RAKKAUDEN SUOJAAN

Rakkaat ystävät!

Aikaa on kulunut edellisestä postauksestani. Vuosi on vaihtunut ja kuljemme jälleen kohti kesää. Vaikka elämme tammikuuta, valo tuntuu olevan jo vahvasti läsnä. Maamme on saanut paksun lumipeitteen ja pukenut luonnon talviseen juhla-asuun.

Vaikka blogissani on ollut tyhjää ja hiljaista, elämäni blogin ulkopuolella on ollut täynnä elämää. Tekemistä ja täyteläisyyttä päiviini ovat tuoneet rakas perheeni, ystävät työssä ja työn ulkopuolella sekä seurakuntatoiminta. Sanana seurakuntatoiminta ei tuo esille tuon yhteyden monimuotoista lämpöä ja raikkautta, jota se viikosta viikkoon on antanut päiviini. Voisi kuvitella, että aika ja voimavarat eivät riitä kaikkeen tekemiseen. Toimintani seurakunnassa on ikään kuin rakas harrastus, josta saan voimia jaksaa arjessa.

Reilun puolentoista vuoden aikana olen saanut monta ihanaa ystävää. Olen löytänyt heidät seurakuntani kautta joko suoraan tai välillisesti. Viime syksyn viimeisessä postauksessa olin lähdössä lappiin seuranani bussillinen seurakuntalaisia. Osa heistä oli ennestään tuttuja, mutta joukossa oli suuri määrä aivan uusia tuttavuuksia. Reissumme oli erittäin onnistunut niin sään kuin yleisen ilmapiirin osalta. Lapin luonto ja sen syvä rauha koskettivat paranemassa olevaa mieltäni ihmeellisellä tavalla, vaikka toipumisprosessistani matkalla tiesi vain ystäväni Kate.

Lapsena vietin paljon aikaa lapissa yhdessä isän ja äidin kanssa. Suuntasimme joka kesä niille seuduille, missä minunkin juureni ovat lujasti isän äidin puolelta. Yhä edelleen lappi on täynnä sukulaisiani läheltä ja vähän etäämmältä. Ihmisen muisti on ihmeellinen. Koin seurakuntaretkemme aikana useita kertoja tunteen "olen ollut täällä ennenkin". Mielikuvat lapsuudesta nousivat joiltain osin hyvinkin tarkkoina mieleen.

Kenties koskettavin kokemus oli yksinäinen patikointi ylös tunturiin. Olimme käyneet pari päivää aiemmin selkeästi merkityn, n.15 km mittaisen vaelluksen tunturiin porukalla, kun koin vahvaa kutsumusta päästä rauhoittumaan tunturiin yksin. Pohjoisen tyttönä olen tottunut liikkumaan luonnossa yksin ja olemaan olematta tyhmänrohkea, joten sain viimein luvan lähteä tekemään hieman lyhennetyn version yhteisestä vaelluksestamme.

Kuten