Olenhan käytännössä puhunut äidin kanssa vähintään joka toinen päivä.

Viime viikolla sain jossain vaiheessa tekstiviestin, jossa äiti kysyi onko kaikki hyvin? Vastasin, että "joo, työt ja riennot tässä vain työllistävät". Kun tänään sitten äidille soitin, hän kertoi jo harmitelleensa hiljaisuuttani Pikkuveljelleni... Kevensin asiaa ja muistutin äidin taannoisesta puhelimeen vastaamattomuudesta, joka sai aikaan varsinaisen lumipalloefektin minun ja Pikkuveljen toimesta. Se tosin pysäytettiin heti kun äiti viimein vastasi viesteihimme. Hän oli ollut hoitamassa sosiaalisia suhteitaan kodin ulkopuolella meidän maalatessamme örkkejä seinille... Muistutimme rakasta äitiämme tuolloin siitä, että vastaamattomuus ei ollut hänen tapaistaan ja että me sattuneesta syystä olemme hieman herkkiä asian suhteen.

Toisessa tilanteessa moinen holhoaminen saattaisi ärsyttää. Ollaanhan tässä aikuisia yhtä kaikki. Nyt, kun yksi on perheestä poissa lopullisesti, ei holhoaminen tunnukaan holhoamiselta, vaan välittämiseltä. Sitähän se on; halu tietää missä rakkaat ihmiset ovat ja onko heillä kaikki hyvin.

Jotenkin isän kuoltua elämisen arvot muuttuneet syvällisemmiksi. Samat asiat, jotka ovat ennenkin tuntuneet tärkeiltä, tuntuvat nyt mittaamattoman arvokkailta. On ollut tarve tavata niitäkin ystäviä, joiden tapaamisesta on kulunut aikaa. Samoin kun on tullut suuri tarve sanoa ihmisille ne myönteiset asiat, jotka ovat aiemmin jääneet vain ajatustasolle.

Kun isän jättämä aukko alkoi saada ensimmäisiä täytesuikaleita reunoilleen ja pelko siitä, ettei voi mitenkään selviytyä haalistui, nousi samalla uusi ilo monesta asiasta. Vaikka alkuvuodesta kärsin kasvavasta alakuloisuudesta, tunsin työn antavan minulle voimakasta tyydytystä. Se oli jossain vaiheessa ainoa asia, josta tunsin selviytyväni ja johon voimani tuntuivat riittävän. Ehkä se on niin, että elämän suurien kriisien keskellä se mitä jo on puhdistuu ja kirkastuu; muotoutuu uudeksi siinä missä itsekin selviytymisprosessinsa keskellä.

Yksin ei voi korjata koko maailmaa, mutta voi pitää huolta siitä piiristä, missä elää. Perheensä ja läheistensä kanssa on hyvä pitää yhteyttä syvemmin kuin pintaraapaisuna. Pintaraapaisuksihan se kanssakäyminen helposti jää tässä arjen melskeessä. Päivästä toiseen tullaan ja mennään. Välillä istutaan samassa kasassa sohvalla koko perhe tai irvistellään saunan lämmössä jokainen itselle sopilla laudekorkeudella.

Perhe on yhteinen yritys. Sen ovat perustaneet kaksi ihmistä, koska ovat niin halunneet ja päättäneet tehdä. Sen vuoksi perheenjäsenet kantavat huolta toisistaan. Perhepappimme sanoi osuvasti ja kauniisti, kun olin keskustelemassa hänen kanssaan isäni kuoleman jälkeen: "Lapset ovat perheessä turvassa vanhempiensa rakkauden välissä." Tämä ei siis tarkoita sitä, että lapset olisivat vanhempiensa rakkauden esteenä, vaan sen sylissä. Näin ollen ajattelen, että omien vanhempieni rakkaus on yhä minussa ja minä kykenen rakastamaan, koska he ovat rakastaneet minua. Tässä on se ydin, että rakkaus kasvaa kun sitä tuhlataan.

Rakkauden tuhlaamisella on aina hyvät seuraukset. Sen vuoksi ei ole hukkaan heitettyä aikaa osoittaa rakkautta puolisolleen, lapsilleen ja muille lähimmäisilleen. Silloin voi olla varma siitä, että saa pyyhkeitä, jos ei anna kuulua itsestään.

Joskus menee herne nenään. Itse olen sitä sorttia, että kun herne menee nenään, vedän sen tarkoituksella vielä hieman syvemmälle. Rakas puolisoni on sitä eräänkin kerran sieltä joutunut kaivelemaan. Meillä on ollut puolisoni kanssa tapana ilmoitella toisillemme olemassa olostamme pitkin päivää, kun olemme eri paikoissa. Jos minä en vastaa viesteihin (minä olen se, jolla on se herne yleensä nenässä), huolestuu puolisoni ja viestittää uudelleen. Lopulta hän sitten soittaa ja kysyy, olenko hengissä. Totuuden nimissä on pakko tunnustaa, että herneestä huolimatta se tuntuu äärettömän hyvältä: Joku rakastaa minua ja kantaa huolta minusta. Vähät siitä herneestä.

SUURIN NIISTÄ ON RAKKAUS

2011-03-14T17:53:00.000+02:00

Viime viikon loppupuolella Rakas hemmotteli minua sydänleivoksella. Se ei pelkästään näyttänyt hyvältä, vaan se myös maistui hyvältä. Harmittavan usein kauniin ja herkullisen näköisen leivoksen maku tuottaa pettymyksen. Se ei joko maistu miltään tai sitten maku on esanssinen ja imelä. Tai yksinkertaisesti jotain aivan muuta kuin mitä ulkonäön perusteella odotti.

Ihmissuhteissa voi käydä samoin. Rakastuessaan kiinnittää huomiota rakastetun ulkonäköön tai luo mielessään kuvitelman unelmasuhteesta loputtomana rakastumisen ensihetkien hehkun jatkumona. Onnistunut parisuhde on sekin makuasia. Ensihehku on portti syvän rakkauden syövereihin. Jos ensihehkua pitää ainoa onnistuneen rakkaussuhteen tuntomerkkinä, pettyy. Tai myönteisemmin sanottuna yllättyy.

Rakkaus syntyy monista aineksista. Siihen tarvitaan lempeyttä ja kärsivällisyyttä, anteeksiantoa ja joustavuutta. Rakkaus on sitoutumista toiseen ihmiseen sitomatta itseään tai toista. Toisen ihmisen muuttaminen ei onnistu. Eikä sitä itse asiassa haluaisikaan tehdä. Jos näin olisi, voisi sitoutuessaan varautua siihen, että joku toinen muuttaisi meitä.

Tietenkin elämän matkan varrella muutumme. Mutta tuo muutos tapahtuu elämänkokemusten kasvattaessa meitä. Ei yksittäisen ihmisen toimesta. Siitä huolimatta itse huomaan asettavani odotuksia ja vaatimuksia puolisolleni. Minun on vaikea hyväksyä niitä asioita hänessä, joita en hyväksy itsessäni tai joihin en itse kykene.

Kun olen luvannut rakastaa puolisoani niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä, olen sitoutunut kestämään myös ne hetket, jolloin en ymmärrä häntä tai en hyväksy hänen tapaansa toimia. Se, että olemme erilaisia (kuten jokainen meistä yksilönä on), ei tarkoita sitä, että emme yhä edelleen kuuluisi yhteen ja rakastaisi toisiamme.

Vastoinkäymisten ja henkilökohtaisten kipupisteden tarkoitus on kasvattaa ja opettaa meitä. Samalla kun me olemme kysymysmerkkinä vastoinkäymisten tai ongelmakohtien äärellä, on samaan aikaan jossain joku toinen, joka on oppimassa ja kasvamassa. Kaikelle löytyy merkitys. Kaikki avautuu meille jossain vaiheessa.

Kun lapsi kasvaessaan tutustuu uusiin makuihin, hän joutuu maistelemaan jokaista makua useita kertoja, ennen kuin oppii pitämään siitä. Mitä useampaan makuun lapsi tottuu ajan kuluessa, sitä monipuolisempia makuyhdistelmiä hän oppii nauttimaan. Samaan tapaan toimii rakkaus. Rakastuminen on kaikessa tunnepitoisuudessaan portti toisen ihmisen tuntemiseen. Se on ikään kuin yksi maku, joka saa rinnalleen yhä uusia makuja sitä mukaa kun ihmissuhde kasvaa ja kehittyy.

Avioliitto on kuin kaunis leivos. Pinnan alla on kerroksia ja värejä, joiden herkullinen maku muodostuu yhteisistä makutottumuksista. Erityiseksi tuon maun tekee se, että joukossa on molempien osapuolten omia mausteita.

Kaupasta ostettu herkkuleivos pilaantuu aikanaan. Onnistunut avioliitto toimii toisin. Sen maku paranee vanhetessaan.

Kaunein rakkausruno löytyy Raamatusta, ensimmäisen korinttilaiskirjeen kolmannestatoista luvusta:

"Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.

Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.

Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehti, ei kersku, ei pöyhkeile,

ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa,

ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa.

Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi.

Tietämisemme on näet vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista,

mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.

Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen.

Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus."

PERHEVIIKONLOPPU

2011-03-14T14:52:00.000+02:00

Vuorotyössä on omat hyvät puolensa. Yksi niistä on, että oppii arvostamaan koko perheen yhteisiä vapaahetkiä. Niin arkena, kuin viikonloppunakin. Lauantaina Kupsulla oli vyökoe karatessa. Hän ja Rakas lähtivät sinne, kun minä jäin Natusen kanssa kotiin jännittämään. Teimme siinä samalla kevyttä viikonloppusiivousta ilman sen suurempaa stressiä.

Keltainen vyöhän sieltä sitten tulla napsahti! Äidin ylpeydellä kiljahtelin riemusta ja Kupsu oli hieman nolostunut tästä purkauksesta, mutta selvästi otettu... Onnittelusuukkoa vastaan hieman muodon vuoksi protestoitiin, mutta hymy huulilla kuitenkin.

Lauantain kunniaksi Natunen sai päättää, mitä meillä syötäisiin. Tarjolle tuli kalapuikkoja, perunamuusia ja vihreää salaattia. Tasapuolisuuden nimissä minä ja Rakas nautimme sieni-vuohenjuusto -pastaa. Oli mukava istua yhdessä aterioimassa.

Lauantai-illan kruunasi sauna, josta nautittiin niin ikään yhdessä. Lasten mentyä nukkumaan minä ja Rakas nautimme myöhäisillasta salaatin, irtokarkkien ja leffan parissa.

Sunnuntaiaamuna heräsin omia aikojani ennen kännykän herätystä. Lähdin messuun muun perhen jäädessä loikoilemaan ja nautiskelemaan jouten olosta. Kirkkokahvit venähtivät, kun muutaman tuttavan kanssa jäimme pitämään "Raamattupiiriä" päivän polttavien kysymysten äärelle.

Kotona aloin kokkailla piirakkaa broiskujauhelihasta (ohje löytyy täältä). Piirakan paistuessa menin hetkeksi levolle. Viiden maissa lähdin Rakkaan kanssa seurakuntakeskukseen etuajassa, koska pääsin taas mukaan Tuomasmessua tekemään. Messun päättyessä kello oli jo niin paljon, että teehetki piti jättää väliin ja lähteä lasten kanssa iltapuuhiin.

Viikko on taas alkanut ja palaan töihin jo tänään parin vapaapäivän jälkeen. Neljä yötä on edessä ja sen jälkeen hieman pidempi vapaa. Lempeää kevättä ja aurinkoisia hetkiä itse kullekin!

HYVYYDEN VOIMAA

2011-03-10T00:49:00.002+02:00

Viikko on puolivälissä ja paljon olen ehtinyt sen aikana kokea. Kokemukset painottuvat henkiselle puolelle. Olen ymmärtänyt, että voidakseni eheytyä, ei riitä, että olen mennyt sirpaleiksi. Jokainen sirpalekin on pakko murskata ja vasta sitten ryhtyä luomaan uutta ainesta uuteen ruukkuun.

Usko ei ole itsestään selvyys. Sitä koetellaan elämän matkan varrella monta kertaa. Minun uskoni on syntynyt jo lapsuudessa monen myötävaikuttaneen tekijän kautta. Vanhempani kasvattivat minut perinteisesti (mitä se sitten itse kullekin tarkoittaa) ja antoivat mahdollisuuden kasvaa seurakunnan yhteydessä päiväkerhon ja pyhäkoulun kautta. Äidin kanssa kävin jumalanpalveluksissa varsin usein. Minua on siunattu uskossa olevilla kummeilla ja isovanhemmilla. Heidän kauttaan olen jo lapsuudessani nähnyt uskon moninaisuuden eri kirkkokuntien muodossa.

Murrosiän kynnyksellä menetin rakkaan serkkuni onnettomuuden kautta. Hän oli kuollessaan vasta 14-vuotias. Se satutti minua hyvin syvältä. Koska tapahtunut järkytti voimakkaasti kaikkia, jäi minun suruni joiltain osin huomaamatta. Lähes itseni ikäisen läheisen kuolema kosketti ja pelotti. Pahalta tuntui se, että en ehtinyt toteuttaa kirjeen kirjoittamista serkulleni. Olin jo kyllä aloittanut kirjoittamisen, mutta en ehtinyt saada kirjettä valmiiksi. Edellisestä tapaamisestamme oli aikaa noin vuosi ja tunsin tarvetta olla häneen yhteydessä. Enkä koskaan ehtinyt.

Elin aikaa, jolloin monenlaiset asiat vetävät puoleensa. Aloin havaita ja kokea voimakkaasti hyvän ja pahan taistelun elämässäni. Paha alkoi pelotella minua kokemuksin, joiden takia en aina uskaltanut illalla sulkea silmiäni. Rukoilin, että nuo kokemukset jättäisivät minut rauhaan. Kaikessa pelottavuudessaan ne kuitenkin vahvistivat uskoani. Pystyin kääntämään niille selkäni ja selättämään ne kerta toisensa jälkeen.

Opin myös salaamaan uskoni. Ala-asteikäisenä kuvittelin, että on aivan luonnollista uskoa. Hyvin pian käsitin, että avoimuuteni uskonasioiden suhteen sai aikaan kiusaamista.

Lähdettyäni opiskelemaan, sain opiskelutoveriksi uskovaisen tytön. Hänen kanssaan pääsin ensimmäistä kertaa puhumaan uskonasioista vapautuneesti. Minulla ei ollut mitään pysyvää yhteyttä seurakuntaan, mutta kävin kirkossa vähintään kerran vuodessa jouluna. Kirkollisilla juhlapyhillä oli minulle tärkeä merkitys ja pyhitin oman mieleni silloinkin, kun muut eivät sitä mitenkään näkyvästi tehneet.

Olisin nuoruusvuosieni ja aikuisuuden alkuvaiheen vuosien aikana tarvinnut ystäviä, joiden kanssa jakaa uskonasioita. Yksi ystävä minulla olikin, vaikka hänen etsimisensä päätyikin hieman erilaisen elämäntarkoituksen pariin. Olen hänen kanssaan edelleen yhteydessä muutaman kerran vuodessa, vaikka näemmekin hyvin harvoin. Näin jälkeenpäin ajatellen kaikki yhdessä löytämämme hyvät asiat ja näkökulmat ovat olleet osa kristillisiä arvoja; itsensä ja läheisten hyvinvointiin tähtäävää toimintaa.

Elämä ei ole sujunut kommelluksitta. Usko on ollut kovalla koetuksella kerran jos toisenkin. Monta kertaa on unohtunut se, että itsestään on pidettävä huolta siinä missä muistakin. Yksi uusista ystävistäni kuvaa usein hienosti taivallustaan uskossa: "Toisella olkapäällä istuu valkoinen ja toisella musta enkeli." Nämä kaksi taistelevat jatkuvasti huomiosta, vaikka olenkin valinnut valkoisen enkelin seuraamisen.

Tämän viikon alfaillassa ymmärsin jotain merkittävää mustan enkelin toiminnasta. Sen keinot estää minua olemasta onnellinen ovat moninaiset. Vaikka tietäisin jonkin asian olevan tietyllä tavalla, tuo musta enkeli kuiskailee korvaani jotain aivan muuta. Sen ääni saa minut surun, vaikeiden kokemusten ja huonon itsetunnon myötävaikutuksesta epäilemään asioita, joiden tiedän olevan hyviä, oikeita ja todellisia.

Onneksi tiedän, etten ole yksin. Ennen alfaviikonloppua oli allapäin ja mietin minulle hyvin merkityksellistä asiaa. Olin niin ahdistunut, että ajattelin hetkellisesti olla osallistumatta alfaviikonloppuun. Osallistuin, sillä tunsin, että minun täytyy kaikesta huolimatta tehdä niin. Edellisestä blogitekstistä voi lukea, että se oli hyvä valinta.

Olen rukouksessa pyytänyt yksin ja yhdessä ystävieni kanssa johdatusta asioihin, jotka ovat äärettömän tärkeitä elämässäni. Rukousvastaukset näkyvät ihmeellisellä tavalla elävässä elämässä. On aihetta kiitokseen. Taas ja paljon.

Onnellista, siunattua ja rakkauden täyttämää torstaita Sinulle. : )

HYVYYDEN VOIMAN IHMEELLISEEN SUOJAAN

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

Jos ahdistuksen tie on edessämme,
myös silloin Kristus meitä kuljettaa.
Annamme Isän käsiin elämämme.
Hän itse meille rauhan valmistaa.

Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!

Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman,
niin että uuden virren sävelillä
kuulemme kansasi jo laulavan.

Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.

-Virsikirja-

MAHDOLLISUUS MUUTOKSEEN

2011-03-07T12:12:00.000+02:00

Kootessani itseäni uudelleen, joudun tutkimaan jokaisen palasen tarkkaan. Mietin, voiko särkynyttä enää korjata? Voiko himmenneen lasin kiillottaa tai kuluneen pinnan maalata uudelleen? Vai onko himmennyt ja säröillä oleva pala juuri se, joka takaisin paikalleen asettaminen pitää minut kiinni elämässä. Onko se juuri se ojenkorsi, joka muistuttaa minua siitä, minkä vuoksi haluan pysyä ehjänä?

Koska olen mennyt palasiksi, toivon voivani eheytyä siten, että heitän pois ne palaset, jotka turhaan ovat tuottaneet tuskaa. Kun olen elämässäni hapuillut eteenpäin, olen opetellut uskomaan, että minun on siedettävä tiettyjä asioita, koska en ansaitse muuta. Se, että itse olen heikko, ei automaattisesti ole saanut minua käsittämään sitä, miten minua vahvemmat pitävät kiinni niistä asioista jotka saavat heidät tuntemaan itsensä vahvoiksi. Olen kieltäytynyt huomaamasta itsessäni niitä asioita, joista pidän kiinni, mutta joiden olemassa olo on sitä, että valehtelen itselleni. Näin tehdessäni olen nauttinut valheellisesta hyvän olon tunteesta. Olen pettänyt itseäni pahemman kerran.

Nähtyäni rakkaan ihmisen, isäni, karistavan harteiltaan vastaavat taakat ja nähdessäni hänen nousevan tuhkan keskeltä onnellisempana kuin koskaan, ymmärsin paremmin omia virheitäni. Oman vanhemman kuolema toi minun eteeni ajan rajallisuuden uudella tavalla. Vaikka olen aina halunnut toteuttaa unelmiani ja pyrkiä elämään siten, että voisin olla onnellinen ja olla hankaloittamatta toisten elämää, olen usein omalla kohdallani tuudittautunut ajatukseen siitä, etten ikinä riitä tai ansaitse mitään.

Samalla olen pelännyt, että jos pidän kiinni siitä mitä olen, menetän jotain. Olen pelännyt, että en kestä menettämistä. Että jos menetän, olen tyhjän päällä, koska olen niin huono, etten voi saada tilalle mitään parempaa. Menettämisen pelkoni kuvastuu siinäkin, että olen kynsin ja hampain pitänyt vuosikaudet joistain konkreettisistakin asioista peläten, että jos luovun siitä mitä en halua, jään tyhjiöön, koska en voi saada mitään tilalle.

Vertauskuvallisesti tämän saman voi nähdä näin. Sinulla kodissasi jokin esine, jota et voi sietää. Sinulla ei ole mitään sen tilalle, joten pidät siitä kiinni, vaikka se aiheuttaa sinulle ahdistusta. Ahdistusta suurempi on pelkosi siitä, että esineen pois heittäminen jättää tilan tyhjäksi. Et uskalla luopua esineestä, koska et luota siihen, että saat tilalle esineen, jonka todella haluaisit saada.

Olin viikonloppuna alfalaisten kanssa viettämässä viikonloppua Leirikeskuksessa. Perjantaina, kun jäin yksin kotiin ja minulla oli mahdollisuus rauhalliseen mietiskelyyn, ryhdyin siivoamisen ohessa maalaamaan. Joku saattaa muistaa, että ennen joulua maalasin edellisen kerran ja samalla ensimmäisen kerran elämässäni. Se oli minulle sen hetken terapiaa matkalla surun läpi ja se toimi.

Olin ennen alfaviikonloppua tarkemmin määrittelemättömästä syystä henkisesti hyvin heikoilla. Istuin olohuoneen lattialla ja maalasin tuntikausia kotini esineitä valkoisella maalilla. Samalla pohdin elämääni ja asioita, jotka minua sillä hetkellä vaivasivat. Kävin hiljaista rukousta Jumalani kanssa.

Vielä lauantaiaamuna olin kahden vaiheilla lähteäkö reissuun vai jäädäkö kotiin. Päätin lähteä, vaikka koin olevani henkisesti heikoilla. Oli hyvä, että lähdin. Olin turvassa noiden ihmisten kanssa, jotka ovat tulleet hyvin tärkeiksi. Minun ei tarvinnut esittää mitään, eikä peitellä tunteitani.

Sunnuntaiaamun messu pienessä kappelissa luonnon keskellä oli mieleenpainuva kokemus. Alttaritauluna luminen maisema. Tunsin olevani juuri siinä missä olin. Enkä pelännyt mitään.

Loma on ohitse. Uusi viikko alkoi aikaisin, kaikilla oli omat menonsa. Koulu, työ, päivähoito, opettajan tapaaminen. Minä sain palata takaisin kotiin. Pitäisi levätä ja kerätä voimia ensi yötä varten. Olen jatkanut maalaamista ja elämäni järjestelemistä siinä samalla.

Natunen osaa Isä Meidän -rukouksen lähes ulkoa. Kompastukivi on lopussa, kun pitäisi sanoa "sillä Sinun on valtakunta, voima ja kunnia". Tyttäreni on oppinut paikkaamaan tuon aukon mielessään. Hän sanoo: "sillä Sinun on valtakunta, voima ja mahdollisuus".

Tämä päivä on mahdollisuus.

P.s Tervetuloa lukijaksi Marjo! : )

TYHJÄ SYDÄN TUNTEITA TÄYNNÄ

2011-03-04T12:59:00.001+02:00

Olen iloinnut siitä, että olen kyennyt raivaamaan kotiani kevääseen. Samalla tavalla kuin rakennan itseäni uudelleen, rakennan sitä maailmaa, jossa jatkan elämääni eteenpäin. Opettelen olemaan tietoinen siitä, että olen yhä elossa.

Eilen illalla sydän oli pakahtua tunteista. Sururyhmän viimeisessä kokoontumisessa tuntui, etten osannut tiivistetysti kertoa kuulumisiani, mutta pidin silti tarinani lyhyenä, koska en halunnut ottaa tilaa toisilta. Sanomani ydinajatus, jonka olen hiljalleen oivaltanut, oli se kuinka Jumala johdattaa minua ja vastaa rukouksiini. Hän todella tekee sen, vaikka vastaukset eivät olisikaan siinä muodossa kuin minä ne haluan kuulla.

Olen pitänyt kiitollisuus/rukous -päiväkirjaa. Vuosi sitten tammikuussa olin kirjoittanut sinne jotenkin niin, että pyysin sisäistä rauhaa, onnea ja tyytyväisyyttä isälleni. Helmikuussa isä sairastui. Heti leikkauksesta toipumisen jälkeen jokin hänessä oli muuttunut. Kohtasin isän, joka ei arkaillut puhua sielunsa syvimmistäkään ajatuksista. Rakkauden osoittaminen, joka isälleni ei koskaan ole ollut vaikeaa, oli saanut uudenlaisen syvyyden. Hän ymmärsi oman vahvuutensa kaikessa heikkoudessaan, hän uskalsi luottaa, tukeutua ja levätä niiden ihmisten sylissä, jotka olivat hänelle rakkaita. Hänestä tuli uudelleen se syli, johon lapsena oli hyvä nukahtaa.

Mikä rukousvastaus, mikä ihmeellinen kiitoksen aihe se olikaan. Asioiden suhteellisuus tuli todeksi siinä, mitä näin hänessä. Minä en nähnyt isää, jonka elämä oli mullistunut fyysisesti siten, että se järkytti toisia. Minä näin isän, joka oli saanut uuden elämän ja oli syvästi onnellinen. Se onnellisuus tarttui myös minuun ja perheeseeni. Isän silmien loiste heijastui meihin ja meistä siihen, mikä oli ympärillämme.

Isä katsoi eteenpäin. Meillä oli yhteisiä unelmia ja suunnitelmia. Me jaoimme päivittäin kaiken ja tuimme toisiamme satunnaisina sadepäivinä, mutta nautimme jokaisesta auringonpilkahduksesta. Sitten kaikki katkesi. Isän elämänlanka napsahti poikki, rukki särkyi ja kehrääminen jäi kesken. Sen jälkeen tuli pimeys. Samalla kun pidätin hengitystäni pimeässä veden alla, tunsin sydämessäni, että elämänlangan kehrääjä lopetti kehräämisensä onnellisena. Hänellä oli hyvä osa.

Suremiseni on eräällä tavalla itsekkyyttä. Suren ja kaipaan isääni, mutta kärjistetysti suren itseäni. Sitä, että minulla on ikävä ja olen ilman häntä. Kuolema on lopullista tässä ajassa. Ei voi soittaa sitä yhtä puhelua, ei voi saada yhtään vastausta, ei silittää kättä, eikä tulla silitetyksi. Suruni on sitä, että en tiedä miten kokoan itseni uudelleen. Sitä, että en osaa nähdä eteenpäin, koska minulle rakas matkakumppani on jäänyt matkanvarrelle. Elämänjuna kiitää eteenpäin ja isä on pieni piste asemalla, jonne hän jäi. Katson häntä yhä poski kiinni junan kylmää, likaista ikkunaa vasten yrittäen nähdä hänet, samalla kun ainut todellisuus on kuumissa kyynelissä, jotka liimaavat poskeni junan ikkunaan.

Eilen sururyhmässä tajusin, että olen lakannut itkemästä. Syksyllä se oli paikka, jossa oli lupa itkeä. Jouluna tuli valtava kyynelten tulva. Tammikuussa alkoi kuivuus. En pysty itkemään. Koska ne tulevat, ne kaikki itkemättömät itkut, jotka tuntuvat mustana möykkynä rinnassani.

Keskiviikkona alfakurssin aiheena oli Jumalan johdatus. Pienryhmässä uskalsin tai osasin sanoa ääneen sen johdatuksen, jonka näen tässä kaikessa nyt. Minun yksi unelmani on ollut päästä seurakunnan toimintaan mukaan ja saada sieltä uusia ystäviä, joiden kanssa jakaa asioita. Viime keväänä en olisi mitenkään voinut kuvitella, että seuraavana syksynä aloittaisin unelmani toteuttamisen. Nyt olen tässä ja elän sitä unelmaani.

Kun jokin asia tekee äärimmäisen kipeää, aiemmin pelottavilta tuntuneet asiat eivät tunnu miltään. Olen jossain määrin jännittäjätyyppi. Siitä ei ollut jälkeäkään, kun kirkkokahveilla istahdin milloin kenenkin tuntemattoman kanssa samaan pöytään. Ja yhtäkkiä oli mukana toimimassa heidän kanssaan. Toiminta jatkuu ja minulla on uusia ystäviä.

Sururyhmän viimeisen tapaamisen päätyttyä siirryin Kasvun aika -kurssille, joka meni siis hieman päällekkäin sururyhmän kanssa. Huomasin jälleen olevani uudessa pöydässä, uusien ihmisten kanssa. Se tuntui hyvältä. Olin siirtynyt eräällä tavalla hetkessä surusta toivoon. Edessäni pöydällä oli innostava luentokansio ja sen vierellä sururyhmän vetäjiltä saatu lahja; Eeva Eerolan "Hän pyyhkii heidän silmistään kyyneleet - sanoja surussa":

"Salattu Jumala! Lohduttavana laskeutuu Sinun läsnäolosi ympärilläni, vaikka en sitä vielä tunnista. En huomaa aina rakkauttasikaan enkä kuule lohduttavaa ääntäsi. Mutta Sinä olet, tiedän sen. Suo läsnäolosi ympäröidä minut voimaa antavana tässä arkisessa päivässäni. Näen uuden päivän ympärilläni ja kuulen toisten ihmisten äänet lähelläni. Tiedän elämää olevan sielläkin, missä en näe sitä. Anna sydämeeni nousta toivon kipinän, kuten Sinä annat aamun uuden valon voittaa."

Olen huomannut, että oli elämisen kipupiste mikä tahansa, minulle on annettu selviytymispakki jokaista pistettä varten. Eilisen illan anti toimi selviytymispakkinani pikemmin kuin osasin aavistaa. Illalla minua tuskallinen kipupiste. Sen tarkemmin asiaa avaamatta voin sanoa, että se sattui kovaa. Kaiken kokemani ja kuulemani perusteella kykenin löytämään rauhaa, jonka avulla sain koottua itseni siten, että kykenin nukahtamaan. Kipupiste on yhä läsnä, mutta se ei juuri nyt voi rajoittaa toimintakykyäni. Sen sijaan odotan tulevaa alfaviikonloppua entistä enemmän.

Lopputiivistyksenä tälle kaikelle voi sanoa, että johdatus näkyy tässä kaikessa. Minun isäni elämä sai loppuhuipennuksen. Minä voitin pelkoni, jotka aiemmin estivät minua toteuttamasta unelmaani. Minäkin olen eräällä tavalla saanut uuden elämän.

"Itkemättömät itkut" Levyltä "Lauluja särkyneille" Kaskinen-Laaksonen-Simojoki

P.s. Tervetuloa lukijaksi Kehräsaari! : )

MATKAEVÄÄT

2011-03-03T10:24:00.001+02:00

Eilen oli kummallinen päivä. Yleensä on aina kiire, kun pitää lähteä johonkin. Keskiviikkoisin menen seurakuntakeskukselle noin puoli kuudeksi, että ehdin yhdessä muiden kanssa järjestellä tilat alfa -kurssia varten. Natunen on useimmiten kummeillani sillä aikaa, koska Kupsulla on keskiviikkona karateharkat ja puolisoni on työssä tai koulussa.

Yhtä kaikki, ehdin päivällä mennä mukavasti eteenpäin kaappiprojektini kanssa. Ulkovarasto lieneekin se seuraava projekti, sillä takapihan lumimäärän takia en saman tien voinut suorittaa sen siivousta, vaan työnsin kaikki pahvilaatikot siihen mihin sattuivat mahtumaan. Rakas lähti iltapäivällä kouluun ja minun oli tarkoitus viedä Natunen kummeilleni viiden jälkeen.

Jossain vaiheessa meille tuli kiire. Hoputin nuhanenäistä tytärtäni pistämään vauhtia ulkovaatteiden pukemiseen. Lähdimme kävelemään kohti Naapurikatua, kun yhtäkkiä minulle tuli hassu tunne. Katsoin kännykästä kelloa. Olimme tunnin etuajassa.

Onneksi Kummitäti oli kotona, eikä hiihtämässä kuten Kummieno. Meillä oli mukavasti aikaa istua hetki ja jutella; vaihtaa ne tärkeimmät kuulumiset rauhassa. Siinä istuessani katseeni kiinnittyi pinoon cd -levyjä. Otin hämmästyneenä pinosta sinikantisen cd:n; "Kaikkien aikojen hengelliset laulut". Siinä on kolmella levyllä yhteensä 60 kappaletta, samat, jotka ostin netin kautta ipodiini. Olin etsinyt varsinaista cd -levyä jo jonkin aikaa voidakseni kuunnella sitä kotona ihan perinteiseen tyyliin cd -soittimesta.

Siinä se nyt oli kädessäni. Sain sen lainaksi, samoin kuin "Lauluja särkyneille" -cd:n. Lainaaminen puolin ja toisin sai jatkoa, kun Kummieno tuli hiihtämästä. Niinpä otan tänään mukaani Johanna Kurkelan kolme cd -levyä, että enoni pääsee niitä kuuntelemaan.

Surun matkalla tukenani ovat olleet musiikki ja kirjat. Valikoima niiden suhteen ei ole ollut kovin laaja, olen pärjännyt muutaman vaihtoehdon kanssa, joista jokaisella on ollut tärkeä ja merkityksellinen tehtävä suruni työstämisessä ja lohdun tuojana samalla kun koonnut itseäni uudelleen. Käsieni läpi on toisaalta kulkenut melkoinen repertuaari musiikkia ja painettua tekstiä. Niistä käyttöön ovat jääneet ne minulle helmet teokset.

Kun isä kuoli, ostin Muhoksen S-Marketista alennusmyynnistä Hanna Ekolan "Surulla on aikansa" muistojen kirjan. Se sisältää runoja, ajatuksia ja paljon tilaa omille teksteille ja valokuville. Kirjan täyttäminen on vielä pahasti kesken. Olen saanut täytettyä kaksi kohtaa: "Miten minä sain tiedon Sinun kuolemastasi?" ja "Mitä ajattelin ja tunsin kun kuulin, että Sinä olit kuollut?"

Soili Poijulan "Surutyö" -kirjan luin läpi syksyllä. Lasten kanssa, lähinnä Natusen, luimme seurakunnasta lainaksi saamaani "Surusaappaat" -kirjaa. Tarja Jallin "Naisen suru" oli lyhyt, mutta koskettava kirja. Kummeiltani sain joululahjaksi Anna-Mari Kaskisen, Petri Laaksosen ja Pekka Simojoen kirjan "Lauluja särkyneille". Se on ollut ahkerassa käytössä ja aina käden ulottuvilla olohuoneessa. Samoin kuin viimeisin hankintani Elisa Hauhion, Satu Paakkalan ja Jari Sadinmäen "Suru".

Viimeisenä, mutta ei missään nimessä vähäisimpänä tulee kirja, joka on kulkenut mukanani lapsuudesta asti. Painokset ja kirjat ovat välillä vaihtuneet, mutta sisältö ei ole muuttunut. Se kirja on Raamattu. Alkuvuodesta totesin, että tarvitsen siitä myös mukana kuljetettavan "reppuversion". Niin minulla on nyt sininen, vetoketjullinen Raamattu, joka kulkee mukanani jatkuvasti.

Matkaeväät ovat tärkeät matkalla kuin matkalla. Muuten ei jaksa. Tänään pakkaan eväslaukkuun iloa ihmisistä, menneistä, nykyisistä ja tulevista, jotka ovat tärkeä osa elämääni. Pakkaan mukaan uskon ja myönteisyyden, anteeksiannon ja kiitollisuuden. Eväslaukku on vuorattu rakkaudella.

Lumi sulaa, ilma lämpenee ja valo lisääntyy päivä päivältä. Tänään on hyvä sää matkustaa.

P.s Tervetuloa lukijaksi Anna! : ) Samoin haluan toivottaa tervetulleeksi myös ne lukijat, joita en ole muistanut/huomannut huomioida. Suruaika on tehnyt minusta jossain määrin hajamielisen, mutta toivon sen olevan tilapäistä... ; )

PALA KERRALLAAN

2011-03-02T11:59:00.001+02:00

Upea päivä. Aurinko paistaa ja luo säteitään sisälle siivouskaaoksen keskelle. Tänään en anna auringon säteiden paljastaman pölytanssin häiritä, vaan iloitsen tekemisestä. Ensimmäistä kertaa isän kuoleman jälkeen tunnen iloa ja intoa kotona puuhastelusta tasolla, josta olen tottunut nauttimaan. Juuri nyt en ajattele huomista, en edes sitä, miltä tuntuu iltapäivällä tai tunnin päästä. Minä olen tässä ja näin on hyvä.

Lomaviikostani vietän suuren osan seurakunnan riennoissa. Tänään on alfailta ja huomenna alkaa "Kasvun aika" -kurssi teemalla "Herra opeta meitä rukoilemaan". Samanaikaisesti syksyinen sururyhmämme kokoontuu viimeisen kerran. Pyrin ehtimään myös sinne, koska molemmat tilaisuudet ovat samassa rakennuksessa. Odotan kovasti sururyhmäläisten tapaamista ja heidän kuulumisiaan. Viikonloppu menee kokonaisuudessaan alfaryhmän parissa. Vietämme sen luonnon keskellä leirikeskuksessa.

Lapset viettävät tulevan viikonlopun isovanhempien luona ja puolisoni lautapelien parissa veljiensä kanssa. Meillä kaikilla on siis omaa, mielekästä tekemistä. Seurakuntatoiminta poikkeaa aiemmista aktiviteeteistäni siten, että se ei tunnu pakolliselta velvoitteelta, jonne on pakko lähteä vaikkei jaksaisi. Viime syksynä työterveyslääkäri tarjosi minulle mahdollisuutta psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamiseen. En ihmettele sitä yhtään, sillä silloin en kyennyt muuta kuin itkemään lohduttomasti istuessani siinä lääkärin vastaanotolla. Sanoin lääkärilleni, että saan tarvitsemaani tukea seurakunnasta ja sen työntekijöiltä.

Yhteys kotiseurakuntaan ja äitiini ovat kantaneet minua niin hyvin kuin se on ollut näissä olosuhteissa mahdollista. Kun nyt puolen vuoden jälkeen tarkastelen mennyttä aikaa, alan hiljalleen nähdä, millaisia vaiheita olen surussani käynyt läpi.

"Vähän ennen kello kuutta saan tietää
että olet poissa. Kaikki sen hetken värit,
äänet ja tuoksut kopioituvat kuvaksi
mieleeni. Sitten kuva särkyy. Lysähdän
polvilleni ja alan vapista."

Alussa oli pelkkää mustaa. Sitä ikään kuin näki itsensä kirkuvan ja tuska oli äänetön huuto pään sisällä. Tuntui, ettei se pääse sieltä ulos. Samalla kun paine pään sisällä kasvoi, keho toimi ja teki sen mikä oli tehtävä. Se oli kuin olisi pidättänyt hengitystä veden alla tietäen, että kaikki pohjalle pudonnut oli pakko kerätä koriin niin kauan kuin ilmaa keuhkoissa riittää.

Hautajaisten jälkeen oli äänetöntä. Piti opetella hengittämään uudelleen. Hiljaisuus tuntui kaikkialla. Ihmistenkin keskellä tuntui siltä, että on näkymättömän kuplan sisällä. Siellä on turvallista olla. Aloin pelätä ihmisiä, jotka tulivat lähelle ja ottivat osaa suruun. Aluksi se tuntui lohduttavalta, mutta hetken päästä en enää kestänyt omaa itkuani, joka otti vallan joka kerta kun minua halasi. Minä sanoin sen heille. Pyysin, että älkää halatko enää, sillä en jaksa pitää itseäni kasassa sen jälkeen.

Sururyhmä oli paikka, jossa annoin itselleni luvan itkeä. Siellä se oli sallittua, sillä me kaikki olimme samassa veneessä. Saman kuplan sisällä. Ensimmäisten kuukausien aikana pidättelin itkua joka sunnuntai kirkossa. Minulle sanottiin, että kirkossa on lupa itkeä, vaikkei surisikaan. Silti en voinut. Tiesin, että jos annan itkulle vallan, siitä ei tule loppua ja siitä seuraa paniikki pelosta, että hajoaa siihen paikkaan.

"Kylmä syystuuli tuntuu kurjalle, tulee vilu ja
sen mukana kaipaus ja väsymys. Olen ontto
ja tyhjä. Haluaisin kääntyä ympäri, juosta
takaisin, juosta sinut kiinni, juosta ajan
kiinni, palauttaa kaikki paikalleen minne ne
kuuluvat, asiat ja ihmiset. Enkä minä pysty.
Minua uuvuttaa koko tämä kehä jossa kuljen
päivästä toiseen, päivästä toiseen sekavana ja
väsyneenä. Kylmissä tuulissa, vedet silmissä.
Äsken oli kesä ja nyt syksy, enkä löydä mitään
niiden välistä. Yöllä itkin lattialla. En jaksanut
nousta. Muovimatto oli poskeani vasten, se
tuoksui pölylle. On niin kauhea ikävä. Sattuu ja
hengitys särkee."

Sururyhmä päättyi joulukuun alussa. Sitä ennen tuli isänpäivä ja pyhäinpäivä, jotka olivat molemmat ahdistuksen kärjistymispisteitä. Isänpäivän makasin peittojen alla yövuoron jälkeen ja yritin olla olematta olemassa. Pyhäinpäivänä olin ensimmäistä kertaa isän kuoleman jälkeen yksin kotona. Lopetin sinä aamuna valvomisen ja menin iltakirkkoon. Pelotti mennä, mutta menin kuitenkin. Olin tyytyväinen, että menin. Kiitos papille, joka osasi puhua siten, ettei surun ja kaipauksen keskellä toivo kadonnut.

Kävelin kirkosta pakkasessa kohti kotia. Soitin äidille matkalla. Olimme molemmat olleet koko päivän tuskaisten ajatusten vietävinä, eikä kumpikaan uskaltanut soittaa toiselle. Me itkimme siinä puhelimessa. Me olimme maantieteellisesti etäällä toisistamme, mutta henkisellä tasolla kiinni toisissamme. Kotona sytytin isälle hautakynttilän. Vein sen takapihalle tähtitaivaan alle.

Joulun lähestyessä yllätyin siitä, miten odotin joulua enemmän kuin osasin kuvitella. Oli se vuosi, jolloin olimme koko perhe koolla ja vapaana virallisena jouluaattona. Menimme kirkonkylän enkelikirkkoon. Kirkon pihalla on muualle haudattujen muistokivi. Veimme sinne kynttilän ja ruusuja. Minä itkin. Natunen pisti minut lujille kirkonpenkissä: "Miksi ukki kuoli? Miksi Jumala päätti, että ukin päivät päättyivät? Miksi meidän päivämme eivät päättyneet?"

Joulusta alkoi uudenlainen ajanjakso surussamme. Natunen alkoi uudelleen puhua ukistaan. Minä en osannut enää puhua. Minua pelkästään ahdisti.

"Minulla on nämä kaksi kuvaa päässäni,
sinä nauramassa ja sinä arkussa, enkä pysty
yhdistämään pisteitä niiden välillä. En ymmärrä
mitä on tapahtunut, että ollaan tultu naurusta
arkkuun. En näe sitä. En näe. Näen vain, että
sinä et ole enää täällä, sinä et ole tässä, tuossa,
missään, sinä et ole tuossa hartiattomana ja
pienenä. Minä olen ja minusta on puolet poissa."

Nyt ollaan tässä. Olen taas oppinut puhumaan. Suru tulee tajuntaan pala kerrallaan. Silloin kun se on, sitä ei tajua. Sitä opettelee tajuamaan pala kerrallaan. Jokainen pala pitää noutaa alkaen siitä mistä suru alkoi. Olen tämän vuoden puolella palannut Oys:n patologian laitoksen kappeliin laittamaan isääni arkkuun. Moni pala on vielä noutamatta ja asettamatta paikoilleen siihen palapeliin, josta tulee uusi minä. Mutta se on rakenteilla ja olen siitä onnellinen. Minä selviydyn tästä.

"Minulta kestää kauan tajuta, että oma elämäni
jatkuu. Puhun siitä ja sanon sen monelle ihmiselle,
mutta pitkän aikaa sanat vain kulkevat lävitseni kuin
jonkun toisen sanomana, ne eivät merkitse yhtään mitään.
Yhtäkkiä, yhtenä päivänä, saunassa, ymmärrän mistä
olen puhunut. Katson miestäni ja ymmärrän, että hän
on jäljellä. Minulla on vielä hänet. Sinä kuolit tasan
vuosi sen jälkeen kun tapasin hänet. Sinä hyväksyit
hänet, sinusta hän oli minulle hyvä. Olen ajatellut,
salaa itsekseni, että jos en olisi tavannut miestäni
niin sinä et olisi kuollut. Et olisi voinut kuolla, koska
minulla ei olisi ollut sen jälkeen ketään, joka olisi
pitänyt minusta huolta. Olen ajatellut, niin monella
tapaa, että olisin voinut pitää sinut elossa. Mutta
eihän se niin mene. En saa tuntea syyllisyyttä siitä,
että minä olen jäljellä ja sinä olet poissa. En saa lakata
elämästä sen takia, että sinun elämäsi on lakannut.
Minun elämässäni on vielä paljon iloa. Suru voi
kulkea siinä rinnalla."

Kaikki tämän blogitekstin runot ovat kirjasta "Suru" Hauhio-Paakkala-Sadinmäki

RAKKAUDEN VUOSIPÄIVÄ 22.2

2011-03-01T23:00:00.000+02:00

Pariskunnilla on usein ns. vuosipäivä, joka omien havaintojeni mukaan tarkoittaa päivää, jolloin alkoi epävirallisen virallinen yhdessä oleminen. Meillä tuo päivä on helmikuun 22. Tänä vuonna se osui tiistaille ja minun yövuorojeni väliin. Sitä ei sen ihmeemmin juhlittu tai vietetty, mutta siitä oltiin tietoisia. Sain narssisseja ruukussa, koska ruusut olivat olleet huonoja. Narssisseja vuosipäivänä saattaa kuulostaa tylsältä. Olennaista olikin ruukku, jossa narssissit olivat. Siinä luki "Love of my life". Sama toistui sydämen muotoisessa koristeessa narsissien keskellä. Hieno oivallus antaa huonekasvihullulle vaimolle kukkia ruukussa, joka ei kuihdu, vaan kertoo "Love of my life".

Asioiden peilaaminen surun kautta ei ole välttämättä pahasta. Suru on tässä ja nyt. Se on osa minua. Eikä pelkästään minua, vaan osa perhettäni ja parisuhdettani. Parisuhde on joutunut isäni kuoleman jälkeen kenties kovemmalle koetukselle kuin koskaan aikaisemmin. Kahden ihmisen välinen liitto sisältää sekin elämän koko kirjon kaikkine tunteineen auringon paisteesta rankkasateisiin, jopa myrskyyn. Myrsky tyyntyy aikanaan ja nousee uusi aamu.

Olen sivunnut isän kuoleman jälkeisissä teksteissäni avioliittoani ja sitä, miten minun suruni on siihen vaikuttanut. Näin suoraan sanoen olen ollut äärettömän kettumainen ihminen, ainakin ajoittain. Pidän itselläni oikeuden kiehua kasatessani itseäni kokoon uudelleen. Samalla kun olen lakannut pelkäämästä, olen myös oppinut ilmaisemaan kuka olen, mitä haluan ja mistä unelmoin. Ilmaisutapani ei lähestulkoonkaan aina ole ollut painokelpoista, mutta kaikki tietävät miten käy, jos ei muista säädellä henkistä painettaan ajoissa.

Henkisellä paineen säätelyllä tarkoitan sitä, että ei ole ihmisen hyvä unohtaa omia tarpeitaan tai vähätellä itseään ja sitä kautta kieltää itseltään ne asia, joita pitää tärkeinä. Itse olen niin tehnyt pitkin matkaa vaihtelevalla voimakkuudella, mutta siten, että se on ollut minussa läsnä jossain määrin aina. Vähätellessäni omia unelmiani ja koettaessani tehdä toisten ihmisten toiveista omiani, aloin väistämättä uskoa, että omani ovat ihan typeriä.

Ilman myönteistä elämän asennettani (joka on yhä olemassa, vaikkakin surun verhoamana), en olisi selviytynyt. Pakko tunnustaa tässä ja nyt, että olen useammin kuin kerran ollut vähällä lyödä hanskat tiskiin; luovuttaa, lyödä koko homman läskiksi ja antaa olla. Tai mennä.

Palaan takaisin aiheeseen, eli vuosipäivään ja avioliittooni. Kun rakastaa toista ihmistä niin paljon, että haluaa jakaa hänen kanssaan sekä elämän että ikuisuuden, ei taistelematta luovuta. Viimeiset puoli vuotta eli koko isäni kuoleman jälkeisen ajan sekä minä että uskoakseni myös puolisoni olemme taistelleet rakkautemme ja avioliittomme puolesta. Minä olen syyttänyt, syyllistänyt ja rukoillut puolisoltani epätodellisia asioita liittyen isäni kuolemaan. Olen jossitellut ja käynyt kauppaa panoksena rakkaus vastaan menetyksen tuska. Rakas puolisoni on joutunut venymään ja sietämään niin paljon, etten voi sanoa näin pelkistetysti kuin kiitos ja anteeksi.

Surutyön keskellä olen nähnyt jonkinlaisen leimahduksen, joka kertoo minulle miten paljon rakastan ja miten palavasti haluan olla osa tätä maanpäällistä onnea, joka avioliitto parhaimmillaan on. Tai sanotaanko, että haluan olla tässä avioliitossa enemmän kuin koskaan, sillä kootessani itseäni uudelleen olen nähnyt tämän rakkauden mahdollisuudet syvemmin kuin koskaan aikaisemmin.

Kuolema ei katkaise rakkauden siteitä, ei niidenkään välillä, jotka jäävät jäljelle. Koen, että vasta kuoleman läheisyys on herättänyt elämään. Vaikka koen eläneeni syvästi ennen isäni kuolemaa, nyt tunnen olevani korviani myöten syvällä elämässä. Se on nostanut esille tarpeen selvittää kaikki mieltä askarruttavat ja sitä tarpeettomasti kuormittavat asiat. Vaikka kyseessä olisi ns. pikkuasia, sen selvittäminen keventää ja kirkastaa parisuhdetta käsittämättömän paljon.

Rakkaus on minulle sitä, että haluan olla osa tätä avioliittoa ja kohdata tyynet ja myrskyt samassa veneessä seilaten ja yhdessä purjeista huolehtien. Mitä myrskyisämpää matkan varrella on, sitä kirkkaammin paistaa aurinko ja sitä onnellisempia ovat purressa seilaajat. Me olemme valinneet toinen toisemme matkakumppaneiksemme tähän ihmeelliseen salaisuuteen nimeltä elämä. Kaikki mikä kohtaa sinua, kohtaa minuakin, vaikka olemmekin yhdessä myös erilliset.

Tähän loppuun Johanna Kurkelaa "Jos sä tarvitset mua"

LOMALLA

2011-03-01T17:31:00.000+02:00

Maaliskuu 2011. Talvilomani alkoi virallisesti eilen. Puolisoni loma päättyi tänä aamuna. Viime viikolla ehdimme koko perhe viettää yhteistä lomaa kokonaista neljä päivää. Perjantaina lähdimme rentoutumaan Naantalin kylpylään. Kun hetki sitten purin lomakuvat kamerasta, huomasin, ettei niitä juuri ollut. Johtuen ehkä siitä, että vietimme suurimman osan ajasta kylpylän altaissa polskien.

Moni asia muistuttaa vuoden takaisesta lomasta. Vietimme sen eri kylpylässä ja jossain mielessä tunnelma oli tuolloin toiveikas. Siitäkin huolimatta, että isä oli ollut juuri leikkauksessa. Tai ehkä se tuntuu siltä juuri nyt, koska en osannut silloin aavistaa, ettei häntä enää seuraavan talvilomani aikaan ole olemassa. Lauantaina hänen kuolemastaan tuli kuluneeksi kuusi kuukautta. Puoli vuotta. Niin paljon, mutta kuitenkin niin vähän. Edessä on vielä toiset puoli vuotta, kunnes olen elänyt 365 päivää ilman häntä.

Alkuvuosi on ollut henkistä kamppailua selviytymisen ja romahtamisen välillä. Sen myötäminen on ollut vaikeaa. Kaikki ne asiat, jotka ovat olleet arjessa hyvin merkityksellisiä ikään kuin pakenevat käsien ulottuvilta. Päivästä toiseen kurkotan niitä kohti. Avaan silmäni aamulla ja tunnustelen varovasti miltä mieli tuntuu. Jos on paha päivä, tunnen voimakasta halua sulkea silmäni ja antautua unen armolliseen huomaan. Hyvänä päivänä nousen vuoteesta, lataan kahvinkeittimen ja teen kuin robotti sen, mitä minun on tehtävä.

Minä olen selviytyjä. Uskallan sanoa näin, koska jos en olisi, en olisi nyt tässä. Se on vain se suru ja ikävä, jotka roikkuvat toinen toisessa ja toinen toisessa jalassa kulkuani hidastamassa. Askel keventyy kyllä koko ajan, mutta niin hitaasti, ettei sitä välillä huomaa. Eivätkä kaikki edes huomaa, kuinka nämä seuralaiset tekevät askeleeni raskaiksi.

Olet ollut poissa puoli vuotta, ja lähden matkalle
ensimmäistä kertaa sen jälkeen. Matkavakuutusmies
puhuu mahdollisuudesta menehtyä matkan aikana.
Ensimmäistä kertaa elämässäni otan sen todesta.
Saatan kuolla. Se ei tunnu pelottavalta. Kaivan
varastosta sinun vanhan laukkusi. Kun viimeksi
lainasin sitä sinulta, olit laittanut pohjalle purkillisen
salmiakkia, sitä hyvää, jota aina ostimme. Se oli
myöhästynyt synttärilahja. Hihnassa roikkuu vielä
nimesi ja osoitteesi. Poistan nimilapun varovasti
suojuksen sisältä. Pyörittelen sitä, kosketan sormella
kirjaimia. Sinun käsialaasi. En pysty luopumaan
lapusta, vaan laitan sen talteen. Taas yksi todiste
siitä, että olet ollut olemassa. Ennen kuin lähden
lentokentälle, kirjoitan pöydälle ohjeet siitä, missä
kaikki tärkeät paperini ovat ja mikä tietokoneeni
salasana on ja mistä sieltä löytyy mitäkin. Kaiken
varalta. Minusta se ei tunnu ollenkaan typerältä."

Kirjasta "Suru" Hauhio-Paakkala-Sadinmäki

Tuossa runossa on monta asiaa, jotka koskettavat. Ajan kuluminen ja salmiakki; minun ja isän yhteinen juttu, josta tapasimme nauttia. Isän repun pohjalta löytyi avaamaton salmiakkirasia. Avasin sen ja söin samalla kun kävin läpi hänen tavaroitaan. Runosta löytyy myös lappu ja teksti, aivan kuten isän kirjoittama paperilappu hänen reissutakkinsa taskusta. Torstai-iltana siivosin yläkerran kaappeja ja availin pahvilaatikoita, joiden sisältöä en muistanut. Yhtäkkiä ajattelin, että joku saattaa avata nämä samat laatikot oman kuolemani jälkeen, sekä muodostaa ehkä täydemmän kuvan minusta ja perheestäni. En löytänyt mitään salattavaa, hävitettävää. Vain hieman turhaa roinaa, jonka otin pois.

"Turha roina" onkin ollut tämän päivän hittituote. Sisätiloista on siirtynyt pahvilaatikkokaupalla tarpeetonta tai muualla säilytettävää tavaraa varastoon. Siitä on seurannut jonkinmoinen kaaos, joka ei tällä kertaa häiritse. Lopputulos on mielekäs, joten tilapäisen kaaoksen voi sietää.

Tämä kodin läpi käyminen on vähän samantyyppinen asia kuin kamppailu surusta ja ikävästä johtuvaa alakuloisuutta vastaan. Samalla kun kokoan kotini eräällä tavalla uudelleen, keräilen itseäni ehjäksi murukasasta, jollainen minusta isän kuoltua jäi. Se vaatii työtä. Se tuntuu välillä epätoivoiselta, mutta on mahdollista. Elämä jatkuu ja minä menen sen mukana kohti uusia päiviä, kuukausia ja vuosia. Siitä on lähdettävä ja siihen uskottava.

Natunen puhui tänään äitini kanssa puhelimessa. Hän kysyi "Hei mummi, miten sinä pärjäät. Sinulta kuoli ensin ukki ja sitten vielä koira. Sinä jäit aivan yksin." Meillä on monta pohdiskelijaa ja ikävöijää.

Ennen kuin jatkan komeroiden koluamista, haluan kirjoittaa vielä yhdestä asiasta. Keskustelin äidin kanssa tänään siitä, miten hyvä asia oli, että saimme yhdessä heti isän kuoleman jälkeen käytyä läpi hänen henkilökohtaiset tavaransa, kuten vaatteet. Sururyhmässä puhuttiin siitä, ettei vainajan tavaroita saisi heittää pois liian pian kuoleman jälkeen. Meidän perheessämme tämä ohje ei olisi toiminut. Kun nyt olemme jälkeenpäin asiasta keskustelleet, olemme kaikki samaa mieltä siitä, että jos olisimme jättäneet sen tekemättä, emme pystyisi sitä enää tekemään.

Suru on henkilökohtainen ja yksilöllinen asia kaikin tavoin, joten en pidä meidän tapaamme toimia ainoana oikeana vaihtoehtona. Meille tuo tavaroiden läpikäyminen toimi surun työstämisenä ja keinona käsittää, että yksi on lopullisesti joukosta poissa. Koska isää ei enää ollut, ei hän myöskään tarvinnut henkilökohtaisia tavaroitaan. Eikä se tosiasia olisi muuttunut miksikään, vaikka olisimme odottaneet myöhäisempään ajankohtaan. Sen sijaan puhuimme äidin kanssa siitä, että saman asian hoitaminen esimerkiksi nyt olisi täysin mahdotonta. Samoin kuin äidin kannalta surusta toipuminen ja eteenpäin meneminen, kun mielessä olisi ympäri vuorokauden ollut kipeä tietoisuus isän vaatteista kaapista, kengistä eteisessä jne. Ne tavarat, jotka jäivät, ovat tähän mennessä ehtineet löytää paikkansa kodista, jossa äiti elää nyt yksin.

Minä itse asiassa nauroin ajatusta siitä, että jos nyt olisimme heittämässä isän tavaroita pois, olisin kynsin ja hampain pitänyt kiinni vaatteista, joille kenelläkään ei olisi ollut mitään käyttöä. Olisin varmasti pelastanut ne ja raahannut kotiini säilöön. Hilpeäksi tuon asian tekee juuri se, että huomaan itsessäni piirteen, jonka vuoksi joistakin tavaroista luopuminen on vaikeaa. Nyt, kun olen päässyt vauhtii, ihmettelen miksi en ole tehnyt tätä aiemmin.

Samalla kun etenen surutyössäni ja kokoan itseäni uudelleen, minä myös opettelen uutta. Opettelen luopumista monin eri tavoin. Samalla opin näkemään, että ne asiat, jotka eivät ole luopumisen arvoisia, eivät vie kodista yhtään liikaa tilaa. Niillä ei ole ääriviivoja.

IKÄVÄ TÄNÄÄN

2011-02-18T12:53:00.000+02:00

"Minulla on ikävä sinua. Minä rakastan sinua niin kovasti.
Tunnen sen ihossani. On kuin silittäisit joskus vieläkin
selkääni tai hipaisit välillä olkapäätäni. Silitykset ja hipaisut
tekevät sydämen tyhjäksi. On kuin minussa olisi aukko.
Tai kuin maailmassa olisi aukko, kuin olisin yksin ison pimeyden
keskellä. Minulla ei ole kuin tämä hetki, tyhjiö jossa ei ole
muita kuin minä ja ikävä, ja tuntuu kuin en saisi vedettyä
henkeä. Avaan suun ja koetan vetää henkeä, mutta ilmaa ei
tule, mitään ei enää ole. Näen itseni kuin jostain kaukaa, näen
miten pieni olen, supussa, ja sykkyrällä, nurkassa. Sinä et ole
enää täällä, sinä olet poissa. Minulla on ikävä sinua."

Runo on kirjasta "Suru" Hauhio-Paakkala-Sadinmäki

Valokuvassa on osa paperilapusta, jonka löysin isän takin taskusta hänen kuolemansa jälkeen. Siinä hän kertoi rakastavansa äitiä, minua ja veljeäni.

SIIVOUSPÄIVÄ

2011-02-18T10:30:00.001+02:00

Tänään meillä siivotaan. Ulkona paukkuu pakkanen (-25), joten voiko olla parempaa hetkeä heittää petivaatteet pihalle tuulettumaan. : ) Siivous voi olla oikeana hetkenä ja oikeassa mielentilassa hyvin terapeuttista toimintaa, ainakin minulle. Jossain mielessä olen ollut suoranainen siivousfriikki tai ehkä kotifriikki, mutta isän kuoleman jälkeen friikkeily on voisiko sanoa hieman kärsinyt. Tarve kotifriikkeilyyn ei ole missään nimessä karissut, mutta voimat sen (ja monen muun asian)harrastamiseen ovat olleet vähissä.

Maailma on kirjaimellisesti valoa täynnä, kun katselee ulos ikkunasta. Eikä ulos tarvitse edes katsoa, sillä valo tunkee sisään. Ikkunakristallit heijastavat taas prismoja seinille ja viherkasvit tunkevat uusia versoja esiin. Kasvunaika on jo alkanut, vaikka maa on yhä jäässä.

Sisäisessä maailmassani tuntuu aivan samalta. Kun vuosi vaihtui ja kaikki käytännön asiat isän kuoleman jälkeen olivat jääneet taakse, oli tilalla sisäinen tyhjyys. Tuo tyhjyys on oireillut siten, että ilman mitään näkyvää syytä intohimo kaikkeen siihen, joka on ollut minulle hyvin tärkeää, oli kadonnut. Kesti jonkin aikaa myöntää se itselleen saati sitten kanssaihmisille. Elämässä on kallisarvoisia asioita, joista haluan pitää huolta parhaani mukaan ja niiden hoitamisesta en ole voinut tinkiä alavireisyydenkään keskellä. Näitä asioita ovat lapset, puoliso, ystävät ja työ.

Itsestä huolehtiminen ja omien henkilökohtaisten tarpeiden tyydyttäminen on jäänyt väistämättä kakkostilalle. Siltikään en ole ollut aivan yksin ja tyhjän päällä alavireisyyteni kanssa. Tiivis yhteys kotiseurakuntaan ja ystäviini siellä on toiminut kantavana voimana. Olen voinut tuoda sinne itseni juuri niin heikkona kuin olen ja ottaa vastaan tuen, jota olen sieltä saanut. Sieltä ammennetun voiman kautta olen tässä ja valmiina taistelemaan luopumisen tuskasta aiheutunutta alakuloa vastaan.

Alkava viikonloppu on erityisen myönteinen, sillä se on pyhitetty kahdenkeskiselle ajalle puolisoni kanssa. Parisuhteen hoitaminen on yhtä tärkeää kuin oman itsensä hoitaminen. Itse asiassa se on osa sitä. Ruuhkaisen elämänvaiheen keskellä se saattaa helposti jäädä sivuun, jopa pysyvästi, jos sen tärkeyttä ei oivalla ajoissa. Kaikki se ahdistus, jota oman vanhemman kuolema liian varhain on aiheuttanut, syö väistämättä parisuhdettakin. Miten se sen tekee, lienee yksilöllistä.

Omalla kohdallani tiedän, että olen ollut hyvin vaikeaselkoinen ja rasittava puolisoani kohtaan. Olen asettanut häntä kohtaan syytöksiä ja vaatimuksia, sillä olen hakenut selitystä isäni kuolemaan kaikkialta. Olen sortunut jossitteluun, ikään kuin voisin kääntää kelloa taaksepäin ja muuttaa elämänkulkua sitä kautta mieleisekseni.

Kun itse on heikko ja hauras, olen takertunut myös sellaisiin asioihin, jotka eivät millään tavalla ole liittyneet menetykseeni. Tai ehkä siinä mielessä, että kun isä on poissa elämästäni, olen halunnut varmistua siitä, että puolisoni on siinä. Surussa on hyvin hapero olo. Siihen liittyy epätietoisuutta, epäilyksiä ja epävarmuutta. Sen vuoksi olen kokenut äärimmäisen suurta tarvetta varmistua siitä, että puolisoni on tässä ja nyt, todellisena ja varmana kalliona sekä elämänkumppanina jakamassa kaiken peittelemättä ja suoraan.

Yhteenvetona voisi sanoa, että suru on tehnyt minut niin epävarmaksi ja pirstonut elämäni pieniin palasiin, että mikään muu asia ei voi sitä olla. Palasista itsensä ja elämänsä uudelleen kokoamiseksi tarvitsen varmuuden siitä, että kokoan niitä uudelleen oikeista palasista. Että kokoan sen oikein.

Kun on oppinut selviytymään ja pysymään kasassa aiemmin, on oman heikkoutensa näkeminen tuskallista. Samalla olen kokenut sen hyvin kasvattavana ja antavana, vaikka rinnalla on kulkenutkin murenemisen aiheuttama kipu. Olen hyvin onnellinen siitä, että kaikki myönteisyys ei ole missään vaiheessa kadonnut kokonaan. Myönteisyys ja usko ovat kulkeneet elämässäni käsi kädessä ja se on ollut se voima, jonka ansiosta olen tässä.

Piti siis kertomani tulevasta siivouspäivästä, mutta meninkin hieman syvemmälle. Tämän rönsyilyn kautta saan itselleni niin paljon, että en kadu sitä yhtään. Olen kiitollinen, että pystyn taas kirjoittamaan. Se on yksi merkki siitä, ettei peli ole pelattu. Elämä jatkuu ja on täynnä mahdollisuuksia. Ennen kaikkea se on täynnä kiitollisuuden aiheita.

Ja taas voi hymyillä... : )

YSTÄVÄNPÄIVÄNÄ

2011-02-14T19:55:00.005+02:00

Tänään kiitän Sinusta, ystäväni. Olen iloinen, että olet osa elämääni ja jaat tätä matkaa kanssani niin aurinkoisina kuin sateisinakin päivinä. Kun raotan verhoa ja näen kesän ensimmäisen ruusunnupun, tiedän heti kenelle tahdon sen ojentaa...

Nyt on vielä talvi, lumi kimmeltää ja jäästä tulee mosaiikkia milloin minnekin. Pakkasaamuina pipon sisältä jääneet hiukset ovat kuurassa, kun kävelen töistä kotiin. Ei haittaa, vaikka väsyttää. Kävellessä on aikaa ajatella kaikkea sitä, mitä olen saanut Sinulta. Kiitän, että voin taas istua kahvikupin ääressä; kuunnella ääntäsi ja katsella muuttuvia ilmeitäsi, kun kerrot elämästäsi.

En jaksa katsoa televisiota, en avata kirjaa, en edes kirjoittaa. Mutta minä jaksan kuunnella sinua tai istua kanssasi ääneti katsomatta kelloa.

Kun olet mennyt, jäävät sanasi ilmaan. Ystävyytesi lämmittää sielussani yhä, vaikka tietoinen mieleni näkee, että lähdit.

Kiitos, että olit. Kiitos, että olet yhä.

Hyvää ystävänpäivää...

KEVÄTAURINKOA

2011-02-11T16:34:00.007+02:00

Kevät tulee... Aurinko paistaa, sen kirkkaus häikäisee talven hämäriin päiviin tottuneita silmiä. Valo paljastaa pölyt pinnoilla ja liat ikkunoissa. Tänä keväänä muutan ajatusta ja en takerru pölyahdistukseen. Muutan ajatusta. Kevät näyttää kyllä pölyn ja lian, mutta antaa samalla valoenergiaa puhdistautumiseen: sisällä, sisäisesti ja sisimmässä, mitä se ikinä itse kenellekin merkitsee.

Näinä päivinä täyttyy vuosi siitä, kun isäni sairastui. Se tuntuu ajatuksena kummalliselta. En osaa täysin eritellä niitä tunteita mitä asian suhteen tunnen ja mietin. Yksi ajatus synnyttää toisen; mennyt ja tuleva risteilevät toistensa lomitse. Myös unissa. Oman vanhemman menettäminen tuntuu olevan yksi elämän vaikeimmista kipupisteistä. En tietenkään tiedä, mutta olettaisin luopumisen olleen helpompaa, jos se olisi mennyt kuten olin mielessäni tietenkin ajatellut: Isä hyvin vanhana, minäkin jo varsin ikääntyneenä ja lastenlapsia lasteni rinnalla arkun äärellä seisomassa.

Hassua miten samat ajatukset kiertävät mielessä. Ne lähtevät aika ajoin uusintakierrokselle sitä mukaa, kun niitä uskaltaa lähestyä. Olen koteloinut monet isän kuolemaan liittyvät asiat niin, etten ole uskaltanut ajatella tai lähestyä niitä kuin pieni pala kerrallaan. Se tuntuu oikealta ja sopivalta, mitä tietysti on, koska en pakota itseäni siihen.

Viime viikolla löysin kirja-alesta "Suru" -kirjan. Siinä kaikki kirjoitettu surevien kaunistelemattomiin ajatuksiin ja tunteisiin. Korulauseita kirjasta ei löydy, mutta sitä enemmän huomaan sanovani ääneti: "Juuri niin, juuri tuolta se tuntuu".

"On hetkiä etten muista mitään ja olen tyhjä.
Ja silti niin täynnä kaikkea.
Niin että voisin puhua ja puhua,
hakata näppäimistöä, itkeä, huutaa,
lyödä seinää nyrkillä,
päästää sellaista eläimen ääntä
mitä tulee kun on tuskissaan ja happi loppuu.
Sitten taas valahdan enkä tunne mitään.

Pelottaa, miten voi olla olemassa
olematta hetkeäkään tässä."

Kirjasta "Suru" (Hauhio-Paakkala-Sadinmäki)

Suru, kuten kaikki muutkin tunteeni ja kokemukseni ovat osa minua ja osa tämä elämää. Sitä elän niin hyvin kuin taidan lasketellen välillä pyllymäkeä alaspäin kiihtyvällä vauhdilla ja välillä katsellen iloisin mielen kaunista maisemaa korkealta paikalta, johon monien hikipisaroiden jälkeen viimein sain kiivettyä. Elämä tuntuu vuoristoradalta, jossa välillä kiljutaan ilosta ja sitten surusta. Tai pelosta. Tai pelon voittamisesta.

Pohjasävel on minulle se tärkein. Niin kauan kun löydän jotain hyvää, on syytä jaksaa. Hyvää löytyy aina jostain. Jos ei näe muuta, niin voi miettiä, että hengittää. Pahimmalla hetkellä se ei ilahduta, jos mieli on täynnä epäonnistumisia, mutta pitkällä aikavälillä se kirkastuessaan saa rinnalleen monta muutakin ihmeellistä asiaa.

Aikaa ei kannata pantata tulevaisuuteen. Viimeiset puolitoista viikkoa ovat olleet mielialan suhteen suurta tahtokamppailua myönteisyyden puolesta. Uupumus helpotti ihmeesti, kun tapasin torstaina kahdella kahvilareissulla kaksi vanhaa ystävääni. Kaksi hyvin erilaista, mutta erityisen hienoa ihmistä. Olen viime aikoina tullut siihen tulokseen, että liian helposti olen keksinyt syitä sille, miksi en ehdi tehdä asioita, joita haluan tehdä. Eikä se ole niin vaikeaa, kun ottaa kalenterin käteen ja ehdottaa toiselle jotain päivää, niin lopulta löytyy se molemmille sopiva hetki.

Lapset kasvavat ja opettelevat siinä samalla kasvamaan myös kaverisuhteissaan. Tänään olen seurannut, miten 10-vuotias ja 5-vuotias toimivat konfliktitilanteissa kavereidensa kanssa. Se on ainakin selvää, että 10-vuotiailla alkaa kähinöissä olla mukana enemmän tunnetta kuin 5-vuotiailla. Lasten luonteenpiirteet antavat sitten oman suolansa ihmissuhteisiin. Vanhempana yrittää tehdä parhaansa ja luotsata lapsia toimimaan niiden arvojen pohjalta, joilta itse on ponnistanut elämässään eteenpäin tai tehnyt töitä pysyäkseen pystyssä.

Lasten suusta tulee myös mielenkiintoisia kysymyksiä, lausahduksia ja kommentteja. Harmittaa, ettei niitä kaikkia muista eikä tule kirjoitettua ylös. Kupsun hittilausahdus on viime aikoina ollut meille vanhemmille: "Sä oot niiiin mama, sä oot niiin papa." Puolisoni totesi, että kai tässä pitää olla otettu, kun noin kovasti kehutaan... Natusen mielestä kaikki se, mikä ei osu neidin mieleen, on "Nössöö...". Natusta on pohdituttanut mm. se, että "onks Jeesuksella vessaa?" Kun vastasin, etten tiedä, sanoi neiti "Mut Jumala tietää. Ja se selvii sit joskus." Lapsi ilmaisee asiat ilman kaunisteluja tai hienosteluja, ihan luomuna. ; )

Nautin kevään tulosta, nautin valosta, perheestä ja ystävistä. Näillä eväillä mennään tänään... : )

VAPAAKSI VAATIMUKSISTA

2011-02-08T10:06:00.000+02:00

Mikä minulle on vaikeinta tässä elämäntilanteessa, kun alakuloisuus ja ikävä muuttavat minua arjessa? Päällepäin on ilmeisen vaikea havaita, että teen kovasti töitä selviytymiseni eteen. Kipuiluni näkyy selvimmin perheelle ja läheisimmille ystävilleni, jotka jakavat tätä matkaani eniten. Toisaalta, osa ystävistänikään ei ota uskoakseen, kun kerron miten vaikealta kaikki joskus tuntuu. Ehkä olen opetellut peittämään omat kipuni myönteisen elämänasenteen alle.

Aamuhetket ovat olleet minulle aina tärkeitä. Herään varhain ja nautin nousevan auringon säteistä silloin, kun niiden hetki on vuodenajasta riippuen. Talvella tähtinen taivas, taivaankannen sininen sametti ja lumen kimmellys pakkassäässä ovat aamuhetkieni ilona. Siksi on vaikea sopeutua siihen, että kun avaan silmäni aamulla, en aina haluakaan nousta ylös. Toisaalta en jaksa tai voi jäädä lepäämäänkään. Lapseni ja puolisoni tarvitsevat minua; arkiset askareet odottavat tekijäänsä.

Töissä tunnen olevani jollain tapaa eniten sitä mitä olen. Työn merkitys on syventynyt ja haluan entistä enemmän tehdä parhaani niillä taidoilla, jotka minulla on. Toisaalta tunnen ajoittaista ahdistusta siitä, olisinko voinut tehdä enemmän tai antaa enemmän. Eilen kirkkokahveilla istuin uuden ystäväni S:n ja hänen vaimonsa kanssa. Keskustelimme näistä asioista ja S muistutti minua siitä, että on lupa levätä ja lupa olla heikko.

Puhuimme myös siitä, että on tärkeä olla rehellinen siinä missä on ja siinä mitä on. Ehkä on parempi myöntää, että on heikko, eikä jaksa. Kuin että yrittäisi viimeiseen asti sinnitellä ja puristaa itsestään kaiken irti kunnes kaatuisi maahan lopen uupuneena ihmetellen, mitä jäi jäljelle ja miksi. Minä itse asetan itselleni suuren osan niistä vaatimuksista, joiden täyttämisestä tulee pakkomielle. Toisaalta osa on opittu mallista, niistä ihmisistä, jotka ovat olleet osa elämää.

Tämän tarkoitus ei ole syyllistää ketään. Päinvastoin. Samalla kun kerron itselleni, että ei ole mitään ylitsepääsemättömiä vaatimuksia, toivon, että joku samojen ajatusten ahdingossa oleva lukee myös tämän. Vaatimusten asettamiseen itselleen liittyy myös se, että samalla ikäänkuin totuttaa ympäristönsä siihen. Kun haluaa aina tehdä kaiken itse, tottuvat toisetkin siihen. Ja sitten kun ei jaksa, koko korttitalo romahtaa.

Vai romahtaako sittenkään? Oma korttitaloni kyllä, sillä siihen on rakennettu minun onneni ja minun turvallisuuteni. Minä näen sen niin sillä hetkellä kun kipuilen oman riittämättömyyteni kanssa peläten, että tuhoan sillä myös perheeni. Tosiasiassa perheeni ei näe sitä mitä en jaksa tehdä, vaan heidän maailmansa järkkyy eniten siksi, että minä en jaksa. Heidän turvallisuutensa muodostuu suureksi osaksi ihmisistä, jotka toimivat perheenä, eikä asioista, jotka eivät tapahdu.

On siis yhdentekevää, jaksaako siivota niin usein kuin on tottunut tekemään. Merkityksellisempää on se, jaksaako ottaa lapset syliinsä ja olla heille aivan yhtä läsnä kuin on aina ollut.

***

Eilen illalla tuli hetki, jolloin tajusin, että on pakko kertoa lapsille ukin koirasta. Sanoin, että minulla on ikäviä uutisia. Ei ollut vaikea huomata, että lapseni olivat jo tottuneet niitä saamaan. Molemmat jäykistyivät silminnähden ja Kupsu kysyi "mitä" äänensävyllä joka kertoi lapsen aavistavan, että jotain hyvin ikävää on taas tiedossa.

Tiesin, että minun on pakko kertoa. Silti heti aloitettuani halusin jollain tasolla paeta. Avasin edessä olevan tietokoneen valokuvakansion ja sieltä viimeiset valokuvat ukin koirasta. Kupsu kysyi: "Onks se kuollu?!" Vastasin, että on jo muutama viikko sitten. Seurasi jo surullisen tuttu kuvio: Kupsu itki lohduttomasti ja Natunen vaipui syvälle synkkyyteen.

Lopulta päästiin hetkeen, jossa ajateltiin ukkia taivaankodissa yhdessä kaikkien edesmenneittein koiriemme kanssa. Lapset olivat ennen sitä puhuneet puhelimessa mumminsa kanssa aiheena tietysti koiran kuolema. Uskoin jo tilanteen rauhoittuneen kohtuullisessa määrin, mutta ei. Natunen käveli perässäni alakertaan ja kutsui minua pahaenteisellä äänensävyllä: "Äiti", hän sanoi syyttävästi. "Miksi sä et kertonu heti kun se kuoli? Mä haluan tietää tommoset asiat heti kun ne tapahtuu. Mä haluan tietää, jos joku taas kuolee." Auts... Selitin, että halusin kertoa silloin, kun olen riittävän pitkällä vapaalla ja tukemassa lasteni ikävää. Natunen ymmärsi ajatukseni, mutta oli silti hieman närkästynyt.

"Kun joku taas kuolee". Näin sanoi minun viisi vuotta vanha tyttäreni. Viisi kuukautta ja lapseni ovat sukeltaneet syvälle suruun sekä elämän rajallisuuteen. Minun on aikuisena sitä (kuolemaa) vaikea käsittää. Miten sitten lasteni? Olosuhteisiin nähden he ovat selvinneet koko lailla hyvin. Meillä on puhuttu, pidetty sylissä ja rakastettu. Meillä uskotaan kuten Natunen sanoo "Jeesuksen Taivaaseen".

***

Taas sataa lunta. Talvi on kaunis, ihmeellinen.

Johanna Kurkela "Kuule minun ääneni"

VALOA PIMEÄSSÄ

2011-02-07T07:50:00.003+02:00

Olen elossa. Olen sitä väkevämmin kuin koskaan. Silti päivät ovat välillä raskaita, ikäviä ja kuluvat hitaasti. Isän kokoinen aukko on yhä keskellä niitä, vaikka reunoista alkaen se on alkanut täyttyä toivolla ja valolla. Ehkä juuri siksi kipu tiivistyy sitä mukaa kun tyhjä kohta pienenee. Kipu on sakkaista, tummaa ja vaikeasti laimennettavissa.

Silti on se valo ja rakkaus, jotka hitaasti, mutta varmasti täyttävät tyhjyyttä. Viikossa on kaksi kantavaa päivää, joista ammennan voimaa uskooni joka viikko. Keskiviikkoillat vietän alfa -kurssilla kotiseurakunnassani ja sunnuntain valopiste on edelleen messu kotikirkossa. Olen saanut suuren joukon uusia ystäviä, joiden kanssa jakaa elämisen taivalta. Se on ihmeellistä.

Minä uskon, olen aina uskonut, korkeampaan johdatukseen elämässäni. Olen kasvanut siihen jo lapsena, sillä minulla oli jo silloin ympärilläni kummeja, mummeja ja vanhemmat, jotka kaikki uskoivat omalla tavallaan. Lapsena minun salainen pyhättöni oli suuren suuri kuusi kapealla metsäkaistaleella meidän ja naapuritilan peltojen välillä. Istuin se alla rukoilemassa, kun lapsuuspäivissä oli niitä päiviä, jolloin kaikki meni päinvastoin kun olin ajatellut.

Kasvaessani kasvoivat huolet. Yhä sain mennä sen kuusen juurelle istumaan, nojaamaan selkäni sen vahvaan runkoon ja rukoilemaan. Kun lähdin kotoa maailmalle, jäi kuusi pellon laidalle. Ajatuksissani olen ollut usein sen juurella istumassa. Kuusi on vaihtunut kauniisiin hetkiin luonnonhelmassa kaukana kotoa. Se ei ole muuttunut mihinkään, että tunnen luonnossa taivaankannen alla olevani lähempänä Jumalaa.

Tämä vaihe elämässä, jota nyt elän, on täynnä vaatimuksia, suoriutumispaineita ja velvollisuuksia. On perhe ja työ, jotka antavat paljon, mutta myös vaativat paljon. Sen keskellä huomaa, miten yksin voikaan olla ihmisten keskellä. Äidin kanssa olemme yhdessä pohtineet ja työstäneet suruamme isän kuoleman jälkeen. Surussamme on erilaisia näkökulmia sen suhteen, mitä kaipaamme ja mitä saamme.

Minä kaipaan rauhaa, lepoa ja hengähdystaukoa. Isän kuoltua oli hautajaisjärjestelyt, äidin elämän tukeminen käytännön järjestelyiden tasolla ja paluu arkeen. Oli lasten tukeminen heidän surussaan ja lähestyvän joulun vastaanottaminen. Kaiken aikaa arki pöyri vaatimuksineen ja velvoitteineen. Kuolema oli läsnä töissä, mutta myös lähipiirissä, sillä tätini mies kuoli viikko ennen joulua.

Kun vanhempieni vanha, uskollinen koira nukutettiin ikiuneen tammikuun alkupuolella, tuntui, että koko maailmankuvani mullistuu uudemman kerran. Eläinrakkaana ihmisenä en voi olla ajattelematta, että viiden kuukauden sisällä kolme Luojan luomaa läheistä on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Samalla mietin, miten lapsemme ovat kertaheitolla tehneet tuttavuutta kuoleman kanssa monelta eri taholta. He eivät tiedä vielä, että ukin koiraa ei enää ole. He eivät ole siitä, ihme kyllä, muistaneet kysyä.

Natunen puhuu edelleen ukistaan vähintään joka toinen päivä. Joulun aikoihin hän sanoi: "Äiti, mä kaipaan ukkia, mulla on niin ikävä sitä. Kaikki luulee, että mä en sure, kun mä en itke niin kuin sä teet. Mutta kun mä en voi itkeä, se sattuu mua tänne (asetti molemmat kätensä rintansa päälle)..."

On vaikea olla kaikkien elämän asettamien vaatimusten mukainen. Kun en siihen pysty, tunnen syyllisyyttä. En osaa aina sanoa, mitä tarkoitan ja selittää, miksi en kykene toimimaan tai miksi olen tyytymätön. Yritän olla rehellinen ja tunnustaa, että näin todella on. Mutta minä yritän. Tuntuu pahalta, että olen keskellä elämää ja hulinaa ajoittain hyvinkin onneton, kun äitini on yksin (ei ole enää koirakaan) ja niin ikään ajoittain hyvinkin onneton.

Tämä kaikki kuulostaa hyvin synkältä, mutta ei loppupeleissä kuitenkaan ole sitä. Kulunut vuosi on ollut kaikessa raskaudessaan suurin ihme, mitä kuvitella saattaa. Minun isästäni tuli mitä suurin mies, sillä hän oppi myöntämään olevansa heikko. Hän oppi sen, mitä minä yritän opetella: Olla olemaan luvalla heikko. Kun minun isästäni tuli suuri mies, hän oli vapaa kaikista kahleista ja oppi rakastamaan syvemmin kuin koskaan. Kaikki ulkoinen karisi ja sisältä paljastui syvin kauneus.

Nyt tulen siihen ajatukseen, että Korkein Voima johdattaa meitä halki elämän. Isäni viimeinen vuosi ja hänen kuolemansa toimivat tienviittana. Suru oli porras, jolle astuessani oma uskoni saavutti uuden tavan elää. Isä tuntuu olevan mukanani kirkossa. Minä tiedän, että hänellä on hyvä olla.

Hyvin merkityksellinen päivä oli 23. tammikuuta, jolloin sain olla mukana toteuttamassa Tuomasmessua kotiseurakunnassani. Näin tehdessäni olin saavuttanut yhden unelmani ja irrottautunut samalla monesta pelostani. Tai ehkä voisi sanoa niin, että koska isän kuolema oli niin kova paikka, tuntui, etten pelkää enää mitään.

Tuomasmessun loppulauluna oli tämä Jaakko Löytyn hieno kappale: "Kahden maan kansalainen". Sen myötä toivotan Sinulle onnellista viikkoa. Mitä ikinä se tuokin tullessaan, siivet kantavat.

ONNELLISTA UUTTA VUOTTA

2011-01-02T09:36:00.002+02:00

"Kiitos, että päivä päivältä saan oppia jotain uutta elämästä.
Saan nähdä luomakuntasi rikkauden ja kauneuden.
Saan yhä uudelleen yllättyä siitä, miten ihmeellisesti olet kaiken tehnyt.
Kiitos, että nykyisen elämänkokemukseni valossa
myös menneisyyteni saa uutta merkitystä.
Voin nähdä uudessa valossa kipeät kokemukset,
jotka vielä joitakin aikoja sitten vaikuttivat
käsittämättömiltä ja kestämättömiltä.

Kiitos, ettei aika ole viholliseni, vaan mahdollisuuteni.
Jokainen uusi päivä avaa lahjapaperia elämän salaisuuden ympäriltä."

-Anna-Mari Kaskinen-

Sunnuntaiaamu. Tammikuun ja samalla vuoden 2011 toinen päivä. Ulkona mukava pakkassää. Lunta yhtä paljon kuin muinoin lapsuudessa pohjoisen talvina. Marraskuu meni, joulukuu tuli ja päivät kuluivat. Oli ikävä. Yritin opetella ohittamaan korrektisti sen, mitä toiset odottivat minun surussani tekemään: Ohittamaan, päästämään irti.

Yritin olla mieli avoimena ja etsiä vastauksia. Luin paljon ja keskustelin niiden kanssa, jotka olivat kohdanneet kuolemaa työssään tai henkilökohtaisessa elämässään. Kaikken kattavaa vastausta en odottanutkaan löytäväni, mutta löysin rauhan sille, ettei minun pidä, eikä tarvitse päästää irti. Ei 38 vuotta kestänyttä ihmissuhdetta pyyhitä pois kahdessa eikä kolmessa kuukaudessa. Nyt on aikaa kulunut neljä ja risat, mutta en ole onnistunut pyyhkimään isääni pois elämästäni. En ole sitä yrittänytkään, vaan olen elänyt päivä kerrallaan ikävöiden juuri sen verran kuin olen ikävöinyt.

Yhdessä kirjassa oli osuva teksti, joka jollain tapaa kuvastaa hyvin sitä, mitä olen käynyt läpi:

"Vaikka monet sanovatkin ymmärtävänsä minua ja tahtoani elää nyt hitaasti ja hiljaa, niin pian he kuitenkin hoputtavat minua taas hengästyttävän tehokkaaseen tekemisen tahtiin. Minun olisi muka hyvä saada muutakin ajateltavaa kuin suruni. He eivät tajua, ettei elämäni ole pysähdyksissä. Päinvastoin. Olen nyt aktiivisempi kuin koskaan ennen. Se ei tosin näy päällepäin. Sillä kaikki aktiivisuus tapahtuu minun olemiseni eksistentiaalisella tasolla. Koko minuuteni, koko identiteettini on murskattu pienen pieniksi kipua tuottaviksi siruiksi. Ja niiden sirujen uudelleen kasaan kokoamisessa vasta tekemistä onkin."

Lainaus kirjasta "Naisen suru" (Tarja Jalli)

Koska kirjoittaminen surun matkasta minun kohdallani kävi liian kipeäksi jakaa marras-joulukuun aikana, oli minun etsittävä muita kanavia sen työstämiseksi. Sururyhmä päättyi joulukuun alussa. Sen aikana ja sen jälkeen olen käynyt pitkiä keskusteluja äitini kanssa. Olen saanut tukea muutamalta läheisensä menettäneeltä ystävältä lähellä ja kaukana. Viikkoa ennen joulua menetin kuoleman kautta sukulaisen, joka oli hyvin tärkeä osa lapsuuttani ja nuoruuttani, kuten yhä edelleen aikuisena kotiseudulla käydessäni. Hänen siunattiin 31.12. samassa kirkossa kuin isäni ja haudattiin samalle hautausmaalle.

Menettäminen ja menettämisen pelko ovat olleet vahvasti läsnä perhe- ja ystäväpiirissäni. Eräänkin kerran olen lähettänyt hiljaisen rukouksen ylös, sillä niin paljon huolta ja surua on ollut ilmassa viime vuoden lähestyessä loppuaan. Toivon, että osaisin enemmän ja paremmin tukea heitä, jotka kaipaavat tukea niin työssäni, ystäväpiirissäni ja perheessäni. Paljon on opeteltavaa myös siinä, että osaisi ymmärtää lajitovereitaan siinä, kuinka he asiat näkevät ja kokevat. Tuntuu, ettei pelkkä erilaisuuden hyväksyminen auta, vaan voisi ehkä kyetä myös tukemaan erilaisia näkökulmia asioihin.

Yksi keino ahdistuksen työstämiseen on ollut tekeminen. Olen marras-joulukuun aikan innostunut mainoslauseesta "maalaa maailmasi". Se on ollut myönteistä ja kirjaimellisesti valaisevaa tekemistä, sillä osa huonekaluista ja pienemmistä esineistä on saanut vaalean sävyn. Tulin siihen tulokseen, että juuri nyt on oikea hetki toteuttaa itseään ja luoda ympäristöstään sellainen, missä tuntuu hyvältä ja kodilta. Tai ehkä vielä paremmalta ja kodikkaammalta. Koti on kuitenkin aina ollut minulle se paikka, missä on hyvä olla.

Tämän postauksen valokuva on otettu jouluaattona. Saimme viettää joulun kotona koko perhe perinteisten traditoiden mukaan. Syötiin joulupuuro mummoni lautasilta, käytiin enkelikirkossa ja nautittiin jouluateriasta pitkän kaavan mukaan. Joulupukki oli heittänyt lahjat kuusen alle, kun kävimme ruokkimassa Kauniin Kattia naapurissa.

Meillä myös itkettiin jouluna. Muualle haudattujen rakkaiden muistomerkille vietiin kynttilä ja ruusukimppu. Käytiin syvällisiä keskusteluja kirkonpenkissä ukkiaan yhä kaipaavaan Natusen kanssa. Joulu herkistää, sillä mieleen tulvii niin paljon kauniita muistoja lapsuuden jouluista, tähtitaivaasta, revontulista, kynttilämerestä lumisella hautausmaalla ja lämpimistä yhdessäolon hetkistä. Muistot tekevät joulusta joulun ja jokainen joulu rakentaa uusia.

Hyvää uutta vuotta Sinulle, missä lienetkin...

MIELI KUIN VIRTAILEVA VESI

2010-11-11T00:04:00.003+02:00

Nyt tuntuu siltä, kuin olisin tuuliajolla. Pyhäinpäivä imaisi minut syvälle ikävään. Kuului kova kolahdus, kun tuo yksi lauantai ei uskomuksestani huolimatta mennyt kuten lauantait tuppaavat menemään. Ajattelin, että olenhan elänyt menetykseni keskellä jo reilut kaksi kuukautta ja sinä aikana kaipaus on elänyt asteikolla nollasta kymppiin jatkuvasti.

Lopetin lauantaiaamuna valvomisen. Olin yksin kotona. Nukuin kohtalaisesti työvuoron päälle, mutta aikaa olisi jäänyt johonkin puuhasteluun. En osannut tarttua mihinkään. En kyennyt soittamaan äidille enkä veljelle. Minä vain olin. Katselin, kuinka kellon viisarit siirtyivät hitaasti eteenpäin.

Kun kello tuli viisi, aloin suunnitella iltakirkkoon lähtemistä. Olin hyvin ajoissa paikalla ja ehdin kuulla osan kirkkokuoron harjoituksista. Kun tilaisuus alkoi, alkoi myös kyynelten pidättely. Tai ei kyynelissä mitään, mutta suoranainen parkuminen olisi ollut hyvin kiusallista. Sanotaan, että ihmisen itku on hänen kaunein oikeutensa. Mutta joskus, kun se lähtee ns. lapasesta, on vaikea olla niin itkijän kuin hänen, joka sitä joutuu kuuntelemaan.

Minulla on aina ollut itku herkässä; niin hyvässä kuin pahassakin. Surun raastaessa sydäntä syystä tai toisesta, on itku ollut vaikeasti hallittavissa. Ja lopetettavissa. Itku tekee ihmiselle hyvää, näin uskon, vaikka se pahimmillaan saa aikaan turvonneen nassun lisäksi päänsäryn.

Papin puhe oli hyvin koskettava. Se jätti mieleen rauhallisen olon, vaikka itku tuli sitten kunnolla, kun pääsin kirkosta ulos. Kävelin pakastuvassa illassa kohti kotia ja soitin äidille siinä kävellessäni. Itkimme molemmat. Puhuimme tunteista, joita tuo vainajien muistopäivä herätti. Ne olivat hyvin samankaltaisia. Terapoimme toisiamme siinä puhelimessa ja puhelun päättyessä taisimme voida molemmat vähän paremmin.

Sytytin takapihalle lammen reunalle hautakynttilän. Laskin sen viereen nupullaan olleen punaisen ruusun omasta puutarhasta. Siinä oli minun muistoalttarini, jonka vierelle hiljennyin muistelemaan rakasta isääni. Samoin kuin kaikkia niitä elämääni koskettaneita rakkaita, jotka ovat siirtyneet pois tästä ajasta.

***

Tänään torstaina on minun vanhempieni kihlapäivä. Sunnuntaina on isänpäivä. Sitten tulee joulu. Uusivuosi. Päivät tuovat muistoja ja kaipausta. Silti en halua lakata elämästä. En koe niin, että minun pitäisi asettaa itselleni surun vuosi, jolloin sen jokaisena päivänä muistaisin, että tämä on ensimmäinen tämä päivä ilman isää. Oikeastihan niin ei kuitenkaan ole. On totta, että isä ei ole enää fyysisesti läsnä. Mutta hän on läsnä tunnesiteenä, joka minulla on häneen. Eikä hän haluaisi, että minä lakkaisin elämästä.

Elämässä tulee vastaan koettelemuksia, jotka ravistavat olemusta niin kovaa, että tuntuu kuin luhistuisi siihen paikkaan. Viime aikoina on tuntunut juuri siltä. Mieli protestoi ja raivostuttaa. Eikö tässä ollut jo kylliksi taakkaa? Nyt voisi olla hyvä hetki heittää hanskat naulaan ja antaa olla. Miten houkuttelevalta tuo ajatus joskus tuntuukaan.

Mutta ei sentään. Pakko myöntää, että joka puolelta minuun ja perheeseeni kohdistuvat paineet meinaavat välillä imeä viimeisetkin mehut. Silti uskon, että kaikella on oma, syvempi tarkoituksensa, joka lopulta tekee vahvaksi. Ehkäpä tämä kaikki herättelee sitä nukkuvaa leijonaa, joka havahduttuaan viimein käsittää, että voi ainoastaan itse puolustaa itseään ja sitä, mikä hänelle on rakasta ja tärkeää.

***

Paljon hyvääkin on tässä syksyssä. Paljon kaunista, paljon haaveita ja suunnitelmia. Matkalta pohjoiseen löysin muutamia aarteita lapsuuskodistani. Koetan kuvata ne ja laittaa sitten tänne. Löysin punaisen aasin, jolla leikin ollessani hyvin pieni. Se on muovinen ja osittain hyvin kulunut. Kun otin sen käteeni, palasi mieleen välähdyksiä menneestä. Hentoja kuvia siitä, mitä joskus oli.

Löysin myös palapelin, josta kovasti pidin. Kuutisen palaa siitä oli hävinnyt, mutta se ei onnistunut pilaamaan sitä riemua, jolla palapeliä kokosin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Lisää nostalgiaa kierrätettäväksi asti sain kahdesta lempiyöpaidastani, jotka olivat säilyneet ihmeen hyväkuntoisina. Pienen paikkauksen jälkeen nuo paljon pidetyt yöasut pääsivät kirjaimellisesti äidiltä tyttärelle. Natusesta oli kovin ihmeellistä pukea päälleen jotain, joka oli kuulunut äidille lapsena. Tai ylipäätään mielikuva siitä, että äitikin on ollut joskus lapsi.

***

Ohut lumikerros antoi lyhytaikaisen valonsa pimeään toissapäivänä. Nyt on taas pimeää. Valon aika ulkona on lyhyt, joten valoa saa ammentaa sisimmästään. Voi opetella antamaan anteeksi, koska ei tiedä mitä toisen sisimmässä liikkuu. Voi ojentaa kynttilän, lähettää kortin tai kirjoittaa sähköpostia, sillä toisella on ehkä surullinen mieli. Ei voi olla varma, mutta silti kannattaa yrittää valaista pimeää. Pienikin liekki on kaunis pimeässä.

MUUTOKSESSA

2010-11-05T03:29:00.000+02:00

Lomaviikko pohjoisessa meni nopeasti. Päivät kuluivat kuin itsestään touhuillessani äidin, veljen ja lasten kanssa. Kahtena aamuna kävin juoksemassakin, se tuntui oikein hyvältä terapialta ja antoi voimaa jaksaa henkisesti. Lapsuuden maisemat olivat yhä samat, vaikka samalla muuttuneet niin metsän kasvun kuin kaatamisenkin vuoksi. Iltaisin olikin sitten niin pimeää, ettei ollut väliä miltä ympärillä näytti. Pimeässä oli pehmeää ja turvallista, olinhan kotona.

Muutos lienee tämän postauksen johtotähti. Suru on henkilökohtainen ja sitä läpi käydessään kohtaa yllätyksiä yllättäviltä tahoilta sekä yllätyksiä omista reaktioistaan. Perhe voi olla hyvin tiivis ja kaikki sen sisällä rakastavat toisiaan. Siitä huolimatta jokaisella sen jäsenellä on omanlaisensa suru. Toisen tapa työstää surua voi olla toiselle se pahin kipupiste ja kipinät sinkoilevat.

Kohtasin lomalla yhden tuollaisen kipupisteen. Kipinöitäkin sinkoili, vaikka itse jäinkin siinä kohtaa tyhjäksi. Tuntui turhalta yrittää selittää mitään. Ei jaksanut, ei kyennyt, eikä osannut. Sisällä oli tyhjyys ja hiljaisuus täynnä ikävää. Myöhemmin puhuttiin ja kaikki oli hyvin, vaikkei sen syvemmälle jaksettu mennä. Minä en jaksanut.

Kun kaikki ympärillä muuttuu maiseman lailla, haluaa pitää kiinni siitä, mikä on tuttua ja turvallista. Ei ole valmis päästämään vielä irti siitä, joka muistuttaa päivistä, kun rakas ihminen oli läsnä. Kelloa ei voi kääntää taaksepäin, mutta voi vielä viivähtää muistoissa. Se, mikä tulee liian nopeasti ja on liian suuri, pelottaa. Pelottaa menettää kaikki, hetkessä. Vaikka kuinka koettaisi muokata maailmaa ympärillään, ei pääse pakoon ikävää. Kirjoissakin sanotaan, että parasta lääkettä suruun on sureminen.

Eteenpäin on mentävä muuttuneessa elämässä. Koska olen yksinkertainen ja arkipäiväinen, takerrun tässä hetkessä osittain asioihin, jotka ovat osa sitä menneisyyttä, jossa isäni oli. Nyt, kun hän on poissa, tunnen oloni hyvin yksinäiseksi. Ehkä meillä oli sellainen yhteys ja ymmärrys, että sen syvyyden voi tuntea täysillä vasta nyt. Että miten suuri se yhteys todella olikaan.

Minä uskoin vakaasti, että olen päässyt jo pitkälle kahdessa kuukaudessa. Alkoi tuntua siltä, että pystyn selviytymään päivistäni paljon vähemmillä itkemisillä ja pystyn isän kuvaa katsoessani hymyilemään leveästi yhteisille muistoille. Pohjoisen reissu meni siinä mielessä hyvin, että siellä oleminen ei freesannut surua uudelleen. Reissusta palattuani tajusin, ettei sitä tarvinnutkaan freesata; se oli yhä paikalla ja iski salakavalasti yllättäen juuri kun sitä vähiten osasi odottaa.

Sururyhmän kolmannella tapaamiskerralla tajusin, miten syvällä surun suossa yhä olen. Olen siellä kaulaani myöten ja turvallisessa ympäristössä itku tulee valtaisana ryöppynä, jota on vaikea hallita. Ja minä kun uskoin päässeeni siitä etäämmälle, ottaneeni jo jonkinlaista välimatkaa. Minua vain itketti koko ajan ja sitä itkua oli vaikea hallita.

Lainasin seurakunnalta kirjan surusta. Aiemmin en kokenut tarvetta surutyöstä lukemiselle, sillä olin liian väsynyt ja keskittymiskyvytön. Nyt tuntui siltä, että hetki on oikea. Olen aloittanut psykologi Soili Poijulan kirjoittaman "Surutyö" -kirjan lukemisen. Tähän asti lukemani teksti on yllättänyt minut myönteisesti. Olen sitä lukiessani saanut vahvistusta sille, että surua ei pois pyyhitä hetkessä. Tuntuu hyvältä tietää, ettei minun tarvitsekaan koettaa pyyhkiä elämästäni pois tätä rakasta ihmistä, vaan että minulla on aina oleva häneen kiintymyssuhde: "Uusi surukäsitys sisältää siis ajatuksen, että sureva säilyttää jatkuvan kiintymyssiteen kuolleeseen. Kuolema ei tarkoita, että suhde loppuu, vaikka se muuttuu ratkaisevalla tavalla konkreettisesta yhdessäolomahdollisuudestaa mielikuvien tason suhteeksi." (Soili Poijula "Surutyö" s.21).

"Surutyö" -kirja on valaissut ja auttanut minua ymmärtämään monia tunteita, reaktioita ja fyysisiä oireita, joita suru saattaa tuoda tullessaan. Ruokahalun puute, unettomuus, muistin heikkeneminen, fyysinen kipu ja paniikkituntemukset ovat muun muassa vaivanneet myös minua. On helpottavaa tietää myös se, että surulla ei ole määritettyä aikaa, kuinka pitkään sen pitäisi kestaa tai lähinnä kuinka pian sen olisi viimeistään päätyttävä. Eräällä tavalla se seuraa mukana läpi elämän, onhan kyse läheisestä ihmissuhteesta, joka päättyi tässä ajassa. Suosittelen tämän kirjan lukemista kaikille, jotka ovat menettäneet läheisen, rakkaan ihmisen. Kirjasta on varmasti apua myös heille, joiden läheinen on kohdannut rakkaan ihmisen menettämisen kuoleman kautta.

Pari päivää sitten olin ensimmäistä kertaa yksin kaupassa ajan kanssa kuljeskelemassa ja katselemassa. Se tuntui hyvältä, tavalliselta ja turvalliselta kaikessa arkisuudessaan, kunnes silmiini osui kaikki tulevaan isänpäivään liittyvä tarjonta. Koin paniikkia ja ahdistusta. Jotenkin sain pidettyä itseni koossa ja pääsin kaupasta kunnialla ulos. Vedin syvään henkeä ja lähdin kävelemään kohti seurakuntakeskusta, missä Natunen oli päiväkerhossa.

Vaikka suru nousee yllättäin esille voimakkain sykäyksin ennalta arvaamattomasti, en halua sulkeutua kokonaan ympäröivältä maailmalta. Lähestyvä pyhäinpäivä ja sitä seuraavan viikonlopun isänpäivä ovat tiukkoja ja kipeitä paikkoja. Niiden väliin mahtuu myös vanhempieni kihlapäivä. Olen tiedostanut niiden saapumisen, mutta koettanut olla katsomatta niitä kohti. Toisaalta niiden mentyä olen päässyt eteenpäin surussani. Soili Poijulan "Surutyö" -kirjan ensimmäinen lause kuuluu näin: "Surun ainoa hoito on sureminen."

***

Eilen vietin paljon aikaa puhelimessa. Soitin äidilleni ja vaihdoimme torstaipäivän tuntemukset. Sitten soitin Tädilleni, joka vietti 38-vuotis hääpäiväänsä Sedän kanssa. Ystäväni Päivänpaiste vastasi puheluuni hieman myöhemmin soittamalla takaisin. Hän vietti syntymäpäiväänsä. Ajattelin edesmennyttä ystäväämme, jonka kuolemasta tulee lähipäivinä kuluneeksi kaksi vuotta. Myös hän olisi viettänyt syntymäpäiväänsä eilen.

Kun olin lähdössä torstaiaamuna töistä kotiin, laski ystäväni Suloinen kätensä olkapäälleni ja kysyi kuinka voin. Iltapäivällä herättyäni ymmärsin, miten hyvältä se tuntuikaan. Ei tarvita mitään korulauseita; tunne siitä, että joku välittää riittää. Myös äidilläni oli samankaltainen kokemus, kun vanha tuttava, myös puolisonsa menettänyt, oli soittanut hänelle.

Sosiaalinen verkosto on tärkeä osa elämää. Kuoleman kohdatessa siinä muuttuu aina jokin. Sukulaisuussuhteet, ystävyyssuhteet, naapurussuhteet, jopa suhteet työtovereihin saattavat joko uudistua, laimeta tai hävitä. Onneksi myönteinen muuttuminen voi olla mahdollista. "Surutyö" -kirjassa kerrotaan, että suru on mahdollisuus henkiselle kasvulle, ihmisenä kasvamiselle. Tuntuu, että sosiaaliset suhteet ovat entistä tärkeämpiä. Olen itsekin tuntenut halua pitää kiinni niistä ihmisistä, jotka ovat minulle ja perheelleni tärkeitä.

Paljon on ajatuksia mielessä, paljon sanottavaa. Tässä tuli niistä osa. Jokainen lause on kappale matkaa eteenpäin. Perhe, ystävät ja muut rakkaat ihmiset antavat energiaa ja tekevät elämästä elämisen arvoista.

PERILLÄ

2010-10-27T08:06:00.002+03:00

Olimme perillä lapsuuskodissani maanantai-iltana kello 19.00. Veljeni odotti meitä yhdessä äitini ja elämänsä ehtoopuolta elävän Kotikoiran kanssa. Lunta ei ollut, se mikä oli jossain vaiheessa satanut, oli sulanut pois. Kun puolisoni lähti lyhyen lepo- ja ruokahetken jälkeen ajamaan takaisin etelään, oli alkumatkasta yllättänyt sankka lumipyry.

Kotona oli hyvä nukkua, kun viimein saimme veljeni kanssa lapset rauhoittumaan levolle. Nukuin keskeytymätöntä unta puoli seitsemään asti aamulla. Pikkuveli heräsi hänkin pian aamukahville. Keskustelimme syvällisiä kahvikupin ääressä. Sitten pikkuveli lähti autolla kauempana sijaitsevalle pururadalle juoksemaan aamulenkkiään. Päätin tehdä saman, mutta lähempänä tutulla maantiellä. Siinä juostessa ajatus lensi taas vapaana menneessä ja tulevassa, tässä hetkessä, josta nautin oikein todella.

Palasin lenkiltä ja laitoin saunalle tulet. Päästiin pikkuveljen kanssa lenkkisaunaan. Lapset ja äitini heräilivät yksi kerrallaan hyvin nukutun yön jälkeen. Minä ja pikkuveli ryhdyimme päivän puuhiin. Ohjelmassa oli vanhan pakastimen ja astianpesukoneen ulos raahaminen ja puuhasta jäävien sotkujen siivous. Kun tämä oli tehty, lähdin äidin kanssa kauppaan. Ruuan jälkeen juotiin kahvit ja pikkuveli lähti yöksi kotiinsa palatakseen taas tänään.

Lapset ovat viihtyneet hyvin mummolassa. Pientä sisarusten välistä nahinointia lukuunottamatta he ovat leikkineet yhdessä siivosti. Tänään tulee Kay perheineen Oulusta lasten seuraksi, kun lähdemme äidin ja veljen kanssa perunkirjoituksiin.

Viime yönä oli pakkanen. Ei kova, mutta lumeton maa on kuurassa, auton ikkunat jäässä ja lehdet rapisevat kenkien alla. Päivä on juuri valjennut siinä määrin, että voi lähteä aamulenkille. : )

MATKALLA

2010-10-25T16:37:00.002+03:00

olemme siis matkalla kohti pohjoista. Keli on ollut tähän asti kirkas ja kaunis paria lyhyttä sadekuuroa lukuun ottamatta.Matkan aikana on ollut aikaa vapaana lentäville mietteille. En voinut mitenkään olla muistamatta edellistä automatkaamme tähän samaan suuntaan. Matkaa, joka muuttui puolessa välissä kyynelten täyttämäksi surujen matkaksi.

Maisemat ovat muuttuneet syksyisiksi. Kesän vihreys on vaihtunut syksyn keltaisiin sävyihin, jääriitteeseen lampien pinnalla. Peilityynessä vedessä näkemäni kaksi joutsenpariskuntaa olivat häkellyttävän kauniita syksyisessä maisemassa, joka oli kuin kaunein taulu.

Miten lyhyt aika tuntuu kuluneen päivistä, jolloin lapset pulikoivat lähdepohjaisessa lammessa lapsuuteni maisemissa. Miten lähellä onkaan se viimeinen halaus isäni sylissä. Miten hyvä onkaan, ettemme voi ennustaa tulevaa. Siihen ei ole tarvettakaan, jos osaamme ja muistamme tarttua jokaiseen hetkeen ja tehdä selväksi mitä tunnemme rakkaitamme kohtaan.

Suru on muuttunut kaipaukseksi. Kaipaus on pohjaton ja samalla muistutus ikuisesta rakkaudesta. Sitä ei voi mikään ottaa pois. Aika tuntuu pitkältä ja päivät jossain mielessä tyhjiltä silloin kun ikävöi. Ikuisuus ja jälleen näkeminen ei jaksa lohduttaa, kun oma matka on vielä kesken. Kuitenkin tuntuu usein siltä, että elämä kiitää vuosi vuodelta nopeammin eteenpäin.

Elämä on nyt ja tässä. Yhteen päivään voi mahtua joskus sellaisia elämyksiä, että tyhjiltä tuntuneet päivät eivät harmita. Isän kuolemasta tulee huomenna kuluneeksi kaksi kuukautta. Nyt kykenen jo havaitsemaan, miten taidokkaasti ihmismieli suojelee meitä kriisin yllättäessä. Ymmärrän toimineeni kuin unessa, tehneeni asioita automaattisesti sen enempää ajattelematta tai suunnittelematta. On käsittämätöntä, mihin ihminen kykenee silloin, kun toiminta on ainoa vaihtoehto selviytymiselle.

Olen hetken aikaa kyennyt lähestymään menneitä tapahtumia pieni pala kerrallaan. Ottanut muutamia hetkiä kerrallaan ja katsonut niitä kunnolla. Ja vain sen verran kun olen uskaltanut, jaksanut ja pystynyt ottamaan vastaan. Läheisen ihmisen kuolema on niin järisyttävä asia, että sitä ei voi mitenkään ottaa vastaan ja mennä sen ytimeen heti. U.lopuolisista saattaa vaikuttaa siltä, että lähiomaiset selviytyvät olosuhteisiin nähden hyvin. Siltä se ehkä näyttää. Mutta mitä suurempi rakkaus ja kiintymys on, sitä lujemmin mieli joutuu suojaamaan isäntäänsä, ettei hän musertuisi siihen paikkaan.

Olen matkalla. Mukana ovat kaikki tunteet, koko raastava kaipaus, mieli, joka yhä etsii pakotietä aikaan, kun koko perhe oli vielä koossa. Silti jaksan yhä uskoa, että valo voittaa ja voin sanoa olevani perillä nyt ja tässä.

VÄLIAIKA

2010-10-25T09:18:00.002+03:00

Vapaat ennen lomaa menivät siivoustöiden parissa sisällä ja ulkona. Piha on laitettu talvikuntoon ja Rosegarden Vernalan ruusut peitetty. Olemme tuota pikaa lähdössä ajamaan kohti pohjoista ja lapsuuskotiani. Puolisoni vie minut ja lapset sinne. Itse hän joutuu valitettavasti palaamaan takaisin etelään, koska hänellä ei ole nyt lomaa. Vietän lasten kanssa viikon juurillani yhdessä äidin ja veljen kanssa. Kotiin palaaminen on taas yksi askel kohti surusta toipumista.

Toivotan teille kaikille mielenkiintoista ja mukavaa viikkoa. Blogini hiljenee loman ajaksi, sillä nettiyhteydet ovat huonot siellä minne matkustan. Mahdollisuuksien mukaan voin ehkä kirjoittaa tuntemuksistani viikon varrella ja laittaa ne tänne blogiin kun palaan.

Voikaa hyvin... : )

ENSIMMÄINEN YÖ

2010-10-19T18:49:00.002+03:00

Ensimmäinen yö on takana. Edellisestä oli aikaa noin 54 päivää. Siinä välissä ehti muuttua kaikki, kiepsahtaa moni asia ylös, alas ja ympäri. Seison taas omilla jaloillani, vaikka sielua ravistavat yhä jälkijäristykset.

Takaumat yllättävät. Yövuoroon paluu tuntui hyvältä, kaikki oli ennallaan. Aikaa oli ehtinyt kulua. Sitten yhtäkkiä olin menneessä, yössä, jolloin isäni aloitti viimeisen taivalluksensa kohti ikuisuutta. Tajusin, mitä kohtaa päiväsalin seinästä olin katsonut puhuessani puhelimessa OYS:n päivystäjän kanssa, missä pidin kättäni keittiössä, kun odotin, että hoitaja sai laitettua puhelimen isäni korvalle.

Muistot tulivat, järisyttivät ja hiipuivat hiljalleen poispäin. Niin oli käytävä, niin tulee käymään vielä uudelleen ja uudelleen, kunnes tilalla on yhdessä eletyn elämän kauniiden päivien muistot.

Paljon ehdin yön kuluessa ajatella. Paljon kokea. Yön mittainen matka elämää sairaalassa, niin monen ihmisen elämässä. Aamu saapui. Ulkona oli yhä pimeää, kun lähdin tuulen tuiverruksessa kohti kotia. Taivaanranta oli vaaleanpunainen, saman sävyinen kuin se oli sinä yönä, kun elämäni muuttui hyvin toisenlaiseksi.

Kävelin kohti kotia ja ajattelin isääni. Ajatukset olivat valoisia, sillä niissä eli isäni hymyilevien kasvojen muisto, hänen huumorinsa ja valoisa elämänasenteensa. On hienoa, että ne ovat läsnä, vaikka sydämessä onkin yhä ikävä. Se on meillä kaikilla, jotka olemme menettäneet rakkaan ihmisen kuoleman kautta.

Ihmisten välinen rakkaus on side, joka yltää kuoleman rajan yli. Se jää ja se tuntuu. Tänä iltana muistan molempia vanhempiani, heidän neljäkymmentä vuotta yhdessä elämäänsä rakkaustarinaa, jonka ansiosta minä ja veljeni olemme olemassa. Muistelen ja olen kiitollinen.

"KAHDEN HULLUN MATKA"

Tää pitkä vaellus, kaipaus,
on kahden hullun matka kauas huomiseen,
utuiseen, epävarmaan samanlaiseen huomiseen.
Mä sinne meen ja tietä tuijotan ja mietin:
"Minnepäin? Eteenpäin, vai taaksepäin?"

Minä oon, matkalla vaan...

Tää on vain unohdus, erehdys,
kahden hullun pitkä matka, kauas pois,
se turhaa ois, mut yhdessä sen näkee paljon kirkkaammin
ja helpommin, herää taas ja jaksaa nauraa itselleen
ja vetää peiton korvilleen.

Minä oon, matkalla vaan...
Minä oon, matkalla vaan...

Siellä mistä huomaa sen, kaipauksen,
jolla meitä ohjataan ja käytetään ja näytetään,
minne kahden hullun matka viedä vois, jos rahaa ois ja luoja sois,
me voitais päästä kauas pois ja unohtaa tää kokonaan.

Tää pitkä vaellus, kaipaus,
on kahden hullun matka kauas huomiseen,
utuiseen, epävarmaan samanlaiseen huomiseen.
Mä sinne meen ja tietä tuijotan ja mietin:
"Minnepäin? Eteenpäin, vai taaksepäin?"

Minä oon, matkalla vaan...
Minä oon, matkalla vaan...
Minä oo-oon, matkalla vaan...
Minä oon, matkalla vaan...
Minä oon, minä oon, matkalla vaan...
Minä oon, matkalla vaan...
Minä oon, matkalla vaan...

-Kirka-

TILKKUTÄKKI

2010-10-18T10:02:00.003+03:00

Kun vertaa omaa tilannettaan kanssaihmisten vastaavanlaisiin elämäntilanteisiin, näkee sen, miten itse on toiminut. Tarkoitan tällä sitä, että vaikeassa tilanteessa tietoisuus ja havainnointikyky hämärtyy jonkin verran. Itse olen ymmärtänyt, kuinka tärkeää oli päästä takaisin töihin ja kiinni arkeen. Se sattui ja oli vaikeaa, mutta se oli samalla ehto selviytymismatkan alkamiselle. Matkaa on vielä paljon jäljellä, mutta olen yhtä kaikki edennyt joka päivä.

Työyhteisöni ja työtoverini ovat osoittaneet olevansa juuri sitä mitä olen ajatellutkin heidän olevan; upeita ja hienoja ihmisiä. He ovat kestäneet minun itkuni, antaneet sille tilaa, mutta ennen kaikkea jollain määrittelemättömälla tavalla tukeneet minua. Sen on huomannut siitä, että on tuntunut hyvältä ja turvalliselta olla heidän seurassaan ja tehdä töitä heidän rinnallaan ja heidän kanssaan. Hoitotyön tekijänä voisi olla vaikeaa palata siihen maailmaan, joka on ollut jossain muodossa läsnä rakkaan ihmisen kuolemassa. Toki työssäni nousee päivittäin muistoja isästäni, jotka kumpuavat erilaisista tilanteista työpaikalla. Toisaalta työ toimii myös vahvana välineenä surun läpikäymisessä ja siitä selviytymisessä. Onnistumisen hetket palkitsevat ja antavat voimaa.

Ystävyyssuhteet joutuvat koetukselle surun hetkinä. Yllätyksiä tulee vastaan. Voi olla, että joku sellainen ystävä, jota on pitänyt todellisena tukipilarina, saattaakin vetäytyä takavasemmalle ja ikään kuin kadota kokonaan. Toisaalta tukea ja lämpöä on tullut yllättävillä tavoilla ja yllättäviltä tahoilta. Viimeksi eilen illalla sain äärettömän koskettavan tekstiviestin työtoverilta. Se oli sellainen, jonka kätken sydämeeni voimaksi vaikeiden päivien lohduksi.

En tiedä, johtuuko se omien hermopäätteiden tämän hetkisestä herkkyydestä, mutta olen havainnut koko työyhteisössäni hienoa yhteistoiminnan vahvuutta ja auttamishalua puolin ja toisin. Se on ollut työyhteisöni yksi tärkeä periaate, mutta ehkä se nyt jollain tapaa elää erityisen vahvana. Saattaa myös olla, että peilaan asioita niihin työyhteisöihin, joiden kanssa olen viime kuukausien aikana ollut välillisesti tekemisissä isäni vuoksi. Useinhan on juuri niin, että pitää mennä etäälle nähdäkseen mitä lähellä on.

Yllättävät tilanteet asettavat meille haasteita sen suhteen, että joudumme silmätysten omien heikkouksiemme kanssa. Samalla opimme tuntemaan ja havaitsemaan kanssaihmistemme vahvuuksia ja heikkouksia. Sitä kautta saamme mahdollisuuden opetella hyväksymään vahvuutta ja heikkoutta myös itsessämme. Heikkouden sietäminen itsessä ja muissa on vahvuutta, jonka kautta vahvuus, mutta myös herkkyys löytävät uusia ulottuvuuksia.

Olin eilen kirkossa Natusen kanssa. Natunen halusi jättää pyhäkoulun väliin ja tulla ehdottomasti kirkkoon. Olin varautunut siihen, että hiljaa paikallaan istuminen voi olla neidille puuduttavaa puuhaa. Olihan se. ; ) Mutta me selvisimme siitä varsin hienosti. Tämän sunnuntain etuna oli se, että teemana oli nuortenmessu, jossa musiikki oli erilaista. Natunen oli erityisen ihastunut siihen, että muutamassa kappaleessa taputettiin.

Usko ei ole synkkyyttä. Se on täynnä elämää. Se tuo valoa pimeään ja toivoa silloinkin, kun suru ja ikävä ovat läsnä.

Tänään palaan takaisin työrytmiin, jossa olin viimeksi sinä yönä, kun isäni elvytettiin ja hän lähti reilun vuorokauden mittaiselle matkalleen kohti ikuisuutta. Palaan yötyöhön. Se herättää tunteita. Menneet kolme viikkoa päivävuoroissa ovat antaneet minulle aikaa totuttautua ajatukseen. En voi tietää, mitä tuleva yövuoro tuo tullessaan. Kaiken ennalta arvaamattomuus on tullut minulle jo todeksi, joten mietin sitä paljon vähemmän kuin ennen. Sen tilalle on tullut luottamus siihen, että kaikesta selviydytään aina jotenkin.

Siksi lähden tänä iltana töihin luottavaisin mielin. Kohtaan tämänkin päivän myönteisyydellä. Pyrin kehittämään puutteitani ja käyttämään vahvuuksiani. Meillä kaikilla on puutteita ja vahvuuksia. Meitä on paljon ja me voimme olla toinen toisillemme vahvuutena siinä kohtaa, missä toinen on heikko.

Toivotan Sinulle hyvää tätä päivää ja tätä viikkoa Eino Leinon sanoin:

"Ei paha ole kenkään ihminen
vaan toinen on heikompi toista"

"Tilkkutäkki" (Tässä Natunen pääsi taputtamaan...)

TAAS OTTI KIPIÄÄ...

2010-10-17T11:05:00.001+03:00

Lähdin lauantai-iltana töihin hyvillä mielin. En ehtinyt tehdä aivan kaikkea mitä olin suunnitellut, mutta se ei haitannut. Oli myönteinen olotila. Keltaisten vaahteranlehtien päällystämällä jalkakäytävällä iski ikävä. Elän ensimmäistä syksyäni ilman isää. Ensimmäinen syksy, jolloin en voi soittaa hänelle ja kysyä "joko sinne on tullut lunta". En voi soittaa ja kertoa, mitä ajatuksia pohdin ja kysyä samaa häneltä. Miten ikävää, miten epäoikeudenmukaista.

Pääsin töihin. Kylmästä ilmasta huolimatta olo oli hetken aikaa nihkeä. Osittain se johtui uunilämpimästä kakusta, jota kannoin repussani sunnuntaiaamun iloksi, mutta suurin syy oli reipas kävelytahti. Piti paeta sitä ikävää. Ilta sujui jouhevasti. Muutama työkaveri uskaltautui ensimmäistä kertaa kysymään tarkemmin, mitä isälleni tapahtui. Kerroin.

Töitä tehdessä minut yllätti taas ikävä. Ehkä myös pieni katkeruus. Hoidin potilaitani. Katselin heitä, koetin tehdä parhaani ja antaa itsestäni sen, minkä itseäni satuttamatta pystyn antamaan. Mieleen nousi varoittamatta mielikuvia siitä, kuinka olisin halunnut asioiden menevän. Olisin halunnut pitää isäni vielä pitkään. Niin pitkään, että hänen hiuksensa olisivat olleet lumivalkoiset, samoin kulmakarvat ja viikset. Että olisin voinut hoivata häntä hellin käsin ja olla yhdessä hänen kanssaan kiitollinen siitä, miten hyvä meillä oli ollut olla yhdessä, koko perheellä. Että aikaa oli riittävästi, vaikka jossain vaiheessa oli vähän vaikeaa. Mutta kuinka kaikesta selvittiin yhdessä.

Kun ajattelin näin, nousivat kyyneleet silmiini. Halusin pyyhkiä pois tapahtuneen ja jollain tasolla uskoin taas lapsenomaisesti voivani tehdä niin. Että jossain on joku keino, jolla kaiken voisi peruuttaa.

Näitä hetkiä tulee varmasti lisää. Suru on muuttanut muotoaan siten, että tällä hetkellä kykenen toimimaan kohtalaisen normaalisti ja jopa nauttimaan arjesta. Takapakit tulevat yllättäen ja ovat tunnelataukseltaan hyvin voimakkaita. Kuten tänään.

Tämä kaikki on varmasti eteenpäin menemistä. Tunnetilat muuttuvat, vaihtelevat ja yllättävät. Elämässä on silti paljon valoa. Arkipäivän onnellisuus on suurempi arvo kuin koskaan, vaikka se on aina ollut merkityksellinen. Arjen onnellisuutta oli myös lapsuudessani. Koti oli kaiken toiminnan keskipiste. Vaikka reissasimme pitkin pohjoista sukuloimassa, meillä oli aina kiire takaisin kotiin. Huomaan sen itsestänikin; kaipaan aina takaisin kotiin.

Koti on siellä missä sydän on. Sydän on siellä missä on hyvä olla ja missä on rakkautta. Kotona voi olla oma itsensä. Voi lähteä sunnuntaiaamuna kirkkoon, voi jättää siivoamatta, jos haluaa. Voi luottaa siihen, että rakkautta riittää myös pahoina päivinä. Kotona tuntuu hyvältä sukeltaa vapaana viikonloppuaamuna lapsen vuoteeseen ja herätellä häntä hellästi unilämpimän ihon tuoksussa, pehmeiden, pienten käsien tarkertuessa kaulaan kikatuksen siivittämänä. Kotona tuoksuu pulla tai ainakin vastakeitetty kahvi.

***

Tiedättekö muuten mikä on "maksakone"? No se on tietysti kassakone. ; ))) Sanan heitti ilmoille Natunen, 5v.

Hyvää sunnuntaita! : )

"Muistoissa
suru saa
toivon siivet.

Ikävä on
kunnianosoitus
rakkaudelle."

-Hanna Ekola-

HÄMÄRÄSSÄ KOHTI VALOA

2010-10-16T09:38:00.004+03:00

Olen oppinut ottamaan vähän rennommin. Stressaamisen arkisten asioiden kanssa on ollut minulle pitkä projekti. Olen koettanut poisoppia siitä, että minun pitäisi viikosta toiseen tehdä tiettyjä asioita kelvatakseni. Mutta kenelle? Työnantajalle, lapsille, puolisolle ja/vai ystäville? Tietyt asiat ovat sellaisia, joista ei voi, eikä halua tinkiä. Lasten ja puolison hyvinvointi, läheisimpien ystävien tukeminen ja auttaminen, työn tekeminen ja ihmisten kohtaaminen sydämellä.

Joskus tuntuu, ettei mikään riitä. Vai riittääkö sittenkin? Jos omassa elämässä on heikkoimmillaan syystä tai toisesta, on vaikea ymmärtää ulkopuolelta tulevaa epäasiallisuutta. Silloin ei jaksakaan ajatella, että epäasiallisuuden tuottajalla on itsellään paha olla. Olemme kaikki ihmisiä. Joskus on vaikea myöntää erehtyneensä tai kohdelleensa toista kaltoin. Vaikka olisi kuinka pahassa jamassa itsensä kanssa, voi olla hyvin nöyryyttävää myöntää, että siitä johtuen tulikin purkaneeksi itseään tarpeettomasti hänelle, joka ei ole syyllinen huonovointisuuteemme. Toisaalta heikkouksien myöntäminen itselleen ja toisille voi olla äärettömän vapauttavaa. Vähän samankaltaisia tunteita voi kokea, kun saan suuren, vaikean projektin päätökseen.

Kiireellä ei synny pysyviä tuloksia. Kaikkeen tarvitaan aikaa. Meillä on mahdollisuus valita ja pohtia tarkkaan, mihin olemme valmiit aikamme käyttämään. Taaksepäin katsoessaan saattaa tulla tunne, että on tuhlannut aikansa vääriin asioihin. Itse uskon, että se mihin aikamme olemme käyttäneet, on juuri se asia, jonka kautta meillä on ollut mahdollisuus oppia jotain elämästä. Vaikka olisimme tehneet virheellisiä valintoja, olemme aina olleet oppimisen ja kasvamisen mahdollisuuden äärellä.

Mahdollisuudet uuteen kulkevat limittäin niiden asioiden kanssa, jotka ovat päättymässä. Osa loppusuoralla olevista tapahtumista ovat voitto, toiset menetys. Menetys voi kääntyä saamiseksi, jos löydämme voimia tarkastella niitä myönteisellä asenteella ja nähdä niiden kautta elämäämme astuneen hyvän. Kurjat kokemukset saattavat saada aikaan sen, että haluamme hakea muutosta asioihin ja tehdä jotain sen hyväksi.

Kun haemme oikeutta, voimme tehdä sen omista, itsekkäistä lähtökohdista, jolloin lopputulos ei välttämättä ole kovinkaan kauaskantoinen. Sen sijaan voimme ajatella laajemmin. Voimme miettiä, mitä siitä jää, kun olemme saaneet vastaukset kysymyksiimme. Jääkö lopputuloksesta jotain, jonka voimme hyödyntää tulevaisuudessa ja joka jää myönteisessä mielessä osaksi elämäämme. Vai jääkö jäljelle vain muisto siitä, että meitä kohdeltiin huonosti. Kun hakee muutosta, on sitä parempi, mitä useamman ihmisen elämää se tulee jatkossa auttamaan. Lempeällä lähestymisellä saa aikaan paljon enemmän hyvää kuin vihan siivittämällä hyökkäyksellä.

***

Menen tänään iltavuoroon. Samoin huomenna. Kolmen viikon päivävuorosessio alkaa siis olla päätöksessään. Eletään lokakuun puoliväliä. Syyskuu tuntuu kadonneen tyhjyyten. En oikeastaan edes tiedostanut elokuun vaihtumista syyskuuksi. Olen ikään kuin hypännyt loppukesän viimeisistä illoista suoraan talven syliin. Kun suru kohtaa yllättäen muodossa tai toisessa, tuntuu siltä, että mieli sulkee pois kaiken toisarvoisen. Asiat ennen surua katoavat mielestä mystisesti. Ajan kuluminen ei yllä tietoisuuteen saakka. On pakko katsoa kalenteria jatkuvasti pysyäkseen mukana päivien kulumisessa.

Isäni kuoleman ja hänen hautaamisensa välillä kävin äidin ja Natusen kanssa Naapurikunnassa ostoksilla. Sillä reissulla löysin alennuskirjojen joukosta Hanna Ekolan kirjan "Surulla on aikansa". Kirjaan surija voi täyttää omaa surutyötään ja omia ajatuksiaan matkan varrelta. Ostin kirjan äidilleni. Kirjoja oli hyllyssä vain yksi kappale. Torstaina kävin kirjakaupassa kysymässä tuota samaista kirjaa. Se löytyi ja ostin sen. Olen selaillut sitä ja lukenut siinä olevia pohdintoja ja runoja. Kun tuntuu oikealta hetkeltä, ryhdyn täyttämään kirjaa.

Tänään tuntuu hyvältä. Nyt. Vaikka aamu- ja iltahetkiin liittyy ikävä, niitä siivittävät enenevässä määrin kauniit muistot ja niistä ammentuva voima. Yritämme usein joko omasta tai yhteiskunnan tahdosta sulkea pois tunteet tietyistä asioista. Tunteet saatetaan tulkita jopa epäasiallisuudeksi. On hyvin kummallista, että yritämme tehdä ihmisestä robottia. Asiallisuus ei sulje pois inhimillisyyttä. Uskon, että moni asia luonnistuisi paremmin, jos emme yrittäisi sulkea pois tunteitamme. Meillä kuitenkin on ne. Asiallisuus voi olla inhimillistä ilman, että tunteilu häiritsee asioiden hoitamista. Joka tapauksessa kaikki asiat herättävät tunteita.

Tämän lauantain sävy on matkaa hämärässä kohti valoa.

"Ei surua voi selittää
ei ohjeistaa
eikä valvoa.
Ei surulle ole kaavoja
ei aikaa
eikä mittaa.

Mutta sen voi
maalata tauluksi
laulaa lauluna
soittaa sointuna
vuodattaa itkuna
saattaa sateena
maan poveen
kirjoittaa kirjaimina
huutaa nimenäsi
tatuoida taivaan tähtiin
väriksi ruskaan
kätkeä jäljeksi
jäkälän pikariin."

-Hanna Ekola-

Tähän loppuun vielä Johanna Kurkelaa: "Tuo se mulle" levyltä Hyvästi, Dolores Haze.

MAHDOLLISUUS MUUTOKSEEN

2010-10-15T10:40:00.004+03:00

Vapaapäivät ovat menneet arkisten askareiden parissa. Lähestyvän talven takia olen parhaani mukaan organisoinut ulkovaatteiden säilytystä toimivammaksi. Kun lapset kasvavat, kasvaa myös talvivaatteiden viemä tila. Siirsin lasten talvivaatteita varten verhollisen, kevyen kaapin eteiseen ja poistin lasten ulkovaatteille asennetut nuppinaulakot kokonaan. Siinä samalla totesin, että vaikka koti olisi pieni, sen saa mielikuvituksella ihan toimivaksi kokonaisuudeksi. Yritin kuvitella perheemme suurempaan asuntoon ja siitä huolimatta ainoa visio tuli pienestä puutalosta metsän laidalla. Loppujen lopuksi ahtaus ja tilanpuute syntyy kaikesta turhasta, jota raahaamme mukanamme. Toisaalta sille, mikä on perheelle tärkeää, löytyy aina paikkansa.

Eilen sururyhmä kokoontui toista kertaa. Torstailla on viikonpäivien joukossa erityinen merkitys muutenkin. Isäni syntyi ja kuoli torstaipäivänä. Olen itsekin syntynyt torstaina. Odotin tämän viikon torstaita ja sururyhmän kokoontumista kovasti. Kulunut viikko on ollut henkisesti raskas, vaikka siihen on mahtunut paljon hyviäkin asioita. Toivoa. Itsestäni riippumaton, ylimääräinen stressi on syönyt henkisiä voimavaroja. Se on saanut miettimään, onko meillä ihmisillä sellainen järjestelmä sisimmässämme, että puramme aina heikon kohtamme tai turhautumisen siitä mitä meillä ei ole toisiin ihmisiin?

Syyllistyn siihen itsekin tällä hetkellä. Tiedän, mistä se johtuu ja koetan parhaani mukaan olla sen äärellä nöyrä. Häpeän voimakkaita tunteenpurkauksiani puolisoani kohtaan. En haluaisi olla ylimääräisen stressin aiheuttajana hänelle, joka tekee rinnallani työtä perheemme hyvinvoinnin eteen. Tällä viikolla on usein ollut tunne, että haluaisin puhua hänelle asioista, joiden koen kaipaavan kohennusta kommunikoinnissamme ja niistä odotuksista, joita minulla on häntä kohtaan tässä elämäntilanteessa. Mutta koska tiedän omien tunteideni olevan pinnassa ilman mitään suojaa, olen pidättäytynyt keskustelun aloittamisesta.

Tällä viikolla olemme yhdessä koettaneet saada perhettämme kohdanneet epäasiallisuudet asianmukaiseen hoitoon. Se on sujunut ongelmitta siinä mielessä, että yhteistyömme asian tiimoilta toimii moitteettomasti. Taho, jolta nämä epäasiallisuudet tulevat, on saanut minut pohtimaan sitä, miten purkaa turhautuneisuutta. Vääränlainen vallankäyttö on mahdollista monissa paikoissa. Sitä tapahtuu niin työyhteisöissä kuin kotona tai harrastusten parissa. En tiedä missä sen käsittely on helpointa; perheessä vai korkeammilla yhteiskunnallisilla tahoilla. Perheessä on pienenpi määrä ihmisiä, jotka etsivät yhteistä säveltä. Mitä korkeammalle mennään, sitä laajemmista kokonaisuuksista on kyse. Mitä enemmän ihmisiä, sitä enemmän ongelmia syntyy, jos yhteisistä pelisäännöistä eriäviä mielipiteitä on enemmän. Inhimillisyyden määrä vähenee ja yksittäisen ihmisen kohtaamat tradegioille ei löydy tilaa.

Isäni sairastumisen ja hänen kuolemansa jälkeen minä ja perheeni olemme joutuneet epäasiallisen kohtelun kanssa tekemisiin useita kertoja. Muutamissa tilanteissa henkisen heikkouden ollessa läsnä mieli on reagoinut jopa siten, että olen omalla kohdallani kuvitellut ansainneeni sen, mitä silmilleni on heitetty. Haavoittuvainen olotila on tuntunut niin ei-toivotulta, että itse on kuvitellut olevansa väärässä ollessaan siinä. Puhuminen ystävien ja eri ammattiryhmien edustajien kanssa on kuitenkin kirkastanut lopulta sen, ettei kaikkea tarvitse sietää. Että jossain menee raja.

Vaikka voimavaroja on jossain mielessä vähän, on sisimmässä vielä halu parantaa asioita. Se, että itse selviytyy on tärkeää. Tärkeää on myös yrittää korjata asioita siksi, että kanssaihmisten ei tarvitsisi törmätä vastaaviin epäoikeudenmukaisuuksiin ja epäasiallisuuteen tulevaisuudessa. Onhan kuitenkin niin, että se mikä pääsee yhteiskunnassamme valloilleen, koskettaa välillisesti myös niitä, jotka eivät ole sillä hetkellä asian ytimessä.

Meillä on menetettävänä ne arvot, joihin itse kukin uskomme. Niiden puolesta taistellessamme taistelemme myös kanssaihmisten puolesta. Me kaikki yhdessä muodostamme sävyn, jonka keskellä tässä maailmassa elämme.

***

Isäni rakasti kukkia ja kauneutta. Eilen sururyhmän kokoontumisen jälkeen hain ruusuja ja neilikoita. Tänä aamuna tein niistä kukka-asetelman. Sitä katsellessani tunnen ikävän keskellä kiitollisuutta miehestä, joka oli minun isäni. Kaikesta siitä, jota hän antoi ja siitä, minkä hän jätti meille muistoksi ja evääksi matkalle, jota jatkamme ilman häntä. Ennen kaikkea hän jätti meille valon. Se hohtaa jossain mustan ja harmaansävyjen värittämän tunnelin päässä. Voin jo nähdä sen, vaikka vieläkin on välillä päiviä, jolloin se on vain tietoisuutena siitä, että selviydyn.

Hyvää perjantaita tämän Vesku Loirin kauniin kappalen myötä: "Hyvää puuta".

TOINEN POSKI

2010-10-12T14:50:00.004+03:00

Hetki sitten tuntui siltä, että minulla katkeaa verisuoni päästä. Syynä tähän oli yhden alan ammattilaisen (?) epäasiallinen viestintä. Tässä elämäntilanteessa kaikkeni antaneena perheeni ja yhteiskunnan eteen se tuntui pöyristyttävältä. Tämä ihminen tuntui tietävän kaiken meidän perheemme tavasta toimia, sillä hän katsoi parhaaksi ottaa kriittisesti kantaa asiaan, josta ei tiedä mitään. Tai saattaisi tietää, jos kuuntelisi, mitä hänelle sanotaan.

Minulla meni siis vati nurin. Ei auttanut, vaikka yritin kuinka ajatella, että tämä kyseinen ihminen peilaa ympäristöönsä omaa pahaa oloaan, omaa pätemisen tarvettaan. Moni muukin on varmasti törmännyt jossain vaiheessa elämäänsä johonkin vastaavankaltaiseen tilanteeseen. Itkin, huusin ja raivosin. Sen verran takaraivoon ovat vanhempieni neuvot menneet, että en tarttunut puhelimeen. Kiukun ollessa pahimmillaan harvemmin kannattaa pieksää suutaan... ; )

Viime aikojen tapahtumat ovat jossain mielessä kitkeneet pois turhan nöyristelyn. Kaikkia ei ole pakko miellyttää, mutta ei ole myöskään pakko ottaa vastaan kaikkea. Tämän päivän "teemaan" tämä hermoja (ja pään verisuonia) koetellut tilanne sopi hyvin. Ehdin nimittäin aloittaa kirjeen liittyen epäkohtiin, joihin törmäsin isäni sairastuttua terveydenhuollossa.

Kun haluaa korjata tai kehittää jotain, on väärä tapa lähestyä asiaa epäasiallisesti. Huutaminen ja epäasiallinen ilmaisu vetävät huomion itseensä ja varsinainen asia jää kuulematta. Oli kritiikki sitten tarpeen tai ei, asiattomuuksien laukominen ei auta ketään. Tässä yksi syy siihen, että olen kirjoittamassa kehittäväksi tarkoittamaani kirjelmää vasta nyt. Epäasiallisuus, johon tänään törmäsin, oli selvästi hyvin ajattelematonta. Sen tuottanut ihminen ei selvästikään ole tullut ajatelleeksi asiaa pidemmälle; ei varsinkaan sen seurauksia. Vanha sanonta kuuluu "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan".

Ihan täysin en tuohon sanontaan perusta omaa toimintaani. En aio vastata samalla mitalla tyyliin "silmä silmästä, hammas hampaasta", mutta en suostu kynnysmatoksi silloin, kun tiedän, etten sitä ansaitse. Samalla tämä kohtaamani epäasiallisuus kertoo ehkä jotain tästä yhteiskunnasta. Kaikkialla kiristetään nyörejä; niin työssä kuin vapaa-ajalla. Perheet (joihin myös useimmat virallisen tahon edustajat kuuluvat) kohtaavat sisäisiä ristiriitoja, ihmisten välinen ymmärrys katoaa, haetaan apinan raivolla elämään sisältöä vääristä paikoista.

Kieltämättä asiattomuus satuttaa, vaikka sille ei perusteita löydykään. Sellainen on ihminen; häneen sattuu, jos häntä lyödään. Joskus on hyvin vaikeaa kääntää toinen poski ja tarjoutua ottamaan isku sinnekin. Ilman vahvaa uskoa elämään ja Jumalaan, en varmasti olisi jaksanut tämän päivän tiukkoja paikkoja. Joskus uskosta huolimatta tulee olo, että on aivan yksin, eikä ole mitään turvaa missään.

Natunen sanoi eilen suihkussa (tuntuu olevan muuten meidän perheen Suurten Pohdintojen Paikka ; ) ), että "äiti, mun mielestä Jumala on ihan tyhmä. Se otti multa ukin pois, vaikka mä oisin halunnu sille vielä lisää aikaa". Lapsi pukee usein sanoiksi sen, mitä me aikuiset välttelemme sanomasta. Mitäkö sanoin lapseni ajatukselle? Sanoin jotenkin näin: "Jumala on viisas. Hän rakastaa meitä jokaista. Me olisimme halunneet pitää ukin vielä täällä, mutta Jumala päätti toisin. Hän rakastaa meitä ja ottaa meidät luokseen silloin, kun on oikea hetki." Tuskinpa sanani Natusta lohduttivat kovin paljoa. Huomasin, että sain itse niistä lohtua ikävääni. Tuli varmuus siitä, että näin se juuri on.

Meidän on joskus vaikea ymmärtää toisiamme. Meidän on vaikea joustaa, vaikea antaa anteeksi. Vaikea unohtaa. Mutta aina voi yrittää. Ja kun tarpeeksi kauan yrittää, siitä seuraa palkinto. Jossain muodossa, joskus.

Näin minä uskon. Tänäänkin, vaikka vieläkin tuntuu pahalta. Tuntuu, ettei jaksaisi joka päivä kantaa kaikkea, mikä tulee vastaan. Hyvä ja paha taistelevat joka päivä myös meissä ihmisissä. Me erehdymme, teemme vääriä valintoja tai emme vain yksinkertaisesti jaksa välittää. Silti me jossain vaiheessa yritämme etsiä sitä, mikä on hyvää. Se palkitsee.

Tänään olen voinut ajatella hymyillen sitä perintöä, jonka isäni minulle jätti. Olen purkanut kiukkuani siellä, missä se vähiten ketään vahingoittaa. Olen löytänyt keinon lähestyä ongelmaa rakentavasti rakkaan ihmisen avulla, rakkaan ihmisen vuoksi. Olen päättänyt hymyillä sille, joka yrittää polkea minut jalkoihinsa. Enkä siltikään jäänyt kynnysmatoksi.

***

Ensimmäiset lumihiutaleet ovat leijailleet tänään taivaalta. Keltaiset lehdet ovat tanssineet tuulessa leijaillessaan alas puista. Minä etsin yhä valokuvia, joita en ole ottanut. Ne löytyvät kyllä jostain ja näkyvät täällä kun niiden aika on.

VIIKONLOPPU...

2010-10-11T16:51:00.003+03:00

... ja vähän muitakin kuulumisia... : ) Perjantaina sain vihdoin ja viimein siivottua koko talon. Pesin lattiat, tuuletin matot ja pyyhin pölyt alakerrasta. Yläkerran lastenhuoneiden kunnon "pölytys" jäi vielä odottamaan, sillä samalla on tarkoitus hieman karsia tavaramäärää. Mutta yhtä kaikki koti on taas puhdas, sillä tavalla kunnolla puhdas. Se tuntui erityisen hyvältä, koska puhdas, siivottu koti on niitä elämän pieniä iloja, joista nautin.

Lauantaiaamuna heräsin varhain. Aloitin päiväni siivoamalla sen ainoan paikan, joka perjantaina jäi tekemättä eli kylpyhuoneen ja saunan. Olin hyvin tyytyväinen ja nautin puhtaasta, raikkaasta tuoksusta. Sen jälkeen katsoin valmiiksi perheen juhlatamineet, sillä puolison Kummisetä vietti lauantaina pyöreiden vuosien syntymäpäiväjuhlaa. Minulta nämäkin juhlat jäivät väliin, sillä piti suunnistaa illaksi töihin.

Töissä oli hyvä olla. Sisäinen ADHD:ni olisi kestänyt hieman puuhakkaammankin työvuoron, mutta kiireetön tunnelmakin sopi mainiosti. Oli aikaa potilaille ja sai tehdä työnsä rauhassa alusta loppuun asti. Illalla olin niin virkeä, ettei uni meinannut tulla silmään. Pääsin kuintenkin hyvin uneen ja nukuin keskeytymättömät unet peräti yhdeksään asti.

Itse rauhassa heräiltyäni tuli Natunen alakertaan aamupalalle. Sitten heräilivät pojat. Minä, Lanssari ja Natunen lähdimme kirkkoon kahdeksitoista. Natunen meni siellä pyhäkouluun. Hänelle oli hyvin tärkeää päästä menemään sinne yksin, ilman kumpaakaan vanhempaa saattamassa. Lähetysmessussa saarnasi kiinalainen pappi. Kiinankieltä oli hauska kuunnella ja saarna käännettiin tietysti suomeksi.

Messun jälkeen olisi ollut tarjolla lounas seurakuntasalissa, mutta minun piti ehtiä töihin. Sunnuntai-iltakin meni töissä mukavasti. Työt hoituivat ja ryhmien välinen YYA -sopimus toimi hienosti; tarjottiin apua toisillemme puolin ja toisin. Työvuoron jälkeen kävin taas kierroksilla. Nukahtaminen oli erityisen vaikeaa. Sitten kun nukahdin, heräsin jo neljän maissa kuuntelemaan Natusen yskimistä. Mittasin neidiltä varmuuden vuoksi lämmön. Sitä ei onneksi ollut ja tyttö hieman hetkellisesti herättyään sanoi, ettei mikään paikka ole kipeä.

Suoritin omat aamutoimeni. Todettuani, että ulkona oli lämpötila lähellä nollaa, päätin laittaa puolisoa auttaakseni lasten vaatteet valmiiksi. Tarvittiin hieman järeämpää vaatearsenaalia, lähinnä nyt Natuselle. Sitten kiiruhdin töihin viileässä ilmassa, joka oli oikein sopiva reippaalle kävelylle.

Työpäivä sujui varsin mukavasti. Tunnit kuluivat nopeasti. Ennen työvuoron alkua ja sen päätyttyä ehdin keskustella hieman ystäväni Suloisen kanssa. Kotimatkan kävelin reippaasti, sillä halusin päästä pian kotiin. Matkalla noudin Natusen hoidosta. Kotona Natunen jäi suoraan pihalle Naapurintytön kanssa puuhastelemaan. Kupsun Kaveri oli meillä kylässä, joten talo oli täynnä elämää.

Valmistin pojille päivällistä. Olo on aina nuutunut. Mutta jollain tapaa hyvin seesteinen ja onnellinen. Soitin pikaiset kuulumiset äidilleni. Kerroin hänelle, miten minusta tuntuu nyt siltä, että olen kapseloinut isän kuoleman johonkin. Tai että se on kapseloitunut johonkin. Uskon, että olen nyt siirtymässä yhdestä vaiheesta toiseen suruni kanssa.

Yksi pappi sanoi, että nykypäivänä ei enää korosteta perinteisiä surutyön vaiheita. Ollaan enemmän kallistumassa siihen suuntaan, että jokaisella on oma, henkilökohtainen suruprosessinsa, joka ei seuraa mitään tiettyä kaavaa. Jotain yhteisiä piirteitä voi toki olla, mutta jokainen surutyö on omanlaisensa. Se oli jotenkin helpottava tieto. Ettei tarvitse mennä jonkun tietyn kaavan mukaan.

Minulla on nyt neljä päivää vapaata. Väsynyt Lanssari on pari vuorokautta töissä. Olen siis lasten kanssa yksin kotona. Siinä sivussa on tietysti hieman aikaa omille ajatuksille, aikaa kuunnella itseään ja sitä, miltä nyt tuntuu. Juuri nyt tuntuu siltä, että valo voittaa. Ajattelen isää hyvin paljon. Sunnuntaina kirkonpenkissä istuessani mielikuvittelin isäni siihen viereiselle tuolille istumaan. Hän piti tuossa kuvitelmassa kiinni kädestäni ja hymyili. Tuntui hyvältä ajatella niin. Tuntui hyvältä olla siinä.

Ikävä on kuin valon ja varjon leikkiä. Välillä varjo peittää näkyvyyden. Sitten tulee valo, joka sokaisee kauneudellaan. Kaikki värit kirkastuvat ja harmaat sävyt väistyvät. Arjen onni on läsnä. Kaikki kauniit muistot ovat läsnä. Nämä kaksi sekoittuvat toisiinsa ja muodostavat sen onnen, joka on tässä ja nyt.

"JUURRUN TÄHÄN IKÄVÄÄN"

2010-10-08T10:55:00.003+03:00

Kehoni on hiljalleen antautumassa tarvitsemalleen levolle. Olen saanut jo parina päivänä nukuttua lyhyet päiväunet, joita en ole pystynyt nukkumaan reiluun kuukauteen. Eilen sain siivottua jääkaapin ja hoidettua muutamia muita kodin askareita. Varsinainen siivous jäi tälle päivälle, sillä iltapäivällä tunsin itseni hyvin väsyneeksi. Tällä kertaa tuo tunne oli tervetullut ja myönteinen asia. Otin siis pienet torkut ennen kuin lähdin sururyhmän ensimmäiseen kokoontumiseen.

Sen tarkemmin erittelemättä voin todeta, että minut johdatettiin oikeaan paikkaan. En ollut väärillä jäljillä, kun heti Pohjoisesta palattuani avasin kotiseurakuntani nettisivut ja löysin sieltä sururyhmän ilmoituksen. Yksi polku, joka on enkelin hahmossa johdattanut minua heti kesälomalta palattuani, on kiersi kehänsä ja sulkeutui. Niin monta ihmeellistä asiaa, niin monta ihmeellistä kokemusta on liittynyt isäni kuolemaan. Tärkeintä tässä kaikessa on se, että kokemukset ovat olleet myönteisiä ja vahvistavia. Surun ja ikävän keskellä ne ovat antaneet lupauksen siitä, että usko, toivo ja rakkaus ovat yhä jäljellä vahvempina kuin koskaan.

Mieli on yhä herkkä ja hauras. Ajattelemattomat lausahdukset ihmisten suusta satuttavat. Ajoittain tulee miettineeksi, onko minulla oikeutta tähän suruun? Onko minun suruni turhaa verrattuna siihen, mitä joku toinen kokee? Kuuluisiko minun pärjätä paremmin, kuin miten juuri nyt pärjään?

Samaan aikaan tulee pelko siitä, että jään yksin tämän ikävän kanssa. Yksin siinä mielessä, että kukaan toinen ei voi tietää mitä sisimmässäni tunnen, miten sanomattoman paljon ikävöin ja kuinka yhä edelleen yritän hakea nappia, jota painamalla pääsisin takaisin hetkeen, jolloin sain nauttia isästäni.

Kävin eilen ostamassa tummanpunaisia ruusuja ja valkoisia krysanteemeja. Sidoin niistä uuden kimpun olohuoneen pöydälle kuihtuneiden ruusujen tilalle. Tänään on uusi päivä täynnä uusia mahdollisuuksia. Tänään on tilaa uusille unelmille. Tänään on hetki toteuttaa unelmia.

Tunnen syvää kiitollisuutta perheestäni, ystävistäni ja siitä tuesta, jonka pariin minut on johdatettu. Tunnen syvää kiitollisuutta uusista ihmisistä, jotka olen kohdannut. Tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että heidän joukossaan voi olla joku, joka jää elämääni hieman pidemmäksi aikaa.

Alkavan viikonlopun edessä toivotan kaikkea hyvää teille kaikille.

"JUURRUN TÄHÄN IKÄVÄÄN"

Varjoon vanhan tammen hetkeks istahdan
Kiven pintaa miettien mä hyväilen
Nypin maasta rikkaruohon muutaman
Kukkii kummullasi muistot eilisen
Orvokit sen kesätaivaan siniset
Mutta niitä enää nähdä voi sä et

Niin kuin orvokit nää maahan juurtuneet
Kiinni sinussa mä kasvoin elämään
Olit voimani ja minkäs sille teet
Nyt mä juurrun tähän ikävään
Kaikki minussa kuin vaiti valittaa
Valos sammuttua eksyin hämärään
Ja kun sinua en nähdä enää saa
Niin mä juurrun tähän ikävään

Kastan kukkaset ja sulle puhelen
Ja on aivan niin kuin jotain vastaisit
Tätä kenellekään kertoa voi en
Ymmärtää sen vain nuo pienet orvokit
Lintu lohdutusta laulaa jossakin
Minä tahtoisin niin sinut takaisin

Niin kuin orvokit nää maahan juurtuneet
Kiinni sinussa mä kasvoin elämään
Olit voimani ja minkäs sille teet
Nyt mä juurrun tähän ikävään
Kaikki minussa kuin vaiti valittaa
Valos sammuttua eksyin hämärään
Ja kun sinua en nähdä enää saa
Niin mä juurrun tähän ikävään

-Johanna Kurkela-

Valokuvassa isäni on orvokkipenkkinsä äärellä kauan sitten.

SIELU VIILETTÄÄ

2010-10-07T11:55:00.001+03:00

Päivät ovat menneet joutuisasti. Yöt ovat antaneet lepoa noin kello viiteen aamulla, jolloin olen spontaanisti herännyt. Olen säästynyt painajaisilta, mikään ei pelota. Suru on kapselissa ja minä kapselin keskellä. Ulkopuolisista varmasti näyttää ajoittain siltä, että liikun, hymyilen ja teen töitä kuten aina ennenkin. Siltä se näyttää, samalta, vanhalta minulta, joka tykkää työstään ja on varsin onnellinen arjen keskellä. Kaikki tuo pitää paikkansa. Ja silti mikään ei ole niinkuin ennen.

Olen viime päivinä tuntenut uudenlaista kipua rinnassani. Se kipu on saanut minut käsittämään sen, että en oikeasti vielä käsitä, että isä on poissa. Lopullisesti. Yhä edelleen päivittäin ajattelen puhua hänen kanssaan asioista, joita tulemme tekemään ja joita olemme tehneet kumpainenkin tahoillamme. Haluan muistella hänen kanssaan menneitä; iltasatua, jota hän minulle aina kertoi ja jota ei ole missään muualla kuin hänen päässään.

Kuulostaa varmasti sekopäiseltä, mutta vaikka en halua kaikilla tasoilla kuulla ja hyväksyä menetystäni, olen silti jatkamassa elämääni syvä rauha sielussani. Samalla kun olen antanut itselleni oikeuden pyrkiä kohti sitä mitä haluan, on liiallisen kiltteyden lisäksi vähentynyt myös turha nurina. Tai ehkä ennemminkin siten, että asiat eivät jaksa enää stressata niin paljon kuin ne joskus tekivät. Kaikki on uudella tavalla hyvin yksinkertaista. Suurilla linjoilla on merkitystä, pienet harmit saavat olla. Toisaalta tietyt, jonkun toisen mielestä pienet ja merkityksettömät asiat ovat päässeet entistä vahvempaan asemaan siinä maailmassa, jossa nyt elän.

Kodilla on valtavan suuri osa. Lapsuuskotia kannan sydämessäni ja tämä koti on paikka, jossa haluan elää yhtä onnellisena kuin elin lapsena lapsuuskodissani. Minä kaipaan ympärilleni harmoniaa ja kauneutta. Taistelen sen puolesta ja ilmaisen itseäni muille perheenjäsenille, kun he lipsuvat kohti kaaottisempaa elinympäristöä. Tavallaan he ovat jo niin tottuneita vaahtoamiseeni, että välillä olen varma, etteivät he edes kuuntele... Sillä tavalla oikeasti. Lapsille olen silti yrittänyt terottaa kodin merkitystä myös käytännön huolenpidon kannalta, sillä itse olen saanut omat oppini lapsuudesta. Omalla kohdallani se on mennyt juuri niin, että kaikki mitä vastaan lapsena ja nuorena kapinoin, olen aikuisena ollut äärettömän kiitollinen vanhempieni tavasta kasvattaa ja asettaa rajoja.

Hymyllä saa hymyn esille sieltä, missä sitä ei tunnu olevan. Suru ja kaipaus ovat tunteita ja tila, jossa helposti voi unohtaa valon näkemisen. Töissä ja kotona voisi niin helposti vastata itseä harmittavaan käytökseen, sanomiseen ja toimintaan vähintään samalla mitalla. Tai ehkä vielä monin kerroin ankarammin. Se, että yrittää pyrkiä kulkemaan surun ja ikävän läpi, auttaa vääntämään suupielet hymyyn vaikka väkisin. Tavallaan tietää sisimmässään, ettei jaksaisi kantaa juuri nyt suurempaa taakkaa. Siksi ei haluaisi olla osallisena eripuraisuuksissa ihmisten välillä, jos ne vain voi jotenkin välttää. Siksi yrittää hymyillä läpi kyyneltenkin.

***

Tänään on vapaapäivä. Aloitan illalla seurakunnan sururyhmän. Jossain vaiheessa mietin, että jospa selviän tästä ihan näin. Että jospa se sururyhmä onkin tarkoitettu heille, jotka itkevät yhä lakkaamatta. Näin ajatellessani tajusin, että niinhän teen itsekin. Joka päivä jonain hetkenä kyyneleet valuvat pitkin poskia. Tai että nieleskelen niitä ponnekkaasti, kun tilanne on huono kyynelille syystä tai toisesta. Kun pitäisi kyetä tukemaan asiakkaita töissä tai lohduttaa itkevää lasta kotona.

Töihin kävellessäni ajattelen usein: "Isä, täällä minä nyt olen. Yritän selviytyä ilman sinua, eikä se ole helppoa. Minä kaipaan sinua, sinun seuraasi, neuvojasi ja ajatuksiasi, joita olisin halunnut kuulla ja jakaa vielä lisää. Minä tiedän ja tunnen, että kuljet mukanani. Tunnen rakkautesi. Juuri siksi tämä onkin niin vaikeaa. Minä kaipaan sinua niin paljon. Voi isä, minulla on niin ikävä sinua..." Yksinäiset kävelyhetket ja aikaiset aamut, kun olen yksin hereillä, ovat niitä kaikkein vaikeimpia. Niihin liittyy niin paljon muistoja. Silloin on pakko olla yksin ajatustensa kanssa. Silloin on hyvä hetki ikävöidä, hyvä hetki surra.

Isäni kasvot hymyilevät viimeisestä valokuvasta, joka on olohuoneen seinällä. Kun katson sitä, hymyilen itsekin. Ja jatkan eteenpäin. Juuri nyt, juuri tänään. Siivoan kotia, jääkaappia, pesen pyykkiä ja kuuntelen musiikkia. Katson, kun syysauringon säteet heijastavat prismoja kotini seinille ikkunassa roikkuvien kristallien läpi. Valoa on, kauneutta on. On värejä, lämpimiä tunteita ja rakkautta.

Torstai, jälleen toivoa täynnä. Puhuin hetki sitten puhelimessa rakkaan ystäväni, serkkuni puolison Kayn kanssa. Hänen ja hänen perheensä tuki oli uskomaton silloin, kun suruviesti oli saavuttanut meidät. Sitä seuranneiden kahden viikon aikana ennen hautajaisia Kay perheineen sekä rakkaat kummini osoittivat välittämisensä kun kaikki tuttu ja turvallinen mureni ympäriltämme.

Minä ja lapset olemme menossa lapsuuskotiini viikolla 43, jolloin tapahtuu mm. perunkirjoitus. Kay sai järjestettyä perheensä asiat siten, että voimme tavata tuolloin. Näin ollen myös Natunen ja Pikkuserkkutyttö pääsevät jälleen leikkimään yhdessä. Koti-ikävä pohjoiseen jäytää jälleen mieltäni. Toisaalta olen pääsemässä irti vanhasta tavastani ajatella, että minun on luovuttava joistakin asioista siksi, että toiset asiat ovat lähempänä maantieteellisesti. Terve itsekkyys auttaa meitä selviytymään. Ja teimmepä kuinka tahansa, emme koskaan voi miellyttää jokaista lajitoveriamme. Me olemme erilaisia, se on rikkaus ja niin myös olkoon.

Siivittäköön tätä päivää jälleen Johanna Kurkela: "Hän ei kävele koskaan". Soikoon se tänä torstaina minun isäni muistolle.

SUNNUNTAISTA MAANANTAIHIN

2010-10-04T08:22:00.004+03:00

Tämä kuva on otettu viime elokuussa 29. päivä lapsuuskotini pihalta. Isäni istuttaman lehtikuusen käpyoksat olivat kauniita ilta-auringossa. Ihminen ei tiedä tulevia askeliaan, ei päiviensä määrää. Emme tiedä, mikä kohtaaminen on viimeinen. Siksi on tärkeää, mitkä sanat jäävät soimaan, kun eroamme ystävästämme; ihmisestä, jota rakastamme. En tiennyt tuota kuvaa ottaessani, että vuoden päästä samaan aikaan olen ollut kolme päivää puoliorpo, isätön. Ja että nuo käpyoksat tulevat koristamaan kukka-asetelmia, jotka teen isäni muistotilaisuuteen, koska ikään kuin kuulen isäni äänen aamuvarhaisella syksyisellä pihamaalla sanovan: "Ota lehtikuusen käpyoksia, ne ovat kauniita nyt."

Big Brother -ohjelmassa talosta poistuvat asukkaat jättävät muistovideon taloon jääville. Eilen illalla pohdin, että mitä sanoisimme, jos saisimme siihen mahdollisuuden. Yllättäen poistuvat asukkaat saavat muutaman minuutin aikaa jättää hyvästit nauhalle. Mitä, jos meille sanottaisiin: "Sinut poistetaan ajasta ikuisuuteen. Sinulla on kaksi minuuttia aikaa hyvästellä rakkaasi. Mitä itse sanoisin?

Haluan elää elämäni siten, että voisin sanoa: "Kiitos elämästä. Kiitos, että sain rakastaa teitä, kiitos, että rakastitte minua. Minulla on rauha sydämessäni, olen onnellinen ja valmis lähtemään. Minä en pelkää, älkää tekään pelätkö. Olkaa onnellisia, rakastakaa toisianne ja muistakaa sanoa se toisillenne usein. Jatkakaa elämäänne, iloitkaa ja toteuttakaa unelmanne tänään. Uskokaa ja luottakaa; ikuisuus odottaa teitäkin. Siellä jälleen kohtaamme uudelleen. Älkää itkekö loputtomasti, olen lähellänne joka hetki. Rakkaus jää."

Eilen vein Natusen kummeilleni siksi aikaa, kun itse lähdin kirkkoon. Pyhäkoulun korvasi perhekirkko kirkonkylän kirkossa. Koska Lanssari oli töissä, emme tietenkään olisi sinne päässeet. Sylikummini kysyi, olenko käynyt joka sunnuntai kirkossa. Kerroin hänelle, että kyllä olen sen jälkeen, kun palasin Pohjoisesta. Sylikummini tiedusteli myös, mikä on johtanut tähän kirkkoaktiivisuuteen nyt. Vastasin, että kaiken sen jälkeen, mitä tein isäni kuoltua, olen saanut rohkeuden tehdä niitä asioita, jotka ovat osa minua. Että se osa minua, joka on aina ollut olemassa, on alkanut elää uudella tavalla. Aivan kuin minä ja isä pääsimme syvemmälle toistemme sisimpään hänen viimeisen vuotensa aikana. Isä antoi minulle lahjan, jonka arvoa ei voi mitenkään mitata.

Kirkon jälkeen sain kummeillani kirkkokahvit. Natunen lähti kotona ulos ja pihalta Kauniin luo. Minä tein kotitöitä, laitoin ruokaa ja sommittelin kaksi kanervaa etupihalle. Kupsu tuli yökylästä ja lapset jäivät syömään, kun itse lähdin Tuomasmessuun. Tuomasmessu oli erilaisuudessaan tervetullut kokemus. Olen joskus vuosia, vuosia sitten ollut mukana vastaavanlaisessa tilaisuudessa. Nyt tuo tilaisuus kosketti lämmöllään, eläväisyydellään ja musiikillaan.

Kotona lasten iltapuuhat täyttivät loppuillan. Kupsun ikävä nousi jälleen pintaan. Juuri ennen valojen sammuttamista hän tuli itkien alakertaan ukkinsa paita päällä. Itkun seasta kuului: "Mulla on niin ikävä ukkia." Siinä sylissäni lapsi itki ja puristi kovaa. Miten suuren ikävän jättääkään suuri rakkaus. Ikävä muuttaa muotoaan, mutta rakkaus jää.

Natunen oli jo kysynyt luvan mennä nukkumaan äidin ja isän sänkyyn. Sinne lähetin myös Kupsun, joka halusi mennä nukkumaan siskonsa viereen. Mieleni täyttivät muistot ajasta, jolloin minä ja pikkuveli nukuimme yhdessä.

Me haemme turvallisuutta toisistamme. Silloin, kun oma luottamus horjuu, kaipaa toista ihmistä avuksi etsimään turvallisuutta ja uskoa elämään, siihen, että selviydymme.

***

Maanantai. Heräsin kello viideltä. Nukuin hyvin. Kupsukin heräsi varhain ja lähti kouluun kahdeksaksi. Vein iloisen Natusen Hoitotädille. Famu hakee hänet sieltä ja jää meille yöksi. Näin me jotenkin selviämme näistä päivävuoroviikoistani, päivä kerrallaan.

Ikävän ja arjen raadannan keskellä rakastan yhä elämää. Johanna Kurkelan kappaleessa"Minä rakastan elämää" kaikki on puettu kauniisti sanoiksi. Hyvää maanantaita Sinulle.

LAUANTAINA

2010-10-04T07:45:00.000+03:00

Vapaana viikonloppuna on vapaa tekemään muutamia niistä arkisista puuhista, joita onkin jonossa monta. Aurinko paistaa, ilman on kuulas ja petivaatteet pihalla tuulettumassa. Talvi enteilee tuloaan, vaikka lunta tuskin on ihan lähipäivinä tulossa. Natunen heräsi varhain. Alakertaan köpsyteltyään hän katsoi ulos ja totesi pettyneenä: "Höh! Ei vieläkään lunta..." ; )

Kupsukaan ei nukkunut myöhään, vaikka kerrankin olisi saanut. Yläkerrasta alkoi kuulua pian Natusen heräämisen jälkeen ääntä, joka syntyy kun joku puuhastelee legojen parissa. Väsynyt puolisoni Lanssari saapui kotiin pian yhdeksän jälkeen. Häntä odotti tupa täynnä elämää, vaikkeivat lapset vielä siinä vaiheessa olleetkaan päässeet normimetelin korkeimmalle tasolle.

Rakas toi minulle ruusuja. Se liikutti ja kosketti jälleen, vaikka saankin ruusuja kaikkien näiden yhteisten vuosien jälkeen säännöllisesti. Erityisen koskettavalta se tuntui tänään siksi, että en ole ollut viime aikoina millään tasolla rakastettava puoliso. Olen kiukutellut, rähjännyt ja huutanut. Olen itkenyt ja parkunut, syyttänyt ja kiristänyt. Ei mikään rakentava tapa hakea tukea, turvaa ja rakkautta. Mutta siellä, missä tietää tuen, turvan ja rakkauden olevan, purkautuu myös syvin kipu sielusta.

Olen ihmisenä hyvin heikoilla juuri nyt. Olen hyvin haavoittuva ja haavoittava saman aikaisesti. En ole siitä ylpeä. Haluaisin olla vahvempi ja ilmaista tuskaani siten, etten levitä sitä ihmisiin, joita rakastan. Tuskan keskellä vain jotenkin taantuu takaisin lapsen tasolle. Huutaa, kiljuu, vastustaa ja kokeilee, ovatko ne rajat vielä siellä. Haluaa saada varmuuden siitä, että on yhä edelleen turvassa. Jossain sisimmässään yhä toivoo, että kun tarpeeksi huutaa ja raivoaa, toinen sanoo, ettei tarvitse. Että kaikki on hyvin, eikä mitään pahaa ole koskaan tapahtunutkaan. Että kaikki oli vain pahaa unta. Että voit lopettaa syyttelyn, koska kaikki meni juuri siten kuin olisit halunnut sen menevän.

Sitähän se juuri on. Tietoinen mieli tietää, miten asiat ovat. Lapsenmieli uskoo yhä jotenkin voivansa muuttaa kaiken hyväksi. Lapsenmieli toimii. Mutta ei siten kuin kuin huudot kertovat. Se antaa lopulta periksi ja jaksaa taas uskoa, että kaikki muuttuu hyväksi. Ei siten, kuin olisin sydämessäni toivonut, mutta muovaten uuden maailman, jossa yksi rakkauden kohde muuttuu hieman toisenlaiseksi osaksi elämää. Tärkeintä on tietää, että hän on yhä osa sitä. Siksi ei tarvitse syyttää ketään. Meidän aikamme tässä olomuodossa on rajallinen. Se on pakko hyväksyä ja ihmismieli hyväksyy sen lopulta sellaiseksi osaksi elämää, että sen kanssa voi jatkaa eteenpäin.

***

Kupsu lähti yökylään kaverin luo. Minä sain viimein käytyä kunnolla läpi lasten talvivaatteet. Natunen ei tarvitse ensi talveksi kuin parit housut, Kupsulle pitää hankkia kaikki... Illalla käytiin saunassa. Tavallista, onnellista viikonloppuelämää...

KAUNIS MIELI

2010-10-02T10:15:00.001+03:00

Toissa yönä nukuin ruhtinaalliset kolme ja puoli tuntia. Heräsin neljän jälkeen ilman minkäänlaista uneliaisuutta ja reippailin töihin kylmässä aamuilmassa. Takana yöunet mallia 2+2+2+2+3.5 tuntia menneiltä päiviltä ilman päiväunia ja olo oli edelleen huolestuttavan energinen. Miltä se tuntui? Perin kummalliselta. Huolestuttavalta. Valvoa nyt yönsä ilman sen suurempaa ahdistelua. Isän menetys tuntuu tasaisena ikävänä ja kulkee mukana pyrskähdellen ajoittain (päivittäin) valtaisaksi itkuhepuliksi. Mutta vaikka en nuku, en ulvo jokaista yön tuntia. Yöllä ikävä on useimmiten hiljaista puhetta molemmille Isille, joista toinenkin on nyt samassa paikassa kuin toinen.

Yhtä kaikki, olen jaksanut töissä olosuhteisiin ja univajeeseen nähden loistavasti. Olen suorastaan nauttinut siitä. Mutta kuten kaikki tiedämme, univaje alkaa jossain vaiheessa oireilla. Menin siis työterveyslääkärille neuvoa kysymään. Ne muutamat hassut kerrat, jolloin olen joutunut häneen turvautumaan, olen aina saanut avun. Niin nytkin (tai ainakin uskon niin). Lääkärini määräsi minulle unettomuuden hoitoon melatoniinia. Hän sanoi myös, että todennäköisesti keskimääräistä pienempi unentarpeeni normioloissa on ollut tässä tilanteessa pelastukseni. Olisin todennäköisesti jo tipahtanut, jos nukkuisin tavallisesti yhdeksän tunnin unet, jotka yhtäkkiä tipahtaisivat kahteen tuntiin...

Olo rauhoittui ihmeesti lääkärissä käynnin jälkeen. Perjantaipäivän työt sujuivat, tuttu ja turvallinen työympäristö ihmisineen tuntui paikalta, johon kuulun. Lapsuuskoti oli ollut jälleen turvapaikka maailman myrskyiltä. Kotiin palaaminen pysyvästi muuttuneessa elämäntilanteessa tuntui väärältä. Olen tuntenut roikkuvani välitilassa päämäärää etsien, näkemättä oksaa, johon tarttua. Vertauksena voisin käyttää kokemusta, jonka koin ollessani noin kymmenen vanha. Olin leikkimässä Satumetsässäni ja kurkistelin jyrkän törmän reunan yli alas vetiselle suoalueelle. Hivuttauduin uteliaisuuttani yhä alemmaksi. Kuivuneet lehdet, neulaset ja kostea sammal liukuivat jalkojeni alta. Yhtäkkiä olin vatsallani rinteessä. Jalkojeni alapuolelta alkoi parin metrin pystysuora pudotus kohti vetistä heteikköä.

Tiesin, ettei huutoni kuuluisi mihinkään. Tiesin, että jos liikahtaisin, valuisin alas ja uppoaisin. Katsoin ylöspäin ja näin kaatuneen, käteni paksuisen puun. Minun oli pakko yrittää. Tartuin puuhun ja ponnistin ylöspäin. Pääsin eteenpäin juuri sen verran, että sain pääsin kohtaan, josta pystyin kiipeämään takaisin ylös. Kaatunut puu irtosi juuriltaan saman tien, kun olin sitä vetämällä päässyt ylös.

Istuin törmän reunalla katselemassa alas. Sydän hakkasi ja kädet tärisivät. En enää koskaan mennyt siihen paikkaan, siihen kohtaan ikinä tuon syksyisen iltapäivän jälkeen. En kertonut vanhemmilleni tapahtuneesta silloin. Isäni ei koskaan ehtinyt sitä kuulemaankaan, mutta äidilleni kerroin tämän kaiken isäni kuoleman jälkeen. En tiedä, miksi sen tein tai miksi se ylipäätään nousi mieleeni. Pieni tapahtuma, joka olisi voinut päättyä huonosti.

Välitilassa ajelehtiminen isän kuoleman jälkeen on tuntunut samankaltaiselta. Olen ollut kovassa paikassa, jossa kaikki turvallinen on yhtäkkiä kadonnut. En ole nähnyt tarttumiskohtaa, jonka kautta ponnistaa eteenpäin. Olen nähnyt elämän ympärilläni, mutta ollut välitilassa irti kaikesta. Joinakin hetkinä on tuntunut helpoimmalta toivoa, että olisi voinut lähteä isän mukaan. Samaan aikaan rakkaus on pitänyt kiinni halussa elää, vaikka voimia arjesta selviytymiseen ei ole tuntunut löytyvän mistään.

Alitajuntaisesti halu elää on ohjannut pitämään kiinni niistä asioista, jotka ovat kaiken perusta. Olen takertunut perheeseeni täällä ja pohjoisessa. Olen ottanut vastaan ystäväni, jotka ovat osoittaneet välittämisensä. Olen pitänyt lujasti kiinni uskosta, joka on seurannut sydämessä ja päässyt vapaaksi täyttäen jokaisen päivän lohduttavalla ja kantavalla voimallaan. Olen hapuillut, itkenyt, huutanut ja raivonnut; niin itselleni, perheelleni ja Jumalalle. Olen vuoronperään syyttänyt, pyytänyt anteeksi ja yrittänyt pitää huolta kaikista näistä suhteista.

Eilen illalla ennen nukkumaan käymistä makasin selälläni sohvalla ja katselin kattoon. Mietin, miten toisenlaiseksi muuttuikaan kuvitelma siitä, millaisessa elämäntilanteessa tulisin olemaan, kun menetän ensimmäisen vanhempani. Olin uskonut, että olen vähintään 60-vuotias ja seison arkun äärellä lasteni ja lastenlasteni kanssa. Että olisimme ehtineet toteuttaa kaikki unelmat ja kiittäneet yhdessä pitkästä elämästä. Olisimme jo puolisoni kanssa ehkä ehtineet muuttaa osittain minun juurilleni ja olleet fyysisesti läsnä ikääntyneiden vanhempieni tukena.

Katsoin kattoon ja ymmärsin, että näin ei käynyt. Että olen 38-vuotias keskellä ruuhkavuosia lasten ollessa pieniä ja työelämän haasteiden painaessa päälle niin minulla kuin puolisollani. Äiti on yhä aktiivisesti työelämässä 59-vuotiaana. Yhä edelleen hän tukee, neuvoo ja jakaa elämääni, yhä edelleen tarvitsen häntä. Ja isä. Minun rakas isäni. Miten paljon meillä olisi vielä ollut jaettavaa, vaikka jaoimmekin jo kaiken. En olisi suonut sen vielä päättyvän.

Katsoin isäni valokuvaa olohuoneen pöydällä ja seinällä. Katsoin hänen hymyään, lempeitä, onnellisia kasvojaan ja tunsin, että se jää. Hymy, lempeys ja onnellisuus. Rakkaus jää.

Otin melatoniinipillerin. Avasin ikkunan raolleen. Sammutin valot, jätin verhot raolleen. Annoin unen tulla.

***

Heräsin hyvin nukutun yön jälkeen hieman ennen kello seitsemää. Mittari oli nollassa. Ilma oli kirkas ja kuiva. Join kahvit. Laitoin Johanna Kurkelan levyn soimaan:"Kaunis Mieli". Vein petivaatteet tuulettumaan ja katselin aamuauringon säteitä kuurassa keltaisten vaahteranlehtien pinnalla. Oli hyvä olla.

UNETON KOTONA JA TYÖPAIKALLA

2010-09-30T18:21:00.003+03:00

Aamulla oli kovin onneton tunnelma. Unta tuli taas ne pari hullua tuntia jo neljäntenä yönä. Ja minä sentään turvauduin unipilleriin taatakseni varmat treffit Nukkumatin kanssa... Mutta ei. Parin tunnin päästä heräsin ja uni oli taas mennyt. Minkäs teet? Niin, minkä todella. Katselin televisiosta "Älypää" -visailua ja napsauttelin päälle vanhoja nauhoituksia. En juuri niihin osannut keskittyä, mutta minulla ikään kuin oli seuraa. Toisaalta tv:llä olisi kaikessa tylsyydessään saattanut olla unettava vaikutus. Minä onnistun silloin tällöin nukahtamaan kesken leffan, vaikka leffa olisi hyvä. Näin on käynyt silloin kun olen ollut Hyvin Väsynyt.

Nyt olen Hyvin, Hyvin, HYVIN väsynyt. Rukoilen, että saan ensi yönä unta. Muuten töissä oleminen tuntuu huteralta. Olen selvinnyt tämän viikon jo toisaalta melkein loppuun asti, joten ehkä selviydyn huomisestakin päivästä. Tänä aamuna totta puhuen oli omituinen olo. Kerroin sen kollegoille, sillä minusta on vähintäänkin reilua mainita, jos ei koe olevansa täydessä terässä. Kahvitauolla kävin kiikuttamassa työterveyshuoltoon uusittavaksi särkylääkereseptit (päänsärkyä on mm. ilmassa, kun unet jäävät vähiin) ja olisin mieluusti jututtanut työterveyslääkäriäkin saadakseni viikon vinkit nukkumisen ja jaksamisen suhteen. Hänelle ei saanut aikaa, joten jätin reseptit ja lähdin takaisin töihin. Käyn huomenna uudemman kerran tohtoria tavoittelemassa.

Työnteko noin muuten oli tänään mielekästä. Jossain vaiheessa väsymys lakkasi tuntumasta ja sain tehot irti itsestäni. Tapasin taas ensimmäistä kertaa töihin paluuni jälkeen muutamia työtovereita, joista osan kanssa halattiin ja osan kanssa puhuttiin. Tai puhuttiiin ja halattiin. Kävin myös esittäytymässä osastonhoitajan sijaiselle. Olin aiemmin puhunut hänen kanssaan vain puhelimessa, joten oli hyvä tavata kasvotosten. Siitäkin kohtaamisesta jäi hyvä olo.

Periaatteessa kaikki on muuten hyvin, olosuhteisiin nähden, kunhan vain saisi unta. Jos hakee myönteisyyttä, niin se lienee siinä, että unettomuus ei ole vienyt tekemisen iloa. Eilen tuntui siltä, mutta tänään pää on ilmeisesti tottunut tilanteeseen. Heh. Joku kysyi töissä, enkö pääse irti siitä, että ajattelen isäni kuolemaa lakkaamatta. Mietin hetken vastausta. En itse asiassa käy läpi isäni kuolemaa itsessään, vaan suurimmaksi osaksi ikävöin häntä. Siinä tilassa on lempeämpi olla kuin siinä, jossa viha ja raivo nostavat päätään. Niiden kanssa syyttävä sormi osoittaa aina jonnekin samalla kun mieli antaisi melkein mitä vain saadakseen käännettyä aikarautaa taaksepäin.

Lähden töihin aamulla aina vähän jälkeen kuuden. Tähän aikaan vuodesta aamut ovat kylmiä, kauniita ja kirkkaita. Taivaalle katsoessani kaipailen revontulia. Tietyssä kohtaa Iso Otava näyttää prikulleen samalta kuin lapsuuskotini portailta katsottuna. Minulla on ikävä sinne: "Hirviä ikävä." Jonain päivänä palaan sinne takaisin. Tiedän sen. Se hetki ei ehkä ole juuri nyt, mutta uskon sen hetken vielä saapuvan.

"Usko" on tämän(kin) päivän avainsana. Virret ja hengelliset laulut lohduttavat. Vihkiraamattu on käden ulottuvilla olohuoneen pöydällä. Olen sitä silloin tällöin lukenutkin unettomina hetkinä, mutta väsyneenä lukeminen ei tahdo sujua. Onneksi mielessään voi puhua Yläkertaan. Saa olla katkerakin ja eri mieltä. Hän kyllä ymmärtää, vaikka minä en ymmärräkään. Ja silti minä uskon, että minun isälläni on paras osa.

Hyvää loppuviikkoa matkalla eteenpäin.

YKSI UNETON YÖ LIIKAA

2010-09-29T20:27:00.002+03:00

Olen kuin pimeässä tunnelissa. Kaikki johtuu (sen lisäksi, että isä jätti minut tänne yksin sekoilemaan) siitä, että nyt kun olen aloittanut työnantajan vaatiman kolmen viikon jakson päivävuoroa, en pysty nukkumaan öisin. Olen siis nukkunut viimeisten kolmen vuorokauden aikana hieman yli kuusi tuntia, mikä on oikeasti liian vähän. Tänä aamuna oli muutenkin itkuinen aamu, joka jatkui työmatkan ajan ja vielä työpaikalla. Ahdisti, kun tuntui siltä, että voisin antaa enemmän. Tai että annan liian vähän. Kuitenkin tiedän, että annoin sen, mitä näissä puitteissa pystyin sillä hetkellä antamaan.

Ei ole yllätys, että kaikki kärjistyi työpäivän päätyttyä. Puhelin ei toiminut, olo oli hyvin heikko, sillä en ollut ehtinyt lähteä kauppareissuille kävellen miehen ollessa jossain maailmalla autoineen. Lapsille ruokaa kaapista löytyi, mutta itse olisin tarvinnut jotain, joka olisi maistunut. Ruokahalu palailee hiljalleen, mutta mikä tahansa ei nyt maistu. Ja jos ei syö, niin loppuu se viimeinenkin energia. Minulla on ajoittain erittäin vahvoja vihan tunteita ja eräänlaista katkeruutta tunnevalikoiman enemmistöpuolella. Sekin lienee normaalia. Tosin mikään ei ole ollut normaalia sen jälkeen kun isä lähti. Kuoli.

Ihmismieli mitä ilmeisimmin suojaa itseään silloin, kun tietoisuus veisi auttamattomasti järjen. Isän kuoltua olin tunnelissa, jossa juna meni eteenpäin, koska sen oli pakko. Tunnelin seinämät muodostuivat asioista, jotka oli pakko hoitaa. Ajattelin tänään syyskuun 9. päivän iltaa. Seisoin metsän reunassa pellolla olkisängen keskellä kirves kädessä. Katselin sopivia kuusia kaadettavaksi, koska piti saada isän haudalle havut. Olo oli aivan sekopäinen, epätodellinen.

Olin paikassa, jossa kauan sitten isäni teki puuhommia. Minä olin tietysti mukana, mutta tuossa paikassa ollessamme siirryin useimmiten Satumetsän puolelle. Satumetsän porttina toimi ikivanha kuusi metsän reunassa, heti piikkilanka-aidan takana. Metsä oli täynnä polkuja, syvennyksiä ja mutkittelevia reittejä puiden lomassa ja törmässä, joka vietti soistuneeseen, kauan sitten peltoalueena olleeseen jokirantaan. Puissa kasvoi naavaa. Mikä unelmien leikkipaikka se pienen vaaran viehätyksensä kanssa olikaan. Eroosio (tai mikä todellisuudessa lieneekään) oli syönyt tietä, joka joskus johti rantaan. Sen alaosassa oli minun näkökulmastani jo siihen aikaan syvä rotko. Joka vuosi tuo rotko lähestyi veräjää ehkä puoli metriä. Tien ehjällä osuudella juostiin ja leikittiin. Naapurin lehmät käyttivät luottavaisina polkua, joka kulki hiljalleen kaventuen kohti kosteikkoa.

Kerran metsäjäniksen poikanen oli mennyt piiloon lautakasaan. Isä löysi sen ja haki minut sitä katsomaan. Lautakasan paikka näkyy vielä, jos osaa katsoa. Tädin liiteri ja sauna ovat melkein vajonneet rotkoon, joka 90-luvulla yllättäen eteni vauhdilla meidän puolellemme. Rotkoon jouduttiin ajamaan kunnan toimesta soraa. Samalla peitettiin suurella kivellä vanha, kapea kaivo, johon isäni nuoruuden päivinään ilman turvaköyttä laskeutui pumppua korjaamaan äitini odottaessa kauhun lamauttamana ylhäällä.

Minä hakkasin kaksi kuusta kirveellä nurin. Hakkasin niin kovaa, että kyyneleet valuivat, hiki valui ja veri kämmenestä, kun en muistanut kintaita käsiini laittaa. "Voi isä, jos olisin tiennyt tämän silloin! Jos olisin tiennyt, että joudun hakkaamaan havut kotipihan kuusista sinun hautasi peitoksi, olisinko kestänyt...?"

Kun työ oli valmis, minun oli pakko heittää kuusten rangat rotkoon. En mennyt liian lähelle, maa on hyvin arvaamatonta rotkon ympärillä. Heitin niin paljon kuin sillä hetkellä irti sain. Sitten lähdin työntämään havuja kottikärryllä kohti kotipihaa. Muistan, kun nuo nyt jo ruostuneet kottikärryt olivat keltaiset ja uudet. Jouduin kiertämään kaukaa metsän reunaa pitkin, sillä peltojen välissä on ovia. Vasta pihalle päästyäni tajusin miten pimeää oli. Kärryt painoivat yllättävän paljon, mutten halunnut yhdenkään havun putoavan.

En koskaan unohda tuotakaan iltaa. Kun kaipaus iskee taas kovana, miettii väistämättä onko se siksi niin kova, että nyt jaksan kestää sen. Surun läpi on kuljettava. Kaiken muun pyörittäminen siinä sivussa meinaa tuntua ylivoimaiselta. Uni ei tule edes pillerin avulla, ikävä kiskoo unihiekat silmistä. Tämä aika on nyt ja siitä on selviydyttävä. On raskasta olla hyvä äiti, vaimo, työtoveri, hoitaja, ystävä, tytär ja sisar, kun ikävä vie sekä unen että sitä kautta järjen. Ehkei sentään kokonaan...

Tänään oli vaikeaa. Huomenna on uusi aamu, uusi päivä ja uusi mahdollisuus. Menen sitä kohti.

UNETTOMIA ÖITÄ

2010-09-28T11:04:00.001+03:00

Takana kaksi unetonta yötä. Uni, jonka hetkittäin nukuin, oli pinnallista ja ahdistavaa. Painajaiset kiusasivat ja herättyäni itkin ikävääni. Jokainen päivä on pieni askel eteenpäin. Kauniit muistot isästä, hänen elämästään ja yhteisistä hetkistä kantavat ikävän keskellä.

Palaan tänään takaisin töihin. Teen seuraavat kolme viikkoa päivävuoroa; se on meidän vakiyökköjen tehtävä kaksi kertaa vuodessa. Juuri nyt tämä hetki on oikea, sillä koen, etten vielä ole kovin vahvoilla. Tuntuu hyvältä, kun ympärillä on kollegoita ja elämää.

Viikonloppuna käteeni osui laatikko, johon olin joitakin vuosia sitten kaapannut lapsuuskodistani vanhoja postikortteja. Yksi kortti kosketti erityisen paljon. Vuosiluku puuttui, mutta Sylikummini oli kirjoittanut siihen näin:

"Elämä on Jumalan lahja sinulle.
Sitä, mitä teet elämällesi
on sinun lahjasi Jumalalle.

Usko näkee aina lupauksen sateenkaaren siellä,
missä järki näkee vain murheen pilvet."

Laitoin tuon kortin jääkaapin kylkeen. Nuo sanat tuntuivat lohduttavan juuri nyt, juuri tänään tässä aurinkoisessa syyspäivässä. Toissailtana keskustelin Pikkuveljen kanssa puhelimessa. Puhuimme siitä, miten omat valinnat saattavat aiheuttaa ahdistusta jossain toisessa. Jos poikkeaa jotenkin joukosta, saatetaan se ottaa henkilökohtaisena loukkauksena. Se, että sattuu olemaan erilainen suhtaumistapa ruokaan, alkoholiin tai vaikka liikuntaan, saattaa aiheuttaa ahdistusta. Näin saattaa tapahtua, vaikkeivat nuo asiat poissulkisikaan ystävien ja tuttavien kohtaamista.

Hymyn huulille toi Pikkuveljen loppukommentti keskustelullemme: "Sisko, pysy lujana!" Lauseesta paistoi hymy ja koko keskustelustamme syvä kiitollisuus siitä, mitä olemme saaneet toinen toisiltamme ja hengen perintönä isältämme. Hän sitoi meidät omalla rakkaudellaan ja esimerkillään vielä tiukemmin toisiimme, kuin mitä olimme ennen.

Hyvää tätä päivää Sinulle... : )

ENKELI

2010-09-26T19:18:00.001+03:00

Työkaveri ja ystäväni Sininen ja Suloinen kävivät perjantaina työpäivänsä jälkeen kylässä. Tuntui hyvältä tavata heidät. Sinisen ehdinkin jo tavata kasvotusten päivänä, jolloin piipahdin työpaikalla. Suloista en ollut nähnyt sen yön jälkeen, jolloin isäni viimeiset vaiheet alkoivat. Me halasimme. He toivat minulle enkelin, jossa voi polttaa lämpökynttilää. Enkeliä ojentaessaan he sanoivat jotain, jonka kätken sydämeeni.

Enkeli on hyvin kaunis. Sen siivet muodostavat sydämen. Erikoiseksi tämän lahjan tekee sekin, että se on täsmälleen samanlainen kuin enkeli, jonka äitini sai sisareltaan. Siinä enkelissä paloi kynttilä, kun saavuimme iltamyöhällä lapsuuskotiini isäni kuolinpäivänä. Mikä sattuma, että saimme samanlaiset enkelit.

Sattumaa vai johdatusta? Monta ihmeellistä yhteensattumaa on tullut vastaan viimeisten viikkojen aikana. Lähellä olevat ihmiset kietoutuvat toisiinsa siten, että joku tuntee jonkun toisen jotain toista kautta. Välimatkoja ei tunnu olevan, vaan tuttavani täällä saattaa tuntea jonkun, jonka minä olen kohdannut jo kauan sitten. Sitähän sanotaan, että kaikki ihmiset linkittyvät jotain kautta toisiinsa.

Olen viettänyt lasten kanssa miellyttävän viikonlopun. Ei ole ollut kiire mihinkään, eikä mikään ole tuntunut häiritsevän mieltä tekemättömyydellään. Jotenkin ennen ahdistusta ja stressiä aiheuttaneet kodin työt ovat menettäneet merkityksensä siinä mielessä. Ainakin nyt tuntuu hyvältä vain olla ja luottaa siihen, että kaikki hoituu aikanaan.

Kävimme saunassa illalla. Sitten syötiin yhdessä iltapalaa ja pelattiin vielä pari peliä Afrikan tähteä. Lapset halusivat taas nukkua yhdessä. Omaa unta sain odotella. Kynttilän valossa mietiskelin ja aika kului kuin siivillä. Aamulla tunnelma oli hyvä. Aamutoimet hoituivat mukavasti rupatellen ja lähdimme kohti kirkkoa kauniissa syyssäässä.

Pappi puhui saarnassaan vapaudesta. Se jotenkin kolahti, sillä vihdoin tuntuu siltä, että on vapaa olemaan sitä mitä on. Mistä sitten tietää, että on sitä mitä on? Uskon sen näyttäytyvän siinä, että on hyvä tehdä sitä mitä tekee. Että on sisäinen rauha ja luottamus. Ettei pelkää.

Kirkkokahvilla keskustelin hetken itseäni vanhemman rouvan kanssa. Puhuimme siitä, miten vähän tuossa nuortenmessussa oli nuoria. Toisaalta jumalanpalvelukset ovat muuttuneet parempaan suuntaan siinä mielessä, että nuoremmatkin saavat kiinni jostain. Kun itse olin lapsena äidin kanssa ehtoollisjumalanpalveluksessa, ne kestivät kevyesti kaksi tuntia. Siinä koeteltiin kärsivällisyyttä ja haukotukset olivat joskus herkässä. ; ) Nyt kaikki menee tunnissa ja Kupsukin jaksoi hienosti olla mukana. Natunen lähti pyhäkoulun puolelle ja palasi sieltä sopivasti siunattavaksi.

Sunnuntai-ilta alkaa pimetä. Eletään kynttilälyhtyjen kulta-aikaa, sillä niin kauniisti ne koristavat pimeitä syysiltoja. Uusi viikko alkaa taas. Tiistaina palaan takaisin töihin ja teen kolmen viikon jakson päivävuoroja. Tämä ennalta suunniteltu ajankohta päivävuoroille sattuu nyt sopivaan saumaan. Vaikken sitä vielä ajankohtaa valitessani tiennytkään. Tuntuu helpommalta aloittaa taas työt kun on paljon kollegoita ympärillä.

Lempeää sunnuntai-iltaa...

AJATUKSIA USKOSTA JA PELOSTA OLLA SITÄ MITÄ ON

2010-09-25T17:32:00.003+03:00

Olen elänyt lapsuuteni ja osan nuoruuttani uskonnon värittämässä piirissä. Läheisten joukosta löytyi erilaisia tapoja uskoa. Lapsenlapsena ja kummilapsena sain aiheeseen liittyvää viritystä monelta suunnalta. Vanhempani kasvattivat minua siten, että he pitivät minut jollain tasolla sidoksissa kotiseurankuntaani. Kävin päiväkerhossa ja pyhäkoulussa, mutta myös tavallisissa jumalanpalveluksissa. Nämä kaikki asiat yhdessä saivat aikaan sen, että minulle syntyi lapsenusko, joka liekehti vaihtelevasti sitä mukaa kuin ikää karttui.

Kun keskustelin pari iltaa takaperin Kupsun kanssa uskosta, puhuimme myös siitä, miten vaikeaa uskon näyttäminen tai sen myöntäminen saattaa olla lapselle ja nuorelle, jopa aikuiselle. Kerroin avoimesti pojalleni, että minua on kiusattu lapsena/nuorena, jos olen joissain tilanteissa erehtynyt tuomaan julki sen mitä sydämessäni tunnen. Pian opin kätkemään tietyt asiat sisimpääni. Minua sattui vähemmän.

Tiedän myös, että saattaa vaikuttaa siltä, että olen isäni poismenon vuoksi tarttunut uskoon kiinni kuin hukkuva oljenkorteen. Niinkin varmasti tapahtuu. Usko on ollut minussa koko elämäni. Kantapään kautta opin pitämään sen tietyissä tilanteissa sydämeni kätköissä ja silti se oli ja pysyi siellä. Ilman sitä olisin tuskin selviytynyt elämäni vaikeista paikoista, jotka ovat joskus olleet niin pimeitä, että en uskonut auringon koskaan löytävän tietään luokseni.

Isäni elämä ja hänen kuolemansa ovat asettaneet minut ja perheeni eteen sellaisia kokemuksia, joiden vaikutuksesta moni pelko on hälvennyt. Lyhyessä hetkessä jouduimme käymään läpi isämme elämän ja kuoleman, mutta samalla sukelsimme syvälle omaan elämäämme. Pohdimme yhdessä äidin ja pikkuveljen kanssa äärimmäisiä kysymyksiä. Olin hämmästynyt, kun keskustelin pikkuveljen kanssa ja yhtäkkiä tajusin, että hänen elämänkatsomuksensa oli muuttunut voimakkaasti toiseen suuntaan viimeisen vuoden kuluessa. Muutoksessa ei ollut kyse niinkään uskosta, vaan halusta nauttia elämästä juuri siten kuin se tulee, mutta samalla kunnioittaen omaa kehoa ja omaa henkistä hyvinvointia.

Kuten olen jo monta kertaa todennut, niin isäni sitoi meidät vielä tiukemmin yhteen. Enää ei ole pelkoa siitä, mitä joku toinen ajattelee. Aika monella ihmisellä on tietynlainen herkkä alue, jonka satuttaminen jättää haavat auki pitkäksi aikaa. Haavojen paraneminen on hidasta ja se syö heikkoa itsetuntoa. Riittävän kovan koulun läpi kulkiessa pelot katoavat. Oikeus olla oma itsensä kaikessa heikkoudessaan ja haavoittuvuudessaan nostaa päätään: Minä saan olla sitä mitä olen. Minun läheiseni saavat olla sitä mitä ovat. Vaikka en ajattelisi kaikista asioista samalla tavalla kuin he, minun ei tarvitse loukata tai riidellä.

Tietyt asiat ovat olleet osana elämääni jo hyvin pitkään. Kiinnostus kehoa ja mieltä ravitsevaan elämäntapaan on virinnyt jo nuorena. Ravinto harvemmin herättää kovin suurta ihmettelyä. Liikunnan ilo on nykypäivänä sallittua, vaikka ei olisikaan mikään huippu-urheilija. Lapsiperheen arjessa on aika luonnollista pidättäytyä ravintolailloista ja viikonloppujuhlinnasta. Uskon näyttäminen on sen sijaan vaikeampaa: "Miten viikonloppu meni?" "Kävimme kirkossa lasten kanssa." Vastaus saattaa herättää hämmennystä silloin, jos kyseessä ei ole joulu.

Peloista voi päästä irti. Voi olla sitä mitä on ilman, että pelkää toisten ihmisten reaktioita. Minä en pelkää enää. Minulla ei ole enää mitään menetettävää sen asian suhteen. Jos oikein todella miettii, niin tässä maailmassa ei tule eteen tilannetta, jossa jokainen meistä ajattelisi ja toimisi täysin samalla tavalla kuin kaikki muutkin ihmiset. Se ei silti tarkoita sitä, että toisen tapa olisi täysin väärä tai toisen tapa 100% oikea. Erilaisuus on rikkautta. Jos joku asia tuntuu hyvältä, sen voi sanoa lajitoverilleen. Jos joku ei millään sovi omaan ajatteluumme, eikä vaikuta siihen mitenkään, voi sen jättää sikseen.

Me voimme vapauttaa itsemme turhista peloista. Kupsu sanoi tänä aamuna: "Äiti, sä tykkäät nykyään laulaa tosi paljon virsiä." Vastasin: "Minä uskallan olla vihdoin täysin sitä mitä olen. Nyt tuntuu siltä, että haluan laulaa virsiä." Lapseni sanoi myös, että hän kokee uskon vahvistuneen siksi, koska ukki on kuollut ja me haluamme tavata hänet vielä jonain päivänä.

***

Lauantaipäivä. Väsynyt Lanssari lähti pikkuveljensä polttareihin Torpalle. Pikkuveli meni naimisiin jo, mutta aikataulullisista syistä polttareita juhlitaan vasta nyt. Matkalla puolisoni kävi kouluttamassa ensihoitoa. Koska hän oli viime yön töissä ja poissa kotoa, lapset halusivat nukkua meidän vuoteessamme. Minä en mahtunut. ; ) Nukuimme hyvin ja harvinaisen pitkään.

Aamulla käytiin Lanssarin kanssa kaupassa. Sitten hän lähti. Laitoimme kodin kuntoon ja minä tein lounasta. Lapset tulivat ja menivät, meillä kävi lasten kavereita. Elämää talossa. : )

Menemme tänään saunaan yhdessä. Ollaan vain ja tehdään sitä mikä tuntuu hyvältä. Puhutaan, touhutaan, kaivataan, mutta ollaan onnellisia. Kaikesta huolimatta.

HYVÄ PÄIVÄ

2010-09-24T10:23:00.001+03:00

Eilen oli hyvä päivä. Tein paljon tavallisia asioita ja osasin taas nauttia siitä. Kodin arkisten puuhien, kukkien hoidon lomassa keskustelin Väsyneen Lanssarin kanssa isäni kuolemaan liittyvistä asioista. Kaunis lahjoitti minulle jokunen päivä sitten kukkalampun, loisteputken, joka laitetaan ketjuista roikkumaan ikkunaan. Asensin paikoilleen olohuoneeseen, että viherkasvitarha saa lisävalaistusta syksyn pimeinä päivinä. Kauppareissukin tehtiin iltapäivällä. Tapasimme siellä ystäväni Tanen ja hänen miehensä Maikin. Vaihdoimme pikaisesti kuulumisia. Tane on pitänyt aktiivisesti tekstiviestein yhteyttä kuluneet neljä viikkoa, joten hänelle ei tarvinnut päivittää tilannetta niin paljon. Silti tuntui hyvältä nähdä kasvotusten.

Natunen vietti päivänsä Pikkuserkkutytön kanssa. Kupsu oli Kamunsa luona ja jossain vaiheessa parivaljakko siirtyi meille. Täysin yksinäisiä hetkiä oli vähän, vaikka Väsynyt Lanssari oli koko illan pois. Huomasin, että nautin siitä kun meillä on elämää. Moni asia, joka tavallisesti ärsyttää, ei enää ärsytä niin paljon. Tai sitten on oppinut näkemään asioista sen valoisankin puolen. Ja toisaalta mieli on ajoittain niin herkkä, että vati menee nurin hetkessä. Se tuntuu pahalta, mutta eihän tässä täydellisiä ollakaan. Yritetään kehittyä niillä avuilla, jotka meille on suotu.

Illalla kokkailin pitkään. Tein lapsille heidän lemppariaan eli broiskujauhelihapiirakkaa. Kävi kaupaksi, myös Kupsun Kamulle. Sitten syntyi mokkaunelmakääretorttu ja hieman aikuisempaan makuun paremmin uppoava broiskupiirakka. Saan ehkä tänään työkavereita kylään päivällä, joten en malttanut olla tekemättä mitään. Leipominen ja ruuanlaitto tuntui taas antavan sitä iloa, jota se on antanut ennenkin. Elämä jatkuu.

Äidin kanssa käytiin taas päivittäinen keskustelu. Monenlaista kohtaamista on koettu puolin ja toisin, mutta se ei enää vaikuta siihen, mitä itse tunnemme. Varmuus siitä, että on hyvä olla niiden asioiden keskellä ja elää siten kuin itsestä tuntuu hyvältä on saanut vain vahvistusta. Vastoinkäymisten tehtävähän ei ole nujertaa meitä, vaan tehdä vahvaksi. Sitten kun oppii sietämään vähän paremmin omia puutteitaan, on helpompi nähdä toisten vahvuudet. Erilaisuus on se, mikä saa elämän maistumaan ja sitä on yhtä paljon kuin meitä ihmisiäkin.

Minulla ja Kupsulla oli eilen illalla sohvaperunakeskustelu uskosta. Siinä sivussa vähän itkettiin, mutta lopuksi meillä oli oikein hyvä olla. Keskustelimme samalla siitä, että toiset ihmiset saattavat sanoa ilkeästi asioista, joita he itse eivät tunne omakseen, eivät uskalla tai eivät vain halua. Puhuimme, kuinka iän ja elämänkokemuksen karttuessa näkemyserot ihmisten välillä eivät enää harmita niin paljon. Elämän varrella voi parhaassa tapauksessa käydä niin, että oppii luottamaan elämään ja itseensä siten, että jättää ilkeilyt omaan arvoonsa asettuen niiden yläpuolelle. Arvostelu kumpuaa joskus ihmisen omasta epävarmuudesta. Lohdutin poikaani sillä, että aina on niitä ihmisiä, joita ei voi miellyttää. Eikä tarvitsekaan, kunhan ei tahallaan pyri satuttamaan toista. Tärkeintä on nauttia niistä ihmisistä, joiden kanssa elää ja jotka tietävät puutteemme ja vikamme siinä missä vahvuutemmekin.

Näiden ajatusten myötä toivotan hyvää viikonlopun alkua...

"JOS SUA EI OIS OLLUT"

2010-09-23T13:15:00.001+03:00

Kaija Koolla on paljon kauniita, koskettavia tulkintoja. Hänen musiikkinsa on toiminut isäni kuollessa ja ennen sitä kesän kuluessa tunteideni tulkitsijana. Kappale "Isä" jää muistoihini isäni viimeisistä päivistä, jolloin halusin elämän voittavan. Kun isäni sitten kaikesta rakkaudesta huolimatta jätti tämän maailman, itkin lohduttomasti kuunnellen laulua, jossa oli sillä hetkellä kaikki mitä tunsin. Musiikin kautta on löytynyt lohtu ja tunteiden purku. Silloin, kun olen yksin, tuo musiikki lohtua ikävään ja kehystää kaikki kauniit muistot.

Matkalla kohti selviytymistä ja valoa on noussut kuunnelluimpien kappaleiden joukkoon Kaija Koon "Jos sua ei ois ollut". Laulun sanat kuvastavat kiitollisuutta ja sitä, että muistot jäävät elämään. Tiedän äitini tuntevan myös nuo sanat omikseen. Joissain lauluissa joku toinen on löytänyt sanat sille, mitä itse ei kykene sanoiksi pukemaan.

"JOS SUA EI OIS OLLUT"

"Jos sua ei ois ollut
niin olisin keksinyt sut
Ois susta samanlainen tullut
mitään en ois muuttanut

Ohikulkijat luulee
minun seinille puhuvan
Tyhjyyteen he sanovan mun kuulee
sua aina rakastan

Tahdon susta kiinni pitää
vaikken sua oikeasti enää nää

En tahdo irtikään päästää
taas ilmestyt vierellein
On pakko itseään säästää
sen velkaa sulle jäin

Olet joka ikinen yön ääni
kukkamerestä poimin sut
hyvä ajatus sisällä mun pääni
kun elämä on suuttunut

Oot valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa
Hullummaksi olisin tullut vielä
jos sua ei ois ollutkaan

Jos sua ei ois ollut
niin olisin keksinyt sut
Vuoteeseeni kuvitellut
sulle kadulla puhunut

Hiljaisuutena öissä
ääriviivoissa pihakoivun
Ilman sua oon kuin vöissä
ilman sua lakastun

Saanhan susta kiinni pitää
vaikken sua oikeesti enää nää

En tahdo irtikään päästää
siis ilmestyt vierellein
On pakko itseään säästää
sen velkaa sulle jäin

Olet jokaikinen yön ääni
kukkamerestä poimin sut
Hyvä ajatus sisällä mun pääni
kun elämä on suuttunut

Oot valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa
Hullummaksi olisin tullut vielä
jos sua ei ois ollutkaan

Ei sua minusta voi erottaa
jäät osaksi mieleni maisemaa

Kiitos
kun olit totta hetken
nyt mun täytyy tästä jatkaa
Vierelläni teet loppuretken
vaikka se ois kuvitelmaa

Olet jokaikinen yön ääni
osa lempeää valon kajoa
Kesäsateena saavut elämääni
en kuivuuteen hajoa

Oo valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa
Hullummaksi olisin tullut vielä
jos sua ei ois ollutkaan"

-Kaija Koo-

KIINNI ELÄMÄSSÄ

2010-09-22T21:36:00.005+03:00

Eilen oli ensimmäinen päivä, jolloin selviytyminen on tuntunut mahdolliselta. Se on ollut valonkajastus ikävän keskellä. Se on luottamusta siihen, että siivet kantavat ja unelmat toteutuvat. Aamulla tuntui vähän helpommalta herätä. Tuntui, että kaiken tarkoitus on taas tässä hetkessä, onnellisessa arjessa.

Onnellinen arki ei ole vastoinkäymisten puuttumista. Siitä todisteena tämän hyvin onnellisen päivän aamu jatkui hyvän heräämisen jälkeen koettelemuksella. Aikuiselta vaatii työtä päästä kiinni arkeen menetyksen jälkeen, niin myös lapselta. Kupsun kanssa otettiin yhteen niin, että koko rivitalo raikui molempien huutaessa tuskaansa ilmoille omasta näkökulmastaan. Lapsen tuska lienee lopulta samaa kuin aikuisen tuska. Myös lapseni luo syyllisyyttä itselleen siitä, ettei kykene keskittymään täysillä koulutyöhön. Siitä seuraa syyllistämistä koulussa ja kotona. Kotona ei suljeta pois lapsen oikeutta surra sen enempää kuin hänen velvollisuuttaan hoitaa oppivelvollisuutensa, joka on pohjana onnelliseen elämään. Vaikka koulussa ollaan reaaliajassa tietoisia perheemme tilanteesta, tuntuu silti, ettei nykymaailmassa ole tilaa henkilökohtaisille kriiseille.

Meidän perheessämme puhutaan. Eletään lasten ehdoilla, mutta ei unohdeta vanhemman oikeutta huolehtia hyvinvoinnistaan. Lasten ehdoilla eläminen ei ole lasten valtaa. Päinvastoin, lasten asiat ovat Tärkeitä Asioita. Niistä puhutaan, niitä selvitellään ja asetetaan rajoja. Samalla kun on puhuttu menetyksestä, on myös puhuttu elämän jatkumisesta. Arkiset pattitilanteet muistuttavat siitä. Mieleen nousee kiitollisuus omia vanhempia kohtaan, että he asettivat rajat, antoivat rakkautta ja välittivät aidosti.

Isäni elämä on kirkastanut asioita monella tavalla ja monella tasolla. Elämän ihmeellisyyttä katsellessa tulee tunne siitä, että "tää on nähtävä". En halua hukata hetkeäkään. Siihen liittyy vahva ajatus, joka sanoo: "Minä haluan pitää huolta sieluni asuinsijasta." Koska elämä on näyttänyt kauneutensa kaiken ikävänkin keskellä, on mielessä ajatus, joka kuuluu: "Haluan elää jokaisen hetken, niin ilon kuin surun, ilman että mikään sumentaa mieltäni." Yksinkertaistettuna tämä tarkoittaa sitä, että tällä hetkellä tunnen vahvaa tarvetta pidättäytyä alkoholin nauttimisesta. Olen havainnut jo jonkin aikaa, että vaikka hyvä viini hyvän ruuan kanssa sopii yhteen, ei se tuo siltikään niin suurta mielihyvää, etteikö ilmankin voisi olla.

En ole halunnut turruttaa suruanikaan lääkityksellä, vaan haluan elää tämän kaiken, koska tämä on minun elämääni tässä ja nyt. Haluan tuntea ikävän, kauniit muistot ja selviytymisen tunteet aitoina. Meidän tunnetilamme ovat herkkiä elämän vaikeissa kohdissa, eikä niiden kokemiseen tarvita aineita, jotka kärjistävät ja vääristävät tavalla, joka ei ole totta, eikä palvele sisintämme. Päinvastainen vaikutus on valitettavasti mahdollinen.

Mielihyvää ja tunteiden purkutietä on turvallisinta hakea lenkkipolulta. Veljeni ja hänen suloinen vaimonsa ovat treenanneet menneen talven tähtäimessään puolimaraton. Harjoittelun loppuvaihe meni huonosti sattuneesta syystä. Isän kuolemasta huolimatta Pikkuveli päätti, että juoksee yhdessä rakkaansa kanssa tuon matkan. Ja niin he tekivät. Olen hyvin ylpeä heistä molemmista, sillä he toteuttivat unelmansa. Sitä isämmekin olisi halunnut. Tunnen yhä, kuinka hän haluaa meille hyvää.

Tänään isäni kuolemasta on tasan neljä viikkoa. Eilen kävin juoksemassa ensimmäisen kerran hänen kuolemansa jälkeen. Tiesin, että juoksemisesta tulee minun apukeinoni ja voimani silloin, kun sitä ei muualta löydy. Juoksu oli ihmeellisen helppoa ja sujuvaa. Aika moni asia on alkanut tuntua siltä, kun sitä vertaa viimeisten viikkojen tapahtumiin. Voima ei tule pelkästä ikävästä, vaan rakkaudesta, joka oli ja on yhä sielussa. Se, mihin uskoo, kantaa kauas. Se kantaa itse asiassa loppuun asti. Ajattelin juostessani, että isän sydän lyö yhä. Näin siksi, että minä olen osa häntä ja minun kehoni kuljettaa meitä molempia niin kauan kuin elän.

Kävin eilen työpaikalla. Minua halattiin ja minä itkin. Olen ylpeä, että saan palata näiden ihmisten luokse takaisin. En ole menettänyt heitä. Elämä palaa hiljalleen uomiinsa. Mikään ei ole kuten ennen. Elämännälkä tätä uutta jatkoa kohtaan on suuri.

Hyvää torstaita Sinulle.

ISÄN PUHELIN

2010-09-21T10:31:00.004+03:00

Helmikuusta lähtien olen ollut hyvällä tavalla riippuvainen puhelimestani. Tai ehken niinkään puhelimesta, vaan puheluista, joita olen sillä päivittäin soittanut. Isälleni. Riippuvuus ei ole ollut yksipuolista. Jossain vaiheessa äitini totesi naurahtaen, että isäni on riippuvainen minusta. Eräällä tavalla olimme koko perhe riippuvaisia toisistamme, mutta päivittäin tapahtuneista keskustelutuokioista isän kanssa tuli sekä minulle että isälle jaksamisen, selviytymisen ja ilon lähde.

Minulla on ollut vanhempiini ja myös pikkuveljeeni telepaattinen yhteys jo kauan. Se on ilmennyt siten, että olemme aina jotenkin vaistonneet, jos joku meistä on tarvinnut erityistä tukea syystä tai toisesta. Joskus keväällä, kun isälläni oli hetkellinen ahdistus hänen ollessaan kotipuolen sairaalassa, soitti äiti minulle. Hän kysyi, voisinko soittaa isälle heti, sillä voisin ehkä auttaa häntä ja saada hänen mielialansa kohenemaan. Vastasin äidille, että soitin jo.

Olin tuona päivänä vapaalla ja puuhastelin kodin arkisten askareiden parissa. Yhtäkkiä kesken kaiken minulle tuli vahva tarve soittaa isälle. Jätin puuhani kesken ja siltä seisomalta tartuin puhelimeen. Isä tarvitsi minua juuri silloin. Muistan tuon keskustelun hyvin selvästi. Isä kärsi tuolloin pahinta ahdistusta, mitä hänellä ehti koko viimeisten kuukausiensa aikana olla. Hän oli koko ajan hyvin myönteinen, mutta tuo yksi hetki oli hänelle hyvin vaikea.

Me puhuimme pitkään ja menimme hyvin syvälle. Kerroin hänelle, että ymmärrän häntä ja voin tuntea hänen hätänsä. Että olen täällä joka hetki häntä varten. Isä kertoi mikä painoi ja tuntui pahalta. Me jaoimme sen ja löysimme tien selviytymiseen. Kun rakkaalla ihmisellä on hätä, on ainoa päämäärä auttaa ja tukea häntä. Saada hänet vakuuttuneeksi siitä, että kaikki kyllä selviää. Ettei hän ole koskaan yksin, vaan rakkaus on läsnä joka hetki. Me itkimme tuolloin, minä ja isä. Me olimme välimatkasta huolimatta hyvin lähellä toisiamme. Se auttoi. Meitä molempia.

Nyt kun isä on mennyt, on pöydälläni kaksi puhelinta. Kun painan omasta puhelimestani pikavalinnasta "Iskä", ei kukaan vastaan. Numero ei yhdisty mihinkään: "Valitsemanne numero ei ole käytössä. Olkaa hyvä, tarkistakaa numero..." isän puhelimella on minulle esineenäkin tärkeä merkitys. Se on ollut väline, jonka kautta olemme voineet jakaa ilot ja surut, päivän kuulumiset, kaikki. Olen menettänyt uskollisen ystävän. Juuri tuota "uskollinen ystävä" -ilmaisua isä joskus nauraen käytti, kun vastasi odottamaansa puheluun.

Isäni kuoleman jälkeen löysin hänen puhelimestaan kaikki lähettämäni viestit. Yksi viesteistä oli avaamatta. Se oli viesti, jonka lähetin vielä myöhään 24.8, kun olin kuullut äidiltä, että isän paha olotila oli helpottanut. Isä ei koskaan ehtinyt enää sitä lukea. Minä sain sanoa viestin sisällön ja yli sen vielä kerran hänen korvaansa tuona yönä.

Isän puhelin on minulla. Se symbolisoi sitä rakkautta, joka meillä oli. Se muistuttaa minua siitä, että hän oli ja on yhä osa minun elämääni. Silti en osaa vieläkään olla ilman ajatusta, joka nousee aina jostain: "Minun täytyy soittaa isälle ja kertoa tämä!" Kun todellisuus ja tietoisuus ajatuksen mahdottomuudesta lyö silmille, se sattuu. Tulee epätoivo. On opeteltava pärjäämään ja jatkettava yksin eteenpäin siitä mihin isän kanssa jäin.

Se on ajoittain vaikeaa. Tämä kaikki on. Kuviot ovat sekaisin. Silti menen eteenpäin. Otan kaiken vastaan ja olen kiitollinen hetkistä. Isän elämä jatkuu minussa. Se on syntynyt rakkaudesta, joten se myös jatkaa kulkuaan.

"ISÄ"

"Isä, mulla pullopostia ois.
Voitko hakea mut täältä pois?
Sammui valot karttapallon.
Ja ooh, isä, jäädä enää vois en,
röntgenkatseisiin toisten.
Vieraalla maalla olen aivan alaston.

Tänään, kun koitin soittaa, vain
kuulin "there is chaos on the line".
Tunnen selässäni silmät valkohain.
En tiedä, mikä minut tänne toi,
joulukuun helteissä pohjaan paloin
ja kaskaiden ääni liian kovaa soi.

Isä, mulla pullopostia ois.
Voitko hakea mut täältä pois?
Sammui valot karttapallon.
Ja ooh, isä, jäädä enää vois en,
röntgenkatseisiin toisten.
Vieraalla maalla olen aivan alaston.

Olen nähnyt Jäämeren kesäyöt
ja Loirén laakson sadonkorjuutyöt
ja kiinnittänyt matkalaukkujen vyöt.
Ooh, ja olen niin väsynyt huomaamaan:
Valtatien päässä uusi tie alkaa.
Sadat kolonnat niitä pitkin taivaltaa.

Isä, mulla pullopostia ois.
Voitko hakea mut täältä pois?
Sammui valot karttapallon.
Ja ooh, isä, jäädä enää vois en,
röntgenkatseisiin toisten.
Vieraalla maalla olen aivan alaston.

Minä yötä kuuntelen, kuuleeko minua siellä kukaan?
Hyvästiksi suutelen muistot ja kuljen tähtien mukaan.
Lumivalkoisen taivaan minä joskus jossain kiinni saan,
kun nousen siihen laivaan, jolla lähdin ja joka kotiin palaa.

Isä, mulla pullopostia ois,
voitko hakea mut täältä pois?
On jo myöhä, mua väsyttää.
Ja ooh, Isä, laita valot karttapalloon.
Yksin olen niin alaston.
Voitko tulla ja mulle tien näyttää?"

-Kaija Koo-

SATEESSA

2010-09-21T08:52:00.006+03:00

On ollut ja on yhä edelleen hyvin vaikea joutua myöntämään oma heikkoutensa. En edelleenkään ole päässyt kiinni arkirutiineihin. Kaikki pakolliset asiat kyllä hoituvat, mutta en saa millään kiinni asioista, jotka ovat olleet minulle hyvin tärkeitä. Koti on ihmisen tärkein paikka. Koti on siellä missä sydän. Nyt tuntuu siltä, että sydän on jossain aivan muualla kuin täällä. Juuret ovat kaukana pohjoisessa ja sinne halajaa myös sydän.

Tunnen kiukkua siitä, etten voi vain ottaa ja lähteä. Minun elämäni on täällä niin kauan kuin perheenikin. En voi repiä lapsia irti heidän juuriltaan. Samaan aikaan tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että minun kaipaukseni on täyttymättömissä. Nämä tunteet ovat varmasti tilanteeseen liittyviä, sillä minun muistoni ovat mäntyisillä jäkäläkankailla, soilla ja kirkkaiden lampien sylissä. Ne ovat lämpimässä hiekassa joenmutkan yläpuolella, viljapelloilla, syksyn lehtien peittämällä pihatiellä, jonka yllä leijuu kevyt usva iltojen viiletessä. Minun ikäväni on kiinni isäni istuttamien lehtikuusten käpyoksissa ja huoneissa, joihin rakkaus jäi asumaan.

Jokainen päivä on voitto, sillä se on askel kohti ikävän hyväksymistä ja sen muuttumista siedettävämpään muotoon. Yhä edelleen itku tulee äkkiarvaamatta ja nostaa esille heikkouteni.

Minun rakas isäni vahvisti elämällään tietoisuuden siitä, että en halua jättää elämättä hetkeäkään. Että jokainen hetki on niin korvaamaton, etten halua antaa minkään sumentaa niiden kokemista tässä ja nyt. En halua turruttaa kaipausta, en pyyhkiä pois surua ja rakkautta. Isäni usko unelmiin on saanut minut vahvistamaan itselleni sen, että minun ei tarvitse luopua siitä, mikä on minulle tärkeää. Liian usein me uhraudumme ja annamme periksi kaikkien edun vuoksi. Liian usein annamme jonkun toisen unelman siirtää sivuun sen mistä itse haaveilemme.

Omista unelmista kiinni pitäminen voi olla joskus raskas tie. Yhtä lailla kuin itse petymme, myös kanssaihmisemme pettyvät havaitessaan, että emme ole matkalla kohti samoja unelmia. Jos tietäisimme ajan riittävän loputtomiin, olisi peliaika kuin lupaus. Mutta koska meillä on vain tämä hetki, unelmien aika on tässä ja nyt.

***

Eilen iltapäivällä ovikello soi. Olin varma, että joku Kupsun tai Natusen ystävistä kysyy lapsiani. Oven takana oli kaksi rakasta ystävää ja työtoveria. Heillä oli mukanaan mitä kaunein kukkakimppu. Minä itkin. Me halasimme. Lopulta itkimme kaikki. Minä pyysin heidät sisälle kotiini, jossa näkyi minun ikäväni lievänä kaaoksena. Pöydällä ja lattialla oli valokuvia ja valokuvalaatikoita, yksittäisiä pikkutavaroita, jotka eivät kuuluneet siihen. Ja sitten sohvalla istui kaksi ystävääni, jotka toivat valon huoneeseen. Kaksi tärkeää ihmistä, jotka halusivat tulla ja rutistaa.

Tiistai. Uusi päivä. Sateinen, mutta yhtä kaikki uusi. Minä olen tässä hetkessä yhä hauras, mutta matkalla kohti toipumista.

MAANANTAIAAMUN AJATUKSIA IKÄVÄN KESKELLÄ

2010-09-20T08:05:00.000+03:00

Elämä jatkuu. Sen jatkuminen näkyy vahvimmin Natusessa, joka elää täysillä viisivuotiaan elämäänsä kavereiden, prinsessaunelmien ja Isojen Kysymysten Ihmettelyn äärellä. Natunen on jatkanut pohdintojensa ilmoille tiputtelua liittyen ukkinsa kuolemaan:

Yhtenä aamuna heti alakertaan saavuttuaan tyttö sanoi:"Äiti. Mä oisin halunnu, et ukki olis vielä päässy kotiin rakkaan mumminsa luo." "Mut ei se päässy. Ja mua harmittaa se."

Laitoimme isäni valokuvia albumiin yhdessä Natusen kanssa: "Ihanaa, ku meil on ukista näin paljon muistoja! Onneks te ootte ottanu niin paljon valokuvia. Jos ette ois, ni me ei voitas nyt kattoo näitä ja muistella miten ihana ukki oli."

Tuorein tapaus sattui eilen illalla. Natunen meni kylpyhuoneeseen riisumaan ja odottamaan minua iltapesuja varten. Puhuin äitini kanssa puhelimessa ja kun sitten menin neidin luo, hän makasi vatsallaan kylpyhuoneen matolla. Oli hakenut tyynynkin vuoteestaan. Kysyin, että väsyikö hän odottamaan minua? Tyttö vastasi: "Ei kun mä puhun ukille. Mä ajattelen mitä mä sille sanoisin. Sit kun mä kuuntelen mitä ukki vastaa, niin mä niinku kuulen sen äänen mun päässä."

Lapset surevat yhtä lailla kuin koko perhe suree. Lasten suru on yhtä totta. Se, että ukki oli osa heidän elämäänsä ja on nyt poissa, ei ole mikä tahansa pikkujuttu. Hyvältä tuntuu se, että lapseni uskaltavat ja kykenevät puhumaan tunteistaan kumpikin sillä tasolla, jolla ikänsä puolesta ovat. Tämä suru on yhteinen. Siksi sitä on hyvä käsitellä yhdessä. Samalla on tärkeä antaa tilaa olla joskus hetki rauhassa surunsa kanssa. Surun ja ikävän keskellä luottamus selviytymiseen tulee uskosta siihen, että rakkaus on ikuinen.

Pienet lapset surevat samalla tavalla kuin katselevat maailmaa muutenkin. Mielikuvituksen ja satujen kautta ikävä ja suru kesken jääneistä asioista nousee pintaan. Natunen kertoi nähneensä unta ukistaan. Hyvin pian ymmärsin, että se mitä hän kertoi unessa nähneensä, oli sitä, mitä olisi vielä ukin kanssa halunnut tehdä: "Mä näin ukista unta. Me leikittiin hippaa, ajettiin kaks kertaa ruohonleikkurilla ja traktorilla. Mä olin ukin kanssa huvipuistossa ja me maalattiin."

Niin lähellä ovat vielä omatkin unelmat. Minäkin olisin vielä halunnut tehdä asioita isäni kanssa. Olisin halunnut jatkaa päivittäisiä puheluitamme ja jakaa yhä edelleen kaiken. Olisin halunnut soittaa hänelle yhä maailman murjoessa. Olisin halunnut puuhata lapsuuskodissani ja puhua samalla syvällisiä isäni kanssa, joka olisi pitänyt minulle seuraa. Olisin halunnut vielä nauttia yhdessä aamukahvia ja nauttia aamuhetkestä. Olisin halunnut vielä ihastella isäni kasvattamia kukkia, iloita yhdessä hänen kanssaan luonnon kauneudesta ja elämän ihmeellisyydestä.

Koska isä sitoi perheemme entistä tiukemmin yhteen rakkauden sitein, hän varmisti samalla, ettei meidän tarvitse olla yksin, eikä hukassa. Voimme jatkaa hänen unelmiensa toteuttamista, sillä suurin osa unelmista oli yhteisiä. Meillä on todellinen unelmien perintö, joka odottaa toteutumistaan. Isä ei lakannut uskomasta unelmiinsa. Koska olimme yhtä koko perhe, unelmat eivät ole kuolleet. Niissä isä jatkaa elämäänsä ja tekee meidän elämästämme entistä vahvemmin elämisen arvoista.

Minulla ei ole tarkkaa mielikuvaa siitä, miltä isäni kasvot näyttivät hänen kuoltuaan. Muistan tyyneyden ja rauhan hänen kasvoillaan, muistan vienon hymyn. Muistan, että minun isäni näytti nuoremmalta ja oli yhä edelleen hyvin komea. Minulle jäi hänestä elävä muisto. Muistan viimeisen halauksemme. Muistan isäni lämpimän sylin ja lämpimät kädet. Hymyn ja valon hänen kasvoillaan.

Tämä päivä on mahdollisuus rakkauteen. Tämä päivä on unelma, joka odottaa toteutumistaan. Toivon, että sinunkin unelmasi toteutuu.

LAUANTAINA OSA 2

2010-09-19T16:18:00.004+03:00

Siunaustilaisuuteen valitsimme yleistymässä olevan tavan laskea kukat arkulle jo ennen siunausta. Tämän tavan valitsemiseen vaikutti pari asiaa. Ensimmäinen ajatus oli, että on kaunista, jos arkku on kukkien peittämä ja ympäröimä siunauksen tapahtuessa. Perinteisemmässä vaihtoehdossahan kukat ehtivät olla arkulla käytännössä vain yhden virren ajan. Saattoväki saattaa usein jännittää omaa vuoroaan arkulla, joten kukkien laskun jälkeen voi rauhassa keskittyä itse tilaisuuteen.

Tuntui kummalliselta istua ensimmäisellä penkkirivillä. Isän arkku oli siinä hyvin lähellä ja sitä katsoessa tuli surun ja ikävän keskeltä myös rauha: Rakkaan ihmisen matka päättyi kauniisti ja onnellisesti. Sydän oli täynnä kiitollisuutta tästä ihmisestä, hänen elämästään, johon me kaikki kuuluimme jokainen omalla tavallamme mukaan lukien koko saattoväki, joka muodostui niistä kaikkein lähimmistä, jotka isä halusi saattajikseen.

Isäni siunaustilaisuuden virret oli valittu tuomaan julki ja kunnioittamaan hänen myönteisyyttään, uskoaan ja rohkeuttaan kohdata "Päivä vain ja hetki" kerrallaan. Olimme kiitollisina elämän äärellä kaiken surun ja ikävän keskellä. Joskus kuolema kietoutuu liialliseen synkkyyteen. Suru on valtaisa, ero rakkaasta ihmisestä kipeä ja ikävä syvä. Luottamus elämän jatkumiseen ja jälleennäkemiseen ei saa unohtua. Koska meidän rakkaamme ei hautautunut epätoivoon vakavan sairastumisen kohdatessa, vaan löysi siitä toivon ja otti jokaisen päivän lahjana vastaan myönteisenä ja onnellisena, oli aihetta kiitokseen.

Meidän jokaisen on kuoltava joskus. Tämä aikamme täällä on rajallinen. Emme ehkä tiedosta sitä ennen kuin kuolema tulee lähelle. Saatamme ajatella sitä ja opetella ajatukseen elämällä jokainen päivämme ikään kuin se olisi viimeinen. Silti kuolemaan ei voi valmistautua. Siihen ei myöskään pidä takertua. Se on portti johonkin uuteen. Tässä ajassa se ajatus ei kuoleman äärellä ehkä heti lohduta, mutta se antaa toivon.

Kukaan meistä ei ole kelvollinen sanomaan toinen toisistamme kuka on oikeutettu jatkamaan kuoleman jälkeistä elämäänsä ikuisessa valossa. Usko on luja luottamus siihen, mikä on hyvää. Itse ajattelen tämän asian näin: Rakkaus on suurin voima maan päällä. Kun puhun rakkaudesta, voi joissain tilanteissa itse kukin laittaa rakkaus -sanan tilalle sen, mihin uskoo ja mikä tuntuu hyvältä. Meillä on oikeus olla erilaisia ja uskoa siihen mihin haluamme niin kauan, kun se ei vahingoita itseä eikä muita. Meillä jokaisella on syntymälahjana saatu oikeus olla täällä, emmekä voi tuomita toinen toisiamme. Se ei tarkoita, ettemmekö jokainen pahoittaisi joskus mieltämme, suuttuisi toisillemme, jopa satuttaisi toisiamme jollain tasolla, joskus jopa tiedostamatta. Me voimme turvautua siihen, ettei meidän tehtävämme ole olla kostajan roolissa.

Voimme opetella antamaan anteeksi. Joskus se on vaikeaa, mutta sen tekee helpommaksi ajatus siitä, että myös tuota toista ihmistä sattuu. Hänen ilkeytensä tai tahdittomuutensa voi olla sisäisen tuskan ulkoinen merkki. Syy ei aina ole meissä itsessämme. Kun tämän asian kykenee muistamaan mahdollisimman usein, on helpompi ymmärtää ja antaa anteeksi. Ilman tätä ajattelua en olisi kyennyt käsittelemään mm. tilannetta, jossa isäni ruumiin äärellä kohtasin sydämettömästi käyttäytyvän ihmisen. Se sattui. Syvästi. Mutta lopulta kykenin asettumaan tuon asian yläpuolelle. Se, että haluan selvittää tuon ja muutaman toisen isäni hoitoprosessiin ja hänen kuolemansa jälkeiseen aikaan liittyvän epäasiallisen tilanteen, ei tapahdu vihasta tai kostonhalusta. Tulen tekemään sen siksi, että haluan vaikuttaa asioihin niin hoitajana, kuin yksityishenkilönä, ettei kenenkään tarvitsisi enää kohdata samoja epäkohtia.

Tässä kohtaa on sopiva hetki todeta, että voin puhtaalla sydämellä lähettää kiitoksen omille työtovereilleni. Isäni viimeisten vaiheiden aikana on entisestään kirkastunut se, että olen saanut kunnian olla osa työyhteisöä, jossa kaikista nykypäivän vaikeuksista huolimatta ihmiset tekevät työtä sydämellään. Joskus täytyy mennä etäälle, että näkisi lähelle. Se, minkä on jo tiennyt, voi yhtäkkiä kirkastua täyteen loistoonsa. Jokainen työtoverini ansaitsee halauksen. Heidän luoksensa on hyvä palata, kun voimat sen taas sallivat. Tällä hetkellä tuntuu, että se päivä koittaa pian.

***

Tapasin lauantaina Perhepappimme. Se auttoi. Sain purettua asioita siltä osin, kun koin tarvetta. Sain myös tukea ja lohdutusta. Kaikella on tarkoituksensa. Uskon, että juuri tämä tietty ihminen on lähetty ymmärtämään ja tukemaan meidän perhettämme täällä. Yhteys, joka on alkanut minun ja puolisoni avioliiton solmimisesta, ei ole katkennut. Nyt kun tarvitsen tukea tiedän mistä sen saan.

Tänään sunnuntaina Natunen meni pyhäkouluun ja minä messuun. Eilen illalla en ollut asiasta vielä varma, sillä koin olevani liian heikoilla mennäkseni ihmisten pariin. Nyt olen onnellinen, että menin. Alku oli vaikea. Itketti. Olin varautunut siihen, että joudun lähtemään kesken pois. Sain koottua itseni ja olin loppuun asti.

Olo on uupunut yhä edelleen, mutta sisimmässä on rauhallisempi olo. Minä tunnen, että olen matkalla kohti selviytymistä. Tiedän, että voin kääntää surun ja ikävän voimaksi ja herkkyydeksi. Toivon, että voin antaa itsestäni taas jossain vaiheessa enemmän niin perheelleni kuin ystävilleni. Juuri nyt en varmasti ole helppo läheisilleni, mutta yritän parhaani. Onneksi he tietävät sen.

LAUANTAINA OSA 1

2010-09-18T09:41:00.003+03:00

On vaikea tajuta, että viikko sitten seisoin rippikirkossani ottamassa vastaan saattoväkeä; sukulaisia ja ystäviä yhdessä perheeni kanssa. Vaati uskomattoman määrän tahdonvoimaa pysyä koossa samaan aikaan, kun rintaan pisti ja mieli halusi kieltää, että minä olen tässä, me olemme tässä ja tämä on totta.

Meidän perheessämme on aina puhuttu paljon ja halattu paljon. Halaaminen tulee luonnostaan ja siitä on tullut tärkeä väline myötäelämisestä niin onnen kuin surunkin hetkinä. Halasin jokaista kirkkoon tulijaa. En ollut nähnyt näitä isäni suvun jäseniä valovuosiin. Sukumme on levittäytynyt suurimmalta osin pohjoiseen ja lapsuusvuosieni jälkeen olemme tavanneet käytännössä surun hetkinä hautajaisissa. Jokainen kohtaaminen, jokainen halaus merkitsi minulle paljon. Näissä ihmisissä minun isäni jatkaa elämäänsä ja he ovat osa minua ja minun elämääni huolimatta siitä, että emme ole nähneet.

Isäni ehti vuosien varrella lukuisia kertoja ilmaista toiveensa siitä, kuinka hän haluaa hautajaisensa järjestettävän. Hänen toiveensa oli yksiselitteinen ja kuvasti hänen perhekeskeisyyttään: "Minä haluan hautajaisiini oman perheeni, sisareni ja veljeni sekä parhaan ystäväni." Isällä oli paljon ystäviä ja tuttavia. Hän oli sosiaalinen ja avoin. Silti ymmärrän hänen toiveensa, sillä jokainen meistä haluaa lähelleen ne kaikkein rakkaimmat; heidät, jotka ovat olleet läsnä läpi elämän.

Me tunnemme läpikotaisin ne, joita rakastamme. Me tiedämme heidän koko historiansa, unelmansa ja toiveensa. Olemme olleet läsnä heidän rinnallaan hyvinä ja huonoina hetkinä. Perhe on muodostelma, joka on pyhä. Meidät on opetettu kunnioittamaan sitä, mikä on pyhää ja niin myös teemme. Pyrimme olemaan loukkaamatta heitä, jotka muodostavat tuon perheen. Meillä on yhteinen menneisyys. Meillä on myös yhteinen tulevaisuus, sillä ne, jotka rakastavat toisiaan ovat ikuisesti yhtä. Rakkaus on ikuinen.

Oman ikävänsä keskellä tuntee tarvetta lohduttaa kaikkia heitä, jotka ovat olleet osa isäni elämää. Sitä lohdutusta halusin edes jollain tasolla suoda heille, jotka olivat saattamassa isääni hänen viimeisessä juhlatilaisuudessaan maan päällä. Isäni toi julki oman onnellisuutensa, myönteisyytensä, valoisuutensa ja uskonsa unelmiin. Kuten pappi siunaustilaisuudessa sanoi: "Me olemme elämän äärellä." Keskustelimme papin kanssa pitkään suunnitellessamme siunaustilaisuutta. Siihen sisältyi paljon tunnetta. Papinkin silmät kyyneltyivät hänen kuunnellessaan, kun kerroimme äidin kanssa, millainen isä ja millainen puoliso, millainen ukki isäni oli ollut. Hän sanoi: "Teillä on ollut elämässänne hyvin erikoislaatuinen ja hieno ihminen."

Isäni siunaus- ja muistotilaisuutta suunnitellessamme kunnioitimme hänen toiveitaan ja halusimme tuoda esille hänen myönteisyytensä. Tilaisuudesta tuli juuri sellainen, kuin isäni olisi halunnut. Rakkaudesta isääni ja sen tietoisuuden vuoksi, että hän halusi meidän jaksavan ja jatkavan elämäämme, me selvisimme tuosta viikon takaisesta päivästä. Halusimme jakaa sitä rauhaa ja luottamusta, joka isälläni oli sydämessään.

***

Isäni valkoinen arkku kannettiin kirkkoon valmiiksi. Edellisenä iltana kävimme sytyttämässä jälleen kynttilän kappelille. Ennen sieltä lähtöäni laitoin yhden ruusun kappelin oveen. Tuo ruusu koristi isäni arkkua matkan kappelista kirkkoon. Isäni rakasti kukkia ja kauneutta. Hänen arkkunsa päälle asetettiin tummanpunaisista ruusuista ja harsokukasta sidottu koriste. Vihreä muratti lähti kukkakoristeesta kiertämään arkun pintaa.

Siunaustilaisuus alkoi kappaleella "Air".

MILLAISTA ON OLLA HAURAS

2010-09-17T12:24:00.003+03:00

Ikävä on musertava. Oman heikkouden myöntäminen ja hyväksyminen vaatii jatkuvasti todisteluita siitä, että minulla on oikeus tähän. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole tämän vahvempi ihminen; etten kykene täysillä olemaan mukana perheeni arjessa, etten kykene pitämään kyyneleitä kurissa ja mennä töihin. Tunnen ahdistusta siitä, että muut joutuvat tekemään minun takiani enemmän, koska minä en nyt jaksa.

Kävin tänään työterveyslääkärillä. Itkin suurimman osan matkasta sinne kävellessäni, itkin koko vastaanottoajan ja sen jälkeen. Soitin äidilleni ja hain turvaa. Otin yhteyttä seurankuntaani ja selvittelin osallistumismahdollisuutta sururyhmään. Pyysin myös tapaamista perhepappimme kanssa. Minä myönnän, että olen heikko ja hauras tämän ikävän, tämän menetyksen äärellä.

Samalla minussa elää toivo ja usko siihen, että minä nousen tästä vielä. Että palaan arkeen vahvempana kuin koskaan ja jatkan elämääni eteenpäin. Sitä minun perheeni, kaikki rakkaat ihmiset ja edesmennyt isänikin haluaisivat. Rakkaus isään ja perheeseeni piti minut koossa viikot hänen kuolemansa ja hautaamisen välillä. Ilman suurta rakkautta en olisi siitä kyennyt selviytymään.

Kunhan saan palikat päässäni järjestykseen, tiedän, että tämä luopuminen on minulle vielä jonain päivänä rikkaus. Suurta rakkautta seuraa suuri ikävä. Kuten työterveyslääkärini totesi: Tämä menetys on osa sinua koko sinun loppuelämäsi ajan. Hän ikään kuin sai minut tajuamaan, että minun ei tarvitse pyytää anteeksi ikävääni.

Kaipaan työtovereitani hyvin paljon. Kaipaan myös työtäni ja sitä onnellista arkea, jonka keskellä olin kun tämä kaikki alkoi. Olin vielä liian hauras mennäkseni työpaikalleni kohtaamaan työtovereitani. En olisi voinut sanoa mitään. Olisin vain jatkanut lohdutonta itkuani.

Kaiken tämän keskellä tunnen, että minussa palaa yhä edelleen voimakas elämänjano. Se on eräällä tavalla osa sitä perintöä, jonka isäni minulle ja koko perheellemme jätti. Rakkaus elämään ja niihin ihmisiin, jotka ovat minulle tärkeitä. Minun isäni näytti, miten uskomaton voima rakkaus on. Hän osoitti sen sillä, mitä teki ja mitä oli elämänsä viimeisten kuukausien ajan. Minä toivon, että minun elämäni saa samanlaisen täyttymyksen sitten, kun on minun vuoroni lähteä.

Elämä voittaa. Siivet kantavat taas, kunhan kyyneleet ovat kuivuneet.

Postauksen valokuva ei tee oikeutta sille, miltä tuo pilvimuodostelma näytti todellisuudessa. Kuva on otettu iltana, jona purin tuskaani ja kaipaustani pihatöissä lapsuuskotini pihamaalla. Ajattelin isääni, tunsin hänen rakkautensa ja läsnäolonsa. Sisälläni huusin hiljaista huutoa ja toivoin hänen jotenkin helpottavan ikävääni. Hetken päästä huomasin taivaalla pilvimuodostelman, joka oli kuin höyhen. Se oli aivan uskomattoman hauras ja kaunis, mutta yhtä kaikki kuin pehmein höyhen.

Kun muistaa pitää silmänsä auki ja uskoo siihen mitä eniten haluaa, on kaikki mahdollista. Tänään minä uskon siihen, että selviydyn.

PELKO SIITÄ ETTÄ JÄÄ YKSIN

2010-09-16T13:15:00.005+03:00

Vastatessani edellisen postaukseni kommenttiosiossa ystävälleni Latindancelle, nousi pintaan taas ajatuksia yksin jäämisen pelosta. Surun ja ikävän keskellä on niin yksin, suru on henkilökohtainen, eikä sen musertavuutta voi käsittää. Ystävien ja muiden läheisten merkitys kasvaa entisestään. Kun on aivan hiljaista, eikä kenestäkään kuulu mitään, tulee tunne siitä, että on menettänyt kaikki läheisensäkin.

Läheisten kohtaaminen pelottaa. Pelon aiheuttaa tietoisuus siitä, että joutuu taas katsomaan totuutta silmiin: Minun isäni on kuollut. Samalla kokee pelkoa siitä, miten läheiset suhtautuvat minuun kaiken kokemani jälkeen. Kestävätkö he kohdata minun suruni, ikäväni ja menetykseni minussa? Kelpaanko enää heille? Onko heillä odotuksia siitä, miten pian minun on oltava taas entiselläni? Sisimmässäni tiedän, etten ole enää se sama ihminen, mutta kuitenkin olen. Tämä musertava kokemus, menetys on osa minua ja eteen tullessaan se muutti minua. Aivan samalla tavalla kuin jokainen hetki elämässämme meille tekee; niin hyvinä kuin vaikeinakin hetkinä.

Tunnetilat ovat ristiriitaisia. Pelottaa kohdata ympäröivä maailma. Samaan aikaan tuntee voimakasta halua jatkaa elämäänsä, olla osa siitä mihin kuului ennen menetystä. Perheen sisällä on monenlaista surua. Äitini ja veljeni tuntevat omaa henkilökohtaista suruaan ja ikäväänsä. Äidin elämä on muuttunut myös käytännön tasolla aivan toisenlaiseksi. Hänestä on tullut leski, hän menetti rakkaimpansa aivan liian varhain. Hänen on sopeuduttava ajatukseen siitä, että seuraavat kaksikymmentä vuotta hänen elämästään puuttuu neljäkymmentä vuotta rinnalla elänyt puoliso.

Omalla puolisollani on myös oma surunsa surtavana. Isäni oli hänelle hyvin rakas ja läheinen. Hänen kuolemansa tuli puolisolleni niin ikään puun takaa. Samalla puolisoni elää uudelleen oman isänsä kuoleman vuonna 1995. Myös puolisoni perhe kokee takautumia tuosta ajasta.

Isäni rakkailla sisaruksilla on niin ikään luopumisen tuskaa pikkuveljestään. Yhtäkkiä sisarussarjan nuorin on poissa. Nämä asiat nostavat pintaan monenlaisia tunteita. Jokaisella on oma surunsa ja surulla on aikansa. Tärkeintä on, ettei joudu jäämään yksin. Että on joku, joka nostaa, kantaa ja lohduttaa. Millä nimellä ikinä sitä suurinta, rakkautta, kutsummekin, on se kantava voima. Ihmistä ei ole luotu olemaan yksin. Juuri nyt on oikea hetki tukea rakkaita ja tärkeitä ihmisiä, jotka ovat tai ovat olleet osa elämäämme. Meillä on vain tämä hetki tässä.

***

Musiikilla on aina ollut merkittävä tehtävä erilaisten tunteiden tulkkina. Isäni kuolemaan liittyy useita musiikkikappaleita. Ennen lähtöäni isäni kuolinpäivänä kohti Oulua tekemäni postauksen lopussa on Kaija Koon kappale "Isä". Siinä kiteytyy osa minun tuskastani ja kuuntelen sitä yhä edelleen.

Matkalla kotiin päässäni soi kappale "Breathe me". Katselin tuttuja maisemia, niiden vaihtumista toisiin. Taakse jäivät mäntymetsät, jäkäläkankaat ja hillasuot. Kuten tähän linkittämäni musiikkivideo kuvaa, myös minun mielessäni liikkui mielikuvia tulevaisuudesta, perheeni elämästä, omasta elämästäni ja joskus saapuvasta kuolemasta.

Valokuvat ja valokuvaaminen ovat minulle hyvin tärkeitä. Minulla on suuri määrä valokuvia, joista teen kokoelman kotini seinille. Valokuvissa on ihmisiä, jotka ovat minulle sukua. Niissä on muistoja, hetkiä, joita en unohda. Nämä ihmiset ovat osa minua, minun menneisyyttäni ja nykyisyyttäni. He ovat sydämessäni, vaikkeivat sitä ehkä tietäsikään. Me kaikki kiedoutumme toisiimme verisiteiden, juurien ja välittämisen kautta. Ilman heitä ei minuakaan olisi.

Breathe me

TORSTAI

2010-09-16T09:03:00.003+03:00

Tänä aamuna paistaa aurinko. Täällä etelässä on lämmintä +10 ja risat. Lämpötila todennäköisesti nousee päivän mittaan. Natunen lähti seurakunnan päiväkerhoon. Neiti ilmoitti, ettei halua mennä tänään hoitoon. Kerrattakoon tässä vielä, että Natunen viihtyy perhepäivähoidossa nauttien sekä Hoitotädin, että samanikäisen ystävätytön seurasta. Kun lähdimme kolme viikkoa sitten kohti Oulua, ei ollut aikaa pakata sen isommin neidin leluja mukaan. Ihmettelin äitini kanssa, kuinka hyvin tyttö sopeutui tilanteeseen. Hän ei käytännössä kiukutellut yhtään koko aikana. Sen sijaan hän halusi hakea puhtaat pyykit pihalta kuivumasta ja raahasi kaksi suhteettoman suurta pihlajanrankaa pois pihalta. Sekä paljon muuta. Uskon, että isäni hymyili jossain katsellessaan tyttärentyttärensä puuhia...

Niin. Meillä aikuisilla on suuri suru, mutta myös lapset surevat. Isälleni lapsenlapset olivat tärkeitä. Vuonna 2000 syntynyt Kupsu kastettiin lapsuudenkotini pihamaalla. Muistan, miten ylpeä ja onnellinen isäni tästä oli. Toinen lapsenlapsi Natunen syntyi 2005 ja sai myös oman, erityisen paikkansa isäni sydämessä. Kun olimme heinä-elokuun vaihteessa isän luona OYS:ssa, hän sanoi: "Miten ihanaa on katsoa Kupsua ja Natusta, miten suloisia he ovat kesäisissä vaatteissaan terveen ja ruskettuneen näköisinä. Ukin rakkaat."

Natunen elää kehityksessään vaihetta, jossa lapsenusko on puhdas ja järkähtämätön: "Ukki meni Jeesuksen taivaaseen." Vaikka päällepäin viisivuotiaan ikävä ei joka hetki näy, se on siellä. Äitini kertoi, kuinka hautajaisia edeltävien viikkojen aikana Natusen kysymykset lisääntyivät. Minun ollessani tekemässä jotain lapsuudenkotini pihalla tai puhumassa puhelimessa, oli Natunen esittänyt mummilleen kysymyksiä: "Kuinka monta yötä vielä on jäljellä siihen, kun ukki haudataan?" "Miten niin enää kaksi yötä, äiti valehteli minulle eilen, kun sanoi että kolme. Minua jännittää?"

Minulta pieni tyttäreni kysyi: "Haudataanko ukki maan sisään? Miten ihmisestä tulee luuranko?" Hän totesi myös: "Mä olen surullinen, kun ukki kuoli. Ukki oli kiva. Mulla on ikävä mun ukkia." Kävimme äitini ja Natusen kanssa useita kertoja sytyttämässä kynttilän kappelin eteen, johon isäni arkun kannoin. Veimme sinne myös ruusuja. Natuselle kappelista tuli tärkeä paikka. Hän kysyi lähes päivittäin, lähdemmekö käymään kappelilla. Yksi monista syvälle koskettaneista hetkistä oli, kun seisoin tyttäreni kanssa kappelin edessä ja olimme juuri sytyttäneet kynttilän. Natunen kysyi: "Voidaaks me äiti laulaa iltarukousvirsi ukille?" Natunen tarkoitti virttä "Tule kanssani Herra Jeesus". Tuosta virrestä on tullut Natuselle hyvin tärkeä ja hän haluaa minun laulavan sen hänelle joka ilta ennen nukkumaan käymistä.

Toissailtana iltavirren jälkeen Natunen sanoi: "Mulla on ikävä ukkia. Ukki on mun sydämessä, ukin sydän on täällä (näytti rintaansa). Mulla on nyt kaksi sydäntä. Kun ihminen kuolee, sen sydän menee sen toisen sydämeen. Sullakin äiti on nyt kaksi sydäntä." Kyyneleet silmissäni sanoin "Niin onkin, meillä kaikilla on ukin sydän ja ukin rakkaus mukanamme joka hetki."

Kymmenvuotiaalle Kupsulle tämä kaikki on ollut hyvin raastavaa. Poika huusi ja itki tuskaansa useita satoja kilometrejä suruviestin saavuttua matkalla lapsuuskotiini. Oman tuskan ja ikävän keskellä tunsin tuskaa lapseni tuskasta. Pitkin matkaa jompi kumpi meistä purskahti lohduttomaan itkuun. Työnsin käteni takapenkille poikani käteen. Me pidimme kiinni toisistamme ja se oli sillä hetkellä hyvin tärkeää.

Hautajaispäivä oli raskas. Kupsun tuska oli käsinkosketeltavaa. Se oli alkanut jo kappelilta, kun isäni arkkua siirrettiin ruumisautoon. Natusen lapsenusko oli sillä hetkellä liikaa pojalleni, joka oli sanonut sisarelleen: "Etkö sä tajua, mitä tuolla arkussa on? Etkö sä käsitä, että siellä on ukki!" Ennen siunaustilaisuuden alkua odotaessamme perheeni kanssa kirkossa saattoväkeä, tuli Natunen sanomaan minulle: "Kupsu on mulle vihainen." Näin pojan istuvan yksin pää painuksissa kirkonpenkissä. Sanoin Natuselle, että Kupsulla on ukkia ikävä ja häneen sattuu ja tuntuu pahalta.

Menin poikani luokse ja kysyin kuinka hän voi. Kyynelten keskeltä lapseni sanoi, että on niin ikävä. Koko siunauksen ajan poika itki lohduttomasti. Vaati suunnattoman määrän voimaa pysyä kasassa lapseni tähden ja kaikkien rakkaiden ihmisten tähden. Rukouksen aikana ristimme kätemme lomittain, Kupsu painoi päänsä minun olkapäälleni ja minä hänen päätään vasten. Me selviydyimme jotenkin. Isäni rakastava läsnäolo tuntui taas ja siitä tuli se suunnaton voima, jolla kuljimme tuon päivän läpi.

Muistotilaisuudessa Kupsun kyyneleet tulivat uudelleen. Äitini kysyi tilaisuuden loppuvaiheessa lapsenlapseltaan, miten hän voi. Kupsu oli vastannut: "Mulla on taas niin ikävä ukkia ja itkettää, kun mä kuuntelin kun äiti puhui." Tuon hetken jälkeen on itketty monta itkua ja tullaan itkemään. Lasta ei saa unohtaa. Lapsen suru on yhtä totta kuin aikuisen. Jos meihin aikuisiin sattuu näin paljon elämänkokemuksesta huolimatta, miten paljon sattuukaan lapseen. Lapsen surua ei saa vähätellä.

Minun isäni syntyi torstaina. Hän myös kuoli torstaina. Torstai on toivoa täynnä, sanotaan. Tänään on torstai. Kello 16.25 olen ollut puoliorpona yhdessä veljeni kanssa kolme viikkoa ja äitini leskenä saman verran. Puolisoni ikävöi rakasta appeaan ja lapseni ukkiaan.

Jokainen uusi aamu on arvoitus. Kuten ystäväni Pilviharso sanoi jossain kommentissaan; tunnetilat ovat kuin vuoristorata. Menen päivän kerrallaan ja hetken kerrallaan. Otan kiitollisuudella vastaan sen, mitä minulle annetaan. Annan itselleni luvan kaikkiin niihin tunteisiin, joiden keskellä kuljen. Tämä on nyt ja tässä. Tämä on totta.

OIKEUS ITKEÄ

2010-09-15T19:00:00.006+03:00

Ikävä ja suru purkautuu itkuna. Itku tulee varoittamatta ilman mitään provosoivaa tekijää. Minulla on oikeus itkeä. Jokaisella on oikeus itkeä. Olen itkenyt viimeisten kolmen viikon aikana joka päivä. Itku on ollut välillä lohdutonta, välillä äänetöntä kyynelten virratessa pitkin poskia. Tulee miettineeksi, miten pitkään kyynelnestettä oikein riittää? Paljonko pitää itkeä, että itku loppuu? Ja jos ei itke tauotta, luuleeko joku, ettei sure ollenkaan?

Itku ei ole ainoa surun merkki. Vaikka se näkyy ja kuuluu, on muitakin surun ja ikävän oireita. Ei osaa tarttua mihinkään. Matkalaukkujen purkamiseen menee kokonainen päivä. Pyykkikoneen täyttäminen tuntuu toivottomalta. Kotiin palattuani tajusin, etten muista missä kaikki tavarat sijaisevat. Minä, joka tiedän yleensä tarkalleen missä kaikki on, en löytänyt edes kangaskasseja.

Unohdan asioita. Saatan laittaa vedenkeittimen päälle juodakseni murukahvia. Tunnin kuluttua tajuan, etten juonutkaan. Päivällä lähdin hakemaan alakerrasta kesän ajaksi poistamaani täkkiä, mutta en ole vieläkään vienyt sitä yläkertaan. Mikään ei luonnistu. Voin helposti tuijottaa tyhjyyteen tuntematta oloani tylsäksi. Aika kuluu, kello raksuttaa, mutta minä en liiku.

Isäni kuoleman jälkeen huolehdin lapsuuskodissani äidistäni ja tyttärestäni. Kuten yksi ystäväni sanoi, minulla on oikeus ja kunnia olla äitini tukena. Moninaisten asioiden hoitaminen äidin luona, virastoissa ja puhelimessa tapahtui siten, että keho toimi aivojen ollessa off-line -tilassa. Tuo tila jatkui jollain tasolla siihen hetkeen, kun pääsin takaisin kotiin. Rakkaan puolisoni ansiosta olen saanut surulleni tilaa. Ilman hänen tukeaan arjen pyörittäminen lapsiperheessä ei onnistuisi.

Surun keskellä voi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, ettei jaksa, osaa eikä kykene toimimaan normaaliteholla. Sitä kautta ahdistus kasvaa ja tulee tunne huonommuudesta. Miksi en kykene toimimaan? Olenko huonompi ihminen, kun en osaakaan olla näyttämättä tunteitani? Odottavatko ihmiset, että viimeistään hautajaisten jälkeen olen taas kartalla? Odottaako puolisoni, että selviydyn surustani nopeasti ja alan taas toimia omana tehokkaana itsenäni? Lakkaako hän rakastamasta minua, koska kaikki voimavarani menevät isän ikävöimiseen? Missä vaiheessa hän kyllästyy katselemaan apaattisuuttani?

Kun joku sanoo "elämä jatkuu", ajattelen, että totta kai jatkuu, tiedän sen. Mutta jotta se jatkuisi, minun on käytävä tämä läpi. Kun on luonteeltaan myönteinen ja jollain tasolla vahva, joku saattaa ihmetellä, että missäs se vahvuus nyt on? Kerjääkö se huomiota tai sääliä? Vai onko se vain laiska? Tähän kun lisää omat itsesyytöksensä, on kerä ihan sekaisin.

Minun vahvuuteni on tilapäisesti pois pelistä. Minä käytin sen isäni kuoleman ja hänen hautaamisensa välillä. Vasta sitten saatoin päästää irti, antaa mennä. Minulle oli suuri kunnia hoitaa niin rakkaitani kuin tehdä rakkaalle isälleni viimeinen palvelus. Mutta saappaat, joissa seisoin, olivat liian suuret ja liian raskaat. Mikään ei ole koskaan painanut niin paljon.

Tähän liittyy isäni läsnäolo. Jokunen yö hänen kuolemansa jälkeen näin unta. Olin puhunut veljeni ja hänen vaimonsa juoksemisesta. Unessa, joka oli hyvin selvä, seisoin loputtoman pitkän suoran päässä ja minun odotettiin säntäävän juoksuun. Sanoin ahdistuneena, etten jaksa enkä pysty, sillä minulla aivan liian suuret saappaat jalassani, että minun olisi pakko saada vaihtaa kengät. Sitten kuulin isäni äänen. Hän seisoi suoran päässä ja sanoi: "Kyllä sinä jaksat."

Ja minä jaksoin. Minä juoksin koko reilun kahden viikon matkan. Nyt voin ja olen saanut riisua nuo saappaat jaloistani. Nyt voin itkeä ja ikävöidä, voin helliä isäni muistoa sydämessäni. Tämä nyt alkanut juoksu on vasta alussa. Tiedän, että sen päässä hohtaa valo. Että minun perheeni niin täällä kuin pohjoisessa on tiivis ja muodostaa yhä sen rakkaudenkehän, jonka keskellä isäni muisto elää niin kauan kuin hengitämme.

MILLAISTA TUKEA SURUSSANI KAIPAAN?

2010-09-15T17:06:00.004+03:00

Siinäpä kysymys, joka askarruttaa monia. Tähänkin liittyy monenlaisia tunteita. Ajoittain tulee tunne siitä, että surun pelätään tarttuvan. Sureva ihminen kierretään kaukaa tai ainakin vältetään puhumasta hänen menetyksestään. Jotkut tyytyvät kävelemään nopeasti ohi, toiset pysähtyvät tuijottamaan. Syntymä ja kuolema kuuluvat molemmat elämään. Toiseen liittyy suuri ilo, toiseen suru ja ikävä. Molemmat tapahtumat ovat hyvin merkityksellisiä niille, joille jompi kumpi tulee kohdalle.

Kuolemasta puhuminen ei poista sitä, että se on tapahtunut. Ihminen, joka elää surun keskellä, on edelleen se sama ihminen, mutta kuitenkin hänellä on päällä suru ja kaipaus, jotka ovat läsnä tässä ja nyt. Arkisista asioista puhuminen on toki sallittua, jopa suotavaa. Tuntuu pahalta, jos kanssaihmiset ovat kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Silti kannattaa miettiä, mitä sanoo. Sammakot pääsevät suusta ulos yllättävän helposti ja loukkaavat surevaa syvästi.

Hermopäätteet ovat pinnassa. Tahdittomuus satuttaa ja pienetkin asiat aiheuttavat suurta mielipahaa. Samaan aikaan vähäisikin myötätunnon osoittaminen tuntuu hyvältä, eikä se jää surevalta rekisteröitymättä. Kukaan meistä ei ole täydellinen, joten vaikka kuinka yrittäisi olla pahoittamatta surevan mieltä ja lohduttaa, saattaa silti tahtomattaan satuttaa.

Minä, äitini ja veljeni olemme puhuneet näistä tunteista paljon. Puhuminen on saanut aikaan sen, että olemme kyenneet jollain tasolla ohittamaan tahdittomuuden, mutta olemaan onnellisia kaikesta lohdutuksesta, jota olemme saaneet osaksemme. Ystävien, sukulaisten ja muiden läheisten yhteydenotot missä muodossa tahansa ovat kantaneet kappaleen matkaa eteenpäin.

On tullut vahva tunne siitä, että surun keskellä ei saa unohtaa lähimmäistään. Suru on henkilökohtainen, mutta se ei estä antamasta lohdutusta lähimmäiselleen. Siihen riittää lämmin käsi olkapäällä tai pieni viesti matkapuhelimeen. Tiedän, että se voi olla vaikeaa. Silti toivon, että jokainen tekisi jotain surevan lähimmäisensä hyväksi. Sen ei tarvitse olla paljon. Pienistä puroista kasvaa suuri virta. Se on rakkautta, joka kasvaa lakkaamatta ja tekee ihmiset onnellisiksi.

Surevan tukeminen on osa työtäni. Siihen ei ole ohjekirjaa. Jokainen suru on yksilölinen ja vaatii intuitiivista havainnointia, miten lähestyä surevaa. Se kannattaa, sillä hoitotyössä lähemmin tuntematon ihminen on aina jollekin tärkeä ja rakas ihminen, joka on luopumassa rakkaastaan. Sen vuoksi oman läheisen tukemisessa on paljon etuja. Me tunnemme heidät ja tiedämme millaisia ihmisiä he ovat. Me voimme ojentaa käden ja lohduttaa. Meidän ei ole pakko sanoa mitään. Riittää, että olemme läsnä toinen toisillemme.

Tässä asiassa on myös kääntöpuoli. Kaikki nämä ajatukset ja tunteet ovat minun suruani. Jokainen suru on erilainen. Minulle aiheuttaa yhä edelleen voimakasta pelkoa ajatus niiden lähimmäisten kohtaaminen, joita en ole kohdannut isäni kuoleman jälkeen. Se on eräänlaista itsesuojelua, sillä jokainen kohtaaminen nostaa pintaan ikävän. Tässäkin tulee peilanneeksi hetkiä ennen isän viimeisiä päiviä. Alitajunta haluaa yhä edelleen pelastautua ajatukseen "en jos". Tämän takia saatan suruni keskellä myös paeta lähimmäisteni tukea.

Totuus on, että elämän on jatkuttava. Arkeen palaaminen tuntuu nyt vaikealta. Asioihin on vaikea tarttua. Tunnit kuluvat, eikä mitään tapahdu. Itkettää. On suunnaton ikävä. Suruviestin saatuani koin käsittämättömiä tunteita. Koin voimakkaasti, että haluan mennä isäni mukaan. Tuolla tunteella ei ollut mitään tekemistä itsetuhoisuuden kanssa, vaan se oli sen hetken koko tuska ja ikävä: "Haluan mennä isän mukaan." Olen kertonut tämän äidilleni, veljelleni ja puolisolleni. Nyt tuo tunne tulee jollain tasolla uudelleen ja siinä on lapsenomaista epätoivoa, joka sanoo: "Odota, minä en halua sinun lähtevän!"

Nämä tunteet ovat monitahoisia ja vaikeita. Surun keskellä joutuu käymään läpi koko tunneskaalan ikävästä onnellisuuteen ja rakkaudesta vihaan. Meillä on oikeus kaikkiin tunteisiimme. Lähimmäisiltä tämä kaikki vaatii paljon. Huomaan, kuinka helposti tulistun pienimmästäkin asiasta, joka päättyy hysteeriseen itkuu, joka päätyy lohduttomaan nyyhkytykseen. Lapsenomaisuus tulee esiin raivona siitä, ettei voi muuttaa asiaa.

Kuolema on lopullista. Se on lopullinen ero rakkaasta ihmisestä tässä elämässä, tässä ajassa. Lohdutuksen tuo vahva usko siihen, että ero ei ole lopullinen. Mutta nyt se on totta, tässä ja nyt. Isän rakkaus, joka tuntuu sielussa, tuo voimaa. Tiedän, että hän haluaa meidän jatkavan elämäämme eteenpäin. Rakkaus on syvä ja sen mukainen on ikäväkin.

Isäni kuolinilmoituksessa on Anna-Mari Kaskisen runo. Se tiivistää monta asiaa. Siinä on samassa runossa ikävä, rakkaus ja kiitollisuus.

"Ei kadota voi hetki jonka jaamme.
Ei hävitä voi päivä yksikään.
Se ikuisesti painuu tajuntaamme,
luo väreilynsä loppuelämään.

Ja sanat, jotka lausuit kerran julki,
ei niitä enää kukaan riistää voi.
Ei halla, joka pellon yli kulki,
ei suru, joka puissa tänään soi.

En tiedä mihin suuntaan
tänään lähden,
en tiedä, missä ikävän on pää.
Nyt itken kaiken kaipaamani tähden,
kun sinä lähdit, rakkaus yhä jää."

SANO SE JO TÄNÄÄN

2010-09-15T11:12:00.004+03:00

Surun keskeltä löytyy valoa. Pohdimme äitini ja veljeni kanssa sitä, miksi meillä on sanomattoman suuren kaipauksen keskellä selittämätöntä rauhaa sielussa. Vastaus on yksinkertainen. Meiltä puuttuu ahdistus siitä, että jotain jäi sanomatta ja kuulematta. Ihmisen elämä on ihmeellinen matka. Se alkaa rakkaudesta ja sen soisi myös päättyvän rakkauteen.

Isäni helmikuisella sairastumisella oli syvempi merkitys, jota kaikki eivät osanneet nähdä. Siitä alkoi isäni elämänkaaren loppuvaihe, joka oli samalla sellainen täyttymys, jonka jokainen toivoisi elämässään saavuttavan. Heti isän sairastuttua muodostimme rakkaudenkehän hänen ympärilleen. Isäni rakasti elämää ja meitä. Hän osoitti sen toipumalla uskomattomalla tavalla, vaikkei voinutkaan enää kävellä. Hän valoi meihin omaa myönteisyyttään, joka pysyi yllä loppuun asti. Isäni joutui kohtaamaan monenlaista suhtautumista vietettyään suuren osan viimeisistä seitsemästä kuukaudestaan sairaaloissa. Hänellä oli muutama harva hetki, jolloin hän tukeutui minuun ja äitiini, koska tunsi tulleensa loukatuksi.

Isäni myönteinen elämänasenne voitti joka kerta ja hän kertoi ajattelevansa näin: "Minä hymyilen ja puhun kauniisti kaikille. Jossain vaiheessa jokainen pehmentyy." Mitä ajatuksia, mikä perintö! Isälläni oli paljon ystäviä ja tuttavia hänen avoimen ja sosiaalisen luonteensa vuoksi. Hän teki pitkän uran puutarha-alan työnjohtajana. Isä aloitti uransa jo 15-vuotiaana samassa paikassa kaivamalla ojia edeten siitä lopulliseen asemaansa omalla työllään.

Sisaret ja veljet olivat isälleni hyvin rakkaita. Isä syntyi yhdeksänlapsisen perheen kuopuksena. Minulle on kerrottu, että isäni omasi vahvan tahdon jo lapsena. Hän jakoi lapsuuden leikit ikäjärjestyksessä seuraavana olleen sisarensa kanssa. Heille jäi paljon yhteisiä muistoja, kuten kaikille isäni sisaruksille. Heistä jokainen kantaa niitä muistona sydämessään. Isäni oli hyvin vieraanvarainen ja otti kaikki sisaruksensa aina avosylin vastaan. Lapsuuteni oli siinäkin mielessä onnekas, että sain tavata serkkujani, joita on paljon.

Kesän kuluessa isä ehti tavata sisaruksensa. Se merkitsi hänelle hyvin paljon ja sen hän minulle kertoikin hieman ennen kuolemaansa. Isä jakoi meidän kanssamme kaiken. Hän kertoi tunteistaan, unelmistaan ja rakkaudestaan. Ei kulunut sellaista päivää, ettemmekö olisi jakaneet kaikki päivän tapahtumat puhelinsoitoista ystävien ja sukulaisten vierailuihin. Meillä ei ollut mitään salaisuuksia.

Rakas isäni kuoli rauha sielussaan. Hänen sydämessään asui rakkaus, jonka hän jätti jälkeensä. Olemme täällä jokainen oppimassa jotain.Samalla saamme nauttia elämän ihmeellisestä lahjasta. Kun olemme ratkaisseet elämän arvoituksen, olemme valmiit antamaan itsemme rakkauden kuljetettavaksi. Minun isäni elämä on todiste siitä, että elämä on ihmeellinen aarre, jonka yhtäkään hetkeä ei voi jättää elämättä, yhtään rakkauden sanaa sanomatta, eikä yhtään rakkauden tekoa tekemättä.

Vaikka isäni alkoi potea vuosien vieriessä muutamia myöhemmin kroonistuneita sairauksia, hän ei koskaan valittanut niin paljon kuin todellisuudessa kärsi. Sen sijaan hän kantoi huolta äitini hyvinvoinnista ja meidän lapsien elämästä. Perhe oli isälleni äärettömän tärkeä. Rakkaudesta kertoo lappu, jonka löysin hänen takkinsa taskusta hänen kuolemansa jälkeen: "Rakastan Puolisoni, Tyttäreni ja Poikani" (juuri tässä muodossa oikeita nimiämme käyttäen).

Rakkaus on suurin voima maan päällä. Se on ikuinen voima, joka kasvaa tuhlaamalla. Se sitoo meidät kiinni toisiimme kahlitsematta. Isä vastasi minun ja äidin puheluihin sanomalla: "Hei rakas". Jokailtainen puhelumme päättyi joka kerta sanoihini: "Nuku hyvin, rakas. Rakastan sinua." Ja joka kerta isä vastasi: "Nukkukaa hyvin kaikki rakkaat. Minäkin rakastan sinua." Ei voi olla mitään suurempaa.

Isä sanoi minulle useita kertoja kuluneiden kuukausien aikana näin: "Minulla on kaikki mitä tarvitsen ollakseni onnellinen. Minulla on rakkaudenkehä ympärilläni, oma pieni perheeni, joka tukee ja rakastaa minua. Mitään muuta en tarvitse. Minulla on kaikki." Isäni puhui myös siitä, että kaikella on tarkoituksensa. Me elämme täällä päivän kerrallaan ja otamme kiitollisuudella vastaan kaiken mikä meille annetaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä kertoa tärkeille ihmisilleen, miten paljon heitä rakastaa. Joskus silmien näkemä vastoinkäyminen voi olla askel kohti parempaa, onnellista elämää. Kaikki on suhteellista. Minun isäni oli äärettömän onnellinen kuollessaan. Sen hän toivoisi meidän kaikkien muistavan.

Sano se jo tänään.

SURUN LÄPI ON KULJETTAVA

2010-09-14T19:53:00.005+03:00

Osasin odottaa, että kun pääsen takaisin kotiin ja hautajaiset muine järjestelyineen ovat takana, iskee ikävä vielä lujemmin. Puhuin äidille, kuinka minua pelottaa palata. Pelottaa olla yksin ihmisten keskellä. Lapsuudenkotini oli viimeiset viikot turvapaikka, rauhansatama, jossa sai olla oma itsensä. Puhua äidin ja veljen kanssa, itkeä kun itketti ja purkaa tuskaa pihamaalla pihatöissä.

Heräsin koko kaksi viikkoa hyvin varhain. Laitoin kahvin tulemaan ja istuin pihamaalla itkemässä. Vaeltelin ympäriinsä ja kuin välähdyksinä saatoin palata menneisyyteen, muistoihin siitä, kun isäni kulki pihamaalla kukkameren keskellä. Lapsuudenkotini piha oli ennen kuin unelmien satupuutarha. Isä kasvatti kaikki pihakukat itse siemenestä aina kukkivaksi kasviksi. Kukkia oli padoissa, penkeissä ja laatikoissa, kaikkialla. Vanhempani istuttivat lähes kaikki kotipihan puut. Pappa oli istuttanut osan puista, mutta pihamaa olisi jäänyt varsin tyhjäksi ilman vanhempieni laittamia puita. Muistan, kun kaikki puut olivat vielä matalia. Nyt ne kurottavat korkeuksiin; niin koivut, pihlajat, kanadanmänty ja lehtikuuset.

Viime syksynä puustoa harvennettiin. Pihlajista otetut rangat ja koivut olivat kasvuston peitossa vanhalla mansikkamaalla, jonka reunassa isällä oli pieni kasvihuone tomaatteja varten. Yhtenä iltana, kun jälleen yksi päivä oli täyttynyt siivouksesta, järjestelystä ja hautajaisvalmisteluista, tunsin olevani aivan loppu. Pinnan alta nousi kiukku ja raivo, suoranainen viha. Purin sitä raahaamalla kaikki puut pois pihalta ja hakkaamalla kirveellä levinneet vadelmapensaat pois mansikkamaan päältä.

Muutamaa iltaa aiemmin olin repinyt nokkoset ja muut rikkakasvit pois talon vierestä. Hanskat kädessä, mutta kyynärvarret paljaana isän paita päällä revin nokkosia, vaikka käsivarsia poltti. Alitajuntaisesti kaikki kipu oli tervetullutta, sitä ikään kuin toivoi ja toivoo vieläkin, että voisi hetkeksi unohtaa. Että joku tulisi ja herättäisi kertoen kaiken olleen vain pahaa unta.

Pihalla riehuessani raivosin ja itkin Jumalan epäoikeudenmukaisuutta. Huusin ja kysyin Häneltä, miksi Hän vei minulta ja veljeltäni isän, äidiltäni puolison, kun meillä olisi ollut yhteisiä unelmia ainakin kahdeksikymmeneksi vuodeksi? Miksi hän ei kutsunut luokseen jotain niistä ikääntyneistä, jotka kokevat tulleensa unohdetuiksi maan päälle, jotka kokevat olevansa valmiit lähtemään? Miksi emme saaneet mahdollisuutta rakentaa isälleni sitä pientä kasvihuonetta, johon hän olisi ensi kesänä päässyt pyörätuolin kanssa kukkia kasvattamaan ja hoitamaan? Miksi en saanut jatkaa vielä tuota syntymästäni alkanutta, ihmeen läheistä suhdetta, joka nousi viimeisten seitsemän kuukauden aikana aivan uudelle tasolle?

Viha kuuluu suruun. Ilman sitä on vaikea koettaa kulkea läpi surun. Ajoittain tunnen suunnatonta vihaa ja haluan löytää syyllisiä. En ole ainut, sillä myös äitini ja veljeni käyvät läpi samankaltaisia tunteita. Haluamme jonkun tilille tästä kaikesta ikään kuin kääntäisi kelloa taaksepäin ja isä yhtäkkiä olisi edelleen luonamme. Näistä tunteista on hyvä puhua. Olen puhunut myös puolisolleni, miten yritän syyllistää häntä siitä, että jos hänellä ei olisi ollut työtä ja koulua, olisimme ehtineet ajoissa. Tai syyllistän hoitajaa, jonka puheesta minun mieleni haki toivon, jota ei ollut.

Tuntuu, että haluaisin painaa "pysäytä" -nappia. Haluaisin hengähtää ja olla edes hetken tilassa, jossa surua ei ole. Haluaisin taas elää normaalia elämää, kyetä syömään ja hymyilemään, jopa nauramaan. Tuntuu äärimmäisen ahdistavalta, kun joku esittää piilokysymyksen, jossa ihmettelee, miten jaksoin pitää itseni koossa hautajaispäivänä tai miten veljeni ja äitini pysyivät kasassa. Totuus on kuitenkin se, että tätä tuskaa on vaikea mitata. Että rakkaamme vuoksi puristimme voimamme äärimmilleen ja teimme sen, mikä tuntui voittamattoman suurelta urakalta. Voi sitä kyynelten määrää, jonka olemme itkeneet, voi sitä tuskaa, jota olemme tunteneet ja tulemme tuntemaan vielä pitkään.

On tahditonta sanoa, että "olihan teillä aikaa valmistautua". Valmistautua mihin? Isäni oli tarkoitus päästä vielä kotiin tai ainakin jatkaa olosuhteisiin nähden hyvin onnellista elämää. Se, että hänen sydämensä petti, ei ollut yllätys. Meidän jokaisen sydän lakkaa joskus lyömästä. Isälläni oli hyvä osa. Hänen ei tarvinnut kärsiä siitä, että hän olisi riutunut tietäen, ettei enää voi nauttia elämästään. Me emme sen sijaan päässeet niin vähällä. Isäni otettiin meiltä pois yhtäkkiä, emmekä me todellakaan olleet valmistautuneet mitenkään. Vielä pahempaa on, että tuon epäasiallisen lausahduksen päästi ihminen, jonka työtä on hoitaa, ei arvostella tai tehdä oletuksia.

Aamut olivat siis tässäkin tapauksessa minulle hyvin tärkeitä. Jossain vaiheessa ymmärsin, mikä kuviossa oli pielessä. Aina herätessäni lapsuudenkodissani, oli isäni jo hereillä. Hän istui keittiössä tai olohuoneessa keskellä kahvin tuoksua. Nyt minun oli ladattava keitin itse ja juoda varhainen aamukahvini ilman isän seuraa.

Niin moni asia peilautuu tähän menetykseen. Kaikki asiat ovat saaneet uuden sävyn ja peilaan niitä hetkeen, jolloin isäni vielä eli. Kun palasin eilen illalla kotiin, ajattelin ensimmäisenä: "kun lähdin täältä, minun isäni hengitti". Lapsuudenkodissani mietin joka hetki asioita, joita olin tehnyt kesälomalla. Muistin, miten loikoilimme isäni sairaalavuoteella, minä ja isä, kuin muinoin lapsena ja sen jälkeenkin. Muistan, kuinka silitin hänen silkkisen pehmeitä hiuksiaan, hänen kättään ja selkäänsä. Kuinka isä silitti käsivarttani ja kuinka lapseni ja puolisoni tulivat vuoteelle isääni halaamaan. Samalla tavalla äitini muistaa, kuinka isäni sanoi välittämättä vähääkään kuka oli kuulemassa: "Hei rakas, sieltähän sinä tulet rakkaani!"

Surun läpi on kuljettava. Siitä ei pääse yli. Se on ylittämätön. Se on elettävä. Vaikka tiedän sen, juuri nyt tuntuu epätoivoiselta.

MITÄ TAPAHTUI KOLME VIIKKOA SITTEN

2010-09-14T17:16:00.002+03:00

Tänään tulee täyteen tasan kolme viikkoa siitä, kun tuskani alkoi. Olin menossa tekemään jakson viimeisen yövuoron. Illalla soitin isälle, kuten aina. Hän oli silloin hieman tuskainen ja huolestuin. Äiti oli jättänyt sairaalaan soittopyynnön, johon vastauksen saatuaan soitti minulle töihin. Tilanne oli rauhoittunut ja kaiken piti olla hyvin. Jatkoin luottavaisin mielin työvuoroani.

Hieman ennen kello 01.00 aloin voida huonosti. Pulssi hakkasi 120 ja rintaa puristi. Sanoin työparilleni, että isällä ei nyt ole kaikki hyvin. Soitin sairaalaan ensimmäistä kertaa yöllä. Minun ei ollut tarvinnut tehdä niin vielä kertaakaan viimeisten seitsemän kuukauden aikana, sillä isällä oli aina kaikki hyvin. Hän kävi useimmiten nukkumaan päivän viimeisen puhelumme jälkeen.

Hoitaja, joka vastasi puhelimeen, kertoi minulle, että päivystäjä oli juuri hälytetty paikalle. Pyysin hoitajaa soittamaan minulle heti kun päivystäjä on käynyt isääni katsomassa. Aikaa kului. Keskustelin herttaisen työparini kanssa perheestä ja sen tärkeydestä. Puhuimme myös siitä, miten ihmeellinen yhteys saattaa joskus rakkaimpiin ihmisiin olla. Se, että tietää kun toinen tarvitsee minua tai hänellä on hätä.

Puoli kolmen aikaan soi puhelin. Itku tuli siinä vaiheessa, kun hoitaja rauhallisesti kertoi tilanteen menneen niin huonoksi, että oli jouduttu aloittamaan elvytys. Hoitajana tiesin, että tilanne oli vakava. Minulle kerrottiin, että isää oltiin siirtämässä sisätautien teho-osastolle ja että kestäisi hetken, ennen kuin siirto olisi ohi. Päivystäjä soittaisi minulle joka tapauksessa.

Olin aivan musertunut. Itkin lohduttomasti, sillä tajusin, että rakkaan isäni tilanne oli hyvin vakava. Saatuani hieman koottua itseäni, soitin äidilleni ja veljelleni. Siinä välissä tein töitä ja itkin. Ihana työparini tuki minua ja oli samalla hyvin huolissaan. Minä en halunnut luovuttaa, sillä jaksoin yhä jollain tasolla uskoa, että kaikki selviäisi parhain päin. Toisaalta tiesin, että isäni sydän oli heikko. Hän tiesi sen myös itse, sillä vaikka hän oli äärettömän onnellinen, toiveikas ja täynnä unelmia, tapasi hän sanoa meille: "Sydän on sellainen rapukka. Se kestää minkä se kestää."

Kun oli kulunut tunti, en voinut enää odottaa pidempään, vaan soitin sairaalaan. Päivystäjä oli juuri etsimässä numeroani ja hoitaja ojensi puhelimen hänelle. Sain kuulla musertavan totuuden: Aikaa oli jäljellä enää vähän. En koskaan kykene kuvailemaan sitä tuskaa, jota tunsin. Minä olin täällä ja hän siellä. Rakkaus välillämme niin vahvana, että se johdatti minut soittamaan sairaalaan. Minä itkin ja itkin. Soitin jälleen äidille ja veljelle. Kaiken ahdistuksen keskellä (silloin sitä saattoi kuvata ahdistukseksi) puhuimme siitä, miten onnellinen rakkaamme oli ja kuinka tärkeää oli tietää, ettei mitään ollut jäänyt sanomatta. Puolisoni, jolle olin soittanut aiemmin, ajoi kiirellistä ajoa ambulanssissa. Hän kertoi myöhemmin, että se oli hyvin tuskainen matka.

En tiedä, miten selvisin aamuyön viimeiset tunnit. Hoidin potilaita silmät itkusta turvonneina, mutta aivan kuten aina olin heitä hoitanut. Kerran tunnissa soitin sairaalaan. Ensimmäinen puheluni teho-osaston hoitajan kanssa oli hyvin merkityksellinen. Hän kertoi, että isäni on rauhallinen ja kivuton. Pyysin, että hoitaja laittaisi puhelimen isäni korvaan. Se vaati paljon puhelujen yhdistämistä, mutta tuo ihana hoitaja teki sen mitä pyysin. Muistan lopun elämääni, kuinka korvissani soi "Mozart 40". Ajattelin silloin, että eikö teillä ihmiset ole yhtään mielikuvitusta, kun valitsette taukomusiikkia.

Vihdoin puhelin painettiin isäni korvaan. Tiesin, että oli hetki sanoa juuri se, mikä on tärkeintä. Sanoin: "Isä, minä rakastan sinua ikuisesti. Olet maailman paras isä. Hellät kädet hoitavat sinua. Me tapaamme vielä, tiedän sen." Mikä hetki, mikä tunne syvällä sielussa. Isä ei voinut enää puhua, mutta minä sain mahdollisuuden. Sanoin sen, mitä olen sanonut lukemattomia kertoja, mutta koskaan se ollut ollut niin merkityksellistä kuin sillä hetkellä. "Isä, minä rakastan sinua ikuisesti."

Selvisin jotenkin kotiin. Kävelin kuin unessa. Ajattelin säätä, joka oli vallinnut kuluneen yön aikana. Oli täysikuu. Taivas oli täynnä tähdenlentoja. Kirkkaalla tähtitaivaalla eteni kaksi linnunmuotoista pilveä ja niiden takaa näkyi tähtisumua. Aamua kohti ilma muuttui vaaleanpunaiseksi. Alkoi sataa, jyristä ja salamoida. Värisen vieläkin, kun muistan mitä tunteita luonto sai minussa aikaan. Jollain tasolla koin, että isäni oli lähdössä.

Famu, jolle puolisoni oli kertonut tapahtuneesta, oli hiljainen. Sanoin, että hän voisi lähteä kotiin; että minä selviäisin. Kerroin lapsille, mikä tilanne oli. Kupsu itki. Natunen kysyi, onko ukki jo matkalla "Jeesuksen taivaaseen"? Kupsu lähti kouluun ja minä lähdin viemään Natusta hoitoon. Soitin sairaalaan useita kertoja. Jälkeenpäin olen ollut hivenen katkera, kun jossain vaiheessa joku hoitaja asetti sanansa hieman väärin. Hän teki sen varmasti tiedostamattaan ja herätti minussa toivon. Olihan minulle sanottu, että isäni ei elä enää kauaa.

Hyvin pian kuitenkin selvisi, että mitään käännettä parempaan ei tapahtunut. Lääkkeille ei löytynyt vastetta ja koko keho alkoi luovuttaa. Aina kun soitin sairaalaan, pyysin isäni hoitajaa kertomaan isälleni, että rakastan häntä; että me kaikki rakastamme häntä.

Keskiviikkona en voinut nukkua yhtään. Myös seuraava yö meni jonkinlaisessa horrostilassa. Torstaiaamuna Kupsu lähti jälleen kouluun ja minä viemään Natusta kävellen päiväkerhoon. Minulle oli kerrottu sairaalasta, että tilanne on hyvin huono. Isän lääkityksiä oltiin purkamassa, sillä ne pitkittäisivät hänen elämäänsä, jonka suhteen ei ollut enää toivoa. Pyysin, että isäni kivunhoidosta huolehdittaisiin. Olo oli epätodellinen ja muuttui epätoivoksi, kun lähestyimme seurakuntakeskusta.

Tunsin taas puristavan tunteen rinnassani ja kysyin Natusen kerhotädiltä itkuisella äänellä, voisinko tavata perhepappimme. Sain hänet puhelimeen ja pyysin häntä rukoilemaan, että ehtisin vielä isäni vuoteen äärelle ja että saisimme voimaa ja lohdutusta ja että isälläni olisi kivuton ja rauhallinen olo. Sellaista on luottaa rakkauteen, siihen kaikkein suurimpaan.

Kävellessäni takaisin kotiin, sain taas puhelun sairaalasta. Ymmärsin, että isäni oli jo kaukana matkallaan pois luotamme. Puolisoni järjesti asiat niin, että pääsimme lähtemään kohti pohjoista niin pian kuin mahdollista. En ole koskaan pakannut niin nopeasti. Haimme Kupsun suoraan koulusta ja Natusen hoidosta.

Minä en ehtinyt. Te tiedätte jo sen. Mutta minä ehdin itkeä jo silloin. En ole koskaan itkenyt niin kuin näiden kolmen viikon aikana. Meidän surumme ja ikävämme oli jo alkanut.

KUN AIKA PYSÄHTYY

2010-09-14T11:06:00.003+03:00

Miltä tuntuu, kun aika pysähtyy? Minä ja perheeni olemme kokeneet sen viimeisten viikkojen aikana. Se tuntuu siltä, kuin yksi tunti oli todelliselta mitaltaan kaksinkertainen. Päivät alkavat varhain ja kun ilta ehtii, aamusta tuntuu kuluneen ikuisuus. Se, mitä teit aamulla tuntuu olevan viikon matkan päässä.

Kun läheinen kuolee, on perheellä edessään asioita, jotka on pakko hoitaa. On käytävä erilaisissa virastoissa, hautaustoimistossa, sairaalassa, soitettava lukematon määrä puheluita ja sovittava tapaamisista. Samaan aikaan on pakko hoitaa arkisia askareita. Olin isäni kuoleman jälkeen kaksi viikkoa äidin ja Natusen kanssa lapsuudenkodissani. Kolmen sukupolven kolme naista asuivat samassa talossa. Talossa, jossa isäni asui yhdessä perheensä kanssa neljäkymmentä vuotta. Tuossa talossa asui rakkaus. Rakkaus asuu siellä yhä. Rakkaus on ikuinen voima, joka kasvaa tuhlaamalla.

Meillä jokaisella on oma, henkilökohtainen suru. Minun rakas äitini joutui aivan liian varhain luopumaan omasta, rakkaasta puolisostaan. Meidän oli pakko tehdä asioita, joita tekemällä äidin elämä voisi jatkua. Piti käydä isän vaatteet läpi. Purkaa isän henkilökohtaiset tavarat. Siivota hoitotarvikelaatikko, lääkelaatikko ja pestä kaikki isän apuvälineet, joita oli yhden pakettiauton ja peräkärryllisen verran. Piti raahata sairaalan lainavuode ulos isän ja äidin makuuhuoneesta. Siirtää huonekalut niin, että äidillä olisi hyvä siellä nukkua ja totutella lesken elämään.

Niin monta kyyneltä olemme äidin kanssa näiden viikkojen aikana vuodattaneet. Olen välillä miettinyt lapsenomaisesti, voiko suruun kuolla? Miltä tuntuu ja mistä löytyvät voimat silloin, kun on tuettava jäljelle jäänytta vanhempaansa ja hoitaa samalla käytännönasioita? Nyt me tiedämme, mitä tarkoittaa elää kuin unessa, toimia vaistonvaraisesti. Läheisensä menettänyt joutuu ajoittain oman surunsa keskellä ottamaan vastaan niiden surun, jotka ovat etäämmällä. Omat itkut itketään yhdessä rakkaimpien kanssa, sillä silloin tuntee olevansa turvassa. Muiden seurassa ja muualla tulee tunne siitä, että yksikin neulasen katkeaminen voi rikkoa sielun, joka on hauras kuin syksyn ensimmäinen jääharso veden päällä.

Sureva ihminen on äärettömän haavoittuvainen. Pienikin tahditon lause, sana tai ele voi satuttaa suunnattoman paljon. Myös minä ja perheeni olemme tämän valitettavasti joutuneet tuntemaan. Ellemme tuntisi isäni läsnäoloa ja kuulisi hänen sanojaan sielussamme, olisimme varmasti musertuneet. Isällä oli tapana sanoa: "Mitä tuosta! Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla ammentaa!" Miten lohdullista on ollut ajatella näitä rakkaan isäni humoristisia sanontoja, kun omat voimat ovat monta kertaa näiden viikkojen aikana meinanneet loppua lähimmäisten ymmärtämättömyyden vuoksi.

Meistä kukaan ei ole virheetön. Me olisimme aivan jossain muualla kuin täällä, jos niin olisi. Sen vuoksi sydämessä asuva rakkaus saa aikaan sen, että kykenen antamaan anteeksi ja suhtautumaan tietämättömyyteen ensituskan jälkeen ymmärtäväisesti. Ehkä tätä kautta joku toinen sureva lähimmäinen saa lohdutusta vastaavanlaiseen tuskaan silloin, kun sielu on hauras kuin ohuin jääriite.

Ajoittain minusta tuntui, että olen saanut jalkaani aivan liian suuret saappaat. Elämäni tähän asti vaikein päivä oli maanantaina 30.8, jolloin hain isäni ruumiin Oulusta patologian laitokselta. En olisi selviytynyt tuosta päivästä, ellei sattumoisin paikallisen hautaustoimiston omistajana olisi ollut yläasteaikainen ikätoverini. Hän jaksoi puhua koko matkan kanssani, kunnioittaa toiveitani ja hoitaa työnsä ammattitaitoisesti, mutta niin inhimillisesti. Siitä kaunis kiitos hänelle.

Patologian laitoksen kappelissa, kun isäni oli nostettu arkkuun, sain kunniatehtävän pukea hänet ja laittaa hänen sielunsa jo tyhjenneen asuinsijan kauniisti. Isäni näytti nuorentuneen kasvoiltaan ainakin kaksikymmentä vuotta. Hän oli niin komea, minun isäni. Kampasin hänen silkkisen pehmeät hiuksensa, asetin ristiin nuo rakkaat kädet, jotka hoitivat ja hellivät minua, kun olin lapsi. Samat kädet, jotka vielä kuukautta aiemmin silittivät käsivarttani. Suljin arkun tietäen, ettei sitä kukaan toinen ihminen tule enää koskaan avaamaan.

Kannoin isäni arkun kotikappeliin. Tuolla teolla oli hyvin suuri merkitys. Koko tuon maanantaipäivän kokemus sai aikaan sen, että kaikki peilautuu mielessäni hetkiin, kun laitoin isäni arkkuun ja kannoin hänet kappeliin. Mikään ei ole vielä ollut yhtä raskasta. Samalla se oli suuri kunnia. Isä piti minusta huolta. Minä sain pitää hänestä huolta viimeisen kerran.

SURUVIESTI

2010-09-14T10:33:00.003+03:00

Saavuimme perheeni kanssa kotiin eilen illalla klo 22.00. Kuten tarkkasilmäisimmät ehkä huomasivatkin "ISÄ" -postauksen kommenttiosiosta, en ehtinyt ajoissa hänen vuoteensa ääreen. Puhelu sairaalasta tuli 26.8 klo 16.30. Olimme Jyväskylän kohdalla menossa. Puolisoni ajoi auton tien sivuun ja minä nousin mäntyjen peittämälle mäelle soittamaan suruviestin äidilleni ja veljelleni. Matka kotiin kului kuin unessa. Kupsu ja minä itkimme lohduttomasti suurimman osan matkasta. Natusen lapsenusko näkyi hänen sanoessaan: "Ukki on nyt Jeesuksen taivaassa." Puolisoni ajoi autoa kyyneleet silmissään. Me selvisimme kotiin äidin ja veljen syliin. Siellä me itkimme ja pidimme kiinni toisistamme.

Yöllä ei uni tullut silmään. Aamulla tuntui epätodelliselta lähteä kohti OYS:a hakemaan isäni tavaroita sisätautien teho-osastolta. Samaan aikaan, kun minä ja puolisoni istuimme autossa matkalla Ouluun, kävi veljeni hautaustoimistossa ja kirkkoherran virastossa. En tuntenut omaa ääntäni, kun painoin teho-osaston ovisummeria ja kerroin asiani. Ajattelin "Tämä ei ole todellista, minä en ole menossa hakemaan eilen iltapäivällä kuolleen isäni henkilökohtaisia tavaroita."

Ensimmäisenä meille lyötiin kouraan lasku. Sain isäni tavarat ja pahoittelut hänen poismenostaan. Puolisoni soitti patologian laitokselle ja joutui käyttämään kaikki suostuttelukeinonsa, että saimme viimein luvan mennä katsomaan isäni ruumista. Minun oli pakko nähdä hänet. Se oli ensiarvoisen tärkeää selviytymiseni kannalta, kuten myöhemmin kävi ilmi. Kohtelu patologian laitoksella oli järkyttävää. Niin järkyttävää, etten voi sitä tähän edes kirjoittaa.

Laitoin Rosegarden Vernalasta taitetun, vaaleankeltaisen ruusun yhdessä punaisten ruusujen kanssa isäni rinnalle. Isäni oli isäni näköinen. Hänen kasvoillaan oli tyyni ja rauhallinen ilme, joka oli jäänyt hänen sielunsa maallisen asuinsijan ulkoiseksi merkiksi siitä, että sielu oli lähtenyt matkalle onnellisena.

Perjantaipäivä kului mielen sumussa. Seisoin myöhään yöhön asti veljeni kanssa nuotion äärellä. Poltimme roskia ja itkimme. Puhuimme ja halasimme. Kiitimme isästämme, hänen elämästään ja siitä, että hän oli siellä nuotion äärellä meidän kanssamme. Rakas puolisoni hoiti lapset ja kaikkien meidän ruokailut. Hänen kasvoistaan näki, miten syvästi hän suri ja tunsi tuskaa rakkaan appensa kuoleman johdosta.

Yhtäkkiä me kaikki tiesimme, miltä tuntuu, kun aika pysähtyy. Sanat lakkaavat tulemasta. On hiljaista ja ympärillä äärettömyys; ikävä, joka on kuin ylittämätön vuori, jonka rinnettä yritämme kiivetä eteenpäin pääsemmättä yhtään eteenpäin.

ISÄ 6.7.1948-26.8.2010

2010-09-14T09:20:00.003+03:00

Hän jota rakastin on poissa,
Vaan lämpönsä hän jätti sydämeen.
Näen hahmon heijastuvan ikkunoissa
Ja yhä kuulen äänen vainneen.

Hän jota rakastin käy yli sillan
Vaan sydäntäni yhä soittaa hän.
Ja aina saapuessa uuden illan
Käyn hänen kanssaan halki pimeän.

Hän jota rakastin – ei ole toista.
Sain kerran lahjan kaikkein suurimman.
En avaruuksista, en maailmoista
Voi löytää toista, häntä rakastan.

-Annamari Kaskinen-

ISÄ

2010-08-26T09:53:00.004+03:00

Isäni taistelee hengestään teho-osastolla. Aikaa ei ole paljon jäljellä. Tilanne muuttui äkillisesti huonompaan suuntaan toissayönä ja nyt eletään tunti kerrallaan. Lähdemme huomenna puolen päivän jälkeen kohti pohjoista rukoillen, että isä kestää kunnes pääsemme hänen luokseen.

"Isä"

KAIKKI ON SUHTEELLISTA

2010-08-22T13:42:00.004+03:00

Lauantaina tekstiviestittelin serkkuni vaimon, hyvän ystäväni, Kayn kanssa. Koska kommunikoimme englanniksi, heräsi ajatus kielestä yleensä. Kun aikanaan kohtasimme ensimmäisiä kertoja, tyydyimme ainoastaan hymyilemään toisillemme. Kay on kotoisin Liettuasta, opiskellut Saksassa sairaanhoitajaksi ja asunut Englannissa yhdessä serkkuni kanssa hänen opintojensa ajan. Vasta heidän muutettuaan Suomeen tajusimme, että me molemmat osaamme englantia ja voimme näin ollen keskustella keskenämme.

Suomenkielestä sanotaan, että se on vaikea kieli. Ennen kuin Kay oppi yhtään suomea, hän ymmärrettävästi kaipasi keskustelukumppania. Niinpä me kaksi äitiä löysimme toisemme. Joskus mietin, mitä olisin menettänyt, ellemme olisi löytäneet yhteistä kieltä. Meillä on paljon yhteistä ja olemme voineet vuosien varrella tukea toinen toistamme niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä.

Eilen viestittelimme koska Kay ja serkkuni olivat menossa katsomaan isääni sairaalaan ja Kay halusi tietää mitä voisi viedä tuliaiseksi. Kerrottuani hänelle pastilleista, joista isäni pitää, kertoi haluavansa viedä jotain enemmän. Sanoin ystävälleni, että riittää kun viette itsenne. Isäni on ollut sairaalassa jo pitkään ja viimeiset viikot yksin huoneessaan, joten eniten hän ilahtuu saadessaan vieraita. Tuomisilla ei ole väliä, niitä ei periaatteessa tarvitse laisinkaan.

Ja vieraita isäni saikin. Eilen niitä kävi paljon, myös äitini pääsi vapaapäivänään yhdessä sisarensa kanssa matkustamaan Ouluun. Myöhemmin illalla keskustelin äidin kanssa puhelimessa tunnin verran. Puhuimme siitä, miten suhteellista kaikki voi olla tässä elämässä. Toiset saattavat nähdä sairastuneen ihmisen ollen myötätuntoisia, kun taas me läheisimmät ihmiset näemme asian täysin erilaisesta näkökulmasta. Joskus sairastuminen voi johtaa elämänlaadun paranemiseen.

Isälläni on ollut vuosikausia kipuja, joista hän ei ole edes meille puhunut. Kroonistunut kipu syö ihmisen henkisiä voimavaroja ja hän käpertyy syvemmälle itseensä. Tämä on täysin luonnollista. Kipu rajoittaa elämää, sen tietävät kaikki kroonisista kivuista tai muista vaivoista kärsivät. Kun kipu helpottuu, tunne on sanoin kuvaamaton. On aivan sama löytyykö apu lääkkeistä vai korjaavista toimenpiteistä.

Ikääntyvillä ihmisillä on usein monenlaisia perussairauksia. Ne eivät häviä mihinkään ja osa sairauksista etenee ajan kuluessa. Ne saattavat muuttaa ihmisen ulkonäköä johtuen joko itse sairaudesta tai lääkityksestä. Vaikka näin onkin, ihminen saattaa silti voida suhteellisesti paremmin kuin ennen sairaalaan joutumistaan. Ei itse asiassa tarvitse sen ihmeellisempää kuin kunnon flunssan tai rajun vatsataudin, kun ulkonäkömme näyttää hetkellisesti hyvinkin erilaiselta. Tämä ei silti tarkoita sitä, että olisimme kuolemassa tai voisimme muuten erittäin huonosti henkisesti tai fyysisesti.

Minä näen isäni helmikuussa alkaneen terveydentilan muutoksen pelkästään myönteisenä asiana. Voin sanoa näin, koska tiedän, millainen isäni oli ennen viimeisintä sairastumistaan ja millainen hän on nyt. Hän on henkisesti erittäin virkeä, teräväjärkinen ja hyvin sosiaalinen; juuri sellainen, kun hän oli ennen kroonistuneitten sairauksien iskemistä. Isäni on myönteinen ja luottavainen, mutta samalla hyvin realistinen. Hän nauttii suunnattoman paljon siitä, että voi taas jakaa jokapäiväistä elämäänsä lähimpiensä kanssa. Myönteisyys ja unelmointi sekä rakastettuna oleminen ovat, kuten hyvin tiedämme, terveyteen voimakkaasti vaikuttavia tekijöitä, joita ei missään nimessä tule vähätellä.

Isäni myönteisyydestä ja henkisestä vahvuudesta kertoo jo yksin se, että hän on selviytynyt helmikuusta tähän päivään. Minäkuvan yhtäkkiä tapahtuva radikaali muutos on raju kokemus kenelle tahansa. Minun isäni on ollut aina hyvin itsenäinen, joten hän ei lannistunut, vaikkei voinutkaan enää liikkua kuten ennen. Hän oli heti toimenpiteestä toivuttuaan sinnikäs ja opetteli omatoimisuuteen pyörätuolista huolimatta. Vielä nytkin hänen aktiivisuutensa ja omatoimisuutensa aiheuttaa hoitohenkilökunnassa hämmennystä: Hoitajat koettavat auttaa, eivätkä meinaa uskoa, että isä kyllä pärjää, tietää ja osaa.

Minun isäni on suomalainen mies, joka on kyllä aina näyttänyt perheelle rakkautensa, mutta ei ole lähtenyt sen syvällisempiin keskusteluihin mukaan. Tänä päivänä asiat ovat toisin. Käyn isän kanssa useita kertoja viikossa syvällisiä keskusteluja. Puhumme rakkaudesta, perheen tärkeydestä ja lasteni kehityksestä. Kun kävimme isän luona sairaalassa lomamme aikana, köllöttelimme samassa vuoteessa turinoiden. Silitin isän silkinpehmeitä hiuksia ja hän minun käsivarttani. Kukaan ei voi käsittää, miten suuri onni päästä takaisin ihmisen lähelle, jota rakastaa. Minä olen kokenut sen, minun koko perheeni, äitini ja veljeni olemme kokeneet sen. Minun isäni on kokenut sen. Voiko olla mitään suurempaa?

Voimme olla fyysisesti vahvoja, taloudellisesti vauraita ja hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa. Mutta jos meillä ei ole rakkautta, ihmisiä, joiden kanssa jakaa tätä elämää ja joille puhua asiasta kuin asiasta, eivät edellä mainitut asiat tee meistä yksin onnellisia. Toisin sanoen, vaikka isäni on sairas ja sairaalassa, se ei tarkoita etteikö hän voisi hyvin ja olisi onnellinen.

Miksi kirjoitan tätä? Siksi, että omat pelkomme ja patoutumamme saattavat estää meitä näkemästä pintaa syvemmälle. Osa meistä pelkää sairastumista niin paljon, että he lakkaavat elämästä sen tulessa lähelle. Se on hyvin surullista, sillä silloin heiltä jää kokematta monta ihmeellistä asiaa. Meille, jotka näemme asian toisin, se näyttää kummalliselta. Se saattaisi jopa loukata. Meille esitetään myötätuntoa, kun elämme onnellista elämää rakkaamme kanssa.

Myönteisyyden kautta osaamme kuitenkin olla välittämättä. Meille on tärkeintä se, että olemme perheenä hyvin läheisiä, annamme toinen toisille ja tuemme toinen toisiamme. Henkinen ja fyysinen hyvinvointi ovat subjektiivisia tuntemuksia. Me olemme saaneet suuren lahjan elämältä ja olemme ottaneet sen vastaan. Kaikesta on helppo löytää ikäviä asioita ja vääryyttä, jotka syövät meitä. Hyvien asioiden näkeminen ja niistä nauttiminen on tie onneen.

WONDERFUL LIFE

2010-08-21T13:31:00.003+03:00

Tässä keskellä lapsiperheen lauantaipäivää tuli pakottava tarve kirjoittaa. Viikko on mennyt lievän flunssailun kanssa töissä ja nyt lyhyellä parin päivän vapaalla kotona. Lenkille en ole päässyt sitten viime viikon; sen verran ovat voimat olleet vähissä kulkutaudin takia. Arki on pyörinyt ympärillä ja minä sen keskellä. Kaikesta huolimatta olen ollut hyvin onnellinen ja kiitollinen tästä ihmeellisestä elämästä. Päivä toisensa jälkeen pysähdyn ihmettelemään rakkauden ääntä syvällä sisimmässäni; rakkautta, joka pyörittää maailmaa ja on läsnä jokaisessa hetkessä.

Se, että oppii olemaan takertumatta omiin puutteisiinsa ja näkemään syntymälahjana saadut ja matkan varrella opitut vahvuudet, suo mahdollisuuden antaa itsestään jotain toisille. Ei ole väliä varallisuudella, elämänkatsomuksella, yhteiskunnallisella asemalla tai millään muullakaan; olemme kaikki ihmisiä ja tärkeänä osana tätä maailmankaikkeutta. Kun lakkaa arvostelemasta itseään, ei koe tarvetta arvostella myöskään muita.

Jokainen meistä erehtyy joskus syystä tai toisesta. Silloin sanotaan pahasti, tehdään pahasti ja harrastetaan vääränlaista vallankäyttöä. Ihminen, joka joutuu ikävän kohtelun uhriksi, asettuu helposti uhriksi. Näin ei saisi tapahtua, sillä eniten satuttaa itseään juuri se ihminen, joka uskoo satuttavansa toista. Kun uskomme siihen, että olemme onnellisia ja turvassa, ei kukaan voi meitä satuttaa. Me voimme kääntää sen vahvuudeksi ja voitoksi, joka korostaa omaa onnellisuuttamme. Näin siksi, että olemalla vahvoja ja luottavaisia näemme, kuinka paha olo sillä toisella on; hänellä, joka meitä koettaa satuttaa tai musertaa.

Sisimmässämme me jokainen tiedämme, mikä on totta. Jos joku väittää jotain päinvastaista, voimme vain toivoa, että hän löytäisi itselleen onnen ja vapauden, jossa ei tarvitse arvostella toisia. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, on parasta olla hiljaa. Tämä sanonta ei tietenkään poissulje sitä, että voimme keskustella asioista, joissa meillä ja kanssaihmisellä on erilainen näkemys asioista. Loukkaamalla ja riitelemällä harvemmin saa mitään rakentavaa aikaiseksi.

Tänä viikonloppuna koen tarvetta kiittää monesta ihmeellisestä asiasta. Minulla on koti, jossa on hyvä olla, perhe, joka puhaltaa yhteen hiileen ja jossa parhaan taitomme mukaan koetamme tukea toinen toisiamme. Kiitän ihanista naapureista, joiden kanssa on hyvä elää tässä rivitalokolhoosissamme. Kiitän vanhemmistani, joiden kanssa saan ja voin olla päivittäin puhelinyhteydessä, jolloin minulla on mahdollisuus tukea niin sairaalassa olevaa isääni kuin kotona olevaa äitiäni sekä saada niin paljon heiltä. Kiitän veljestäni sekä avioliittoni kautta saaduista bonusveljistä. Kiitän appivanhemmistani, joiden tuki on läsnä käytännön arjessa ja joiden kanssa voimme viettää aikaa kun siihen on mahdollisuus.

Kiitän ystävistäni, jotka ovat jokainen omalla tavallaan ihmeellisiä. Kiitän, että voin tehdä työtä josta nautin ja jossa voin antaa jotain itsestäni niin työtovereille kuin potilaille ja he minulle, vaikkeivat sitä ehkä edes itse tiedosta. Kiitän vapaudesta rakastaa ja olla rakastettu.

Niin paljon hyvää ja ihmeellistä, niin paljon koettavaa, nähtävää ja kuultavaa. Tämä päivä on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Haluan käyttää sen hyvin. Se, että yritän tehdä näin, riittää. Ei ole vaatimuksia, ei arvostelua: "Tää on nähtävä loppuun!"

Kuva on otettu heinäkuun viimeisinä päivinä auringonlaskusta lapsuudenkotini pihalta kuvattuna.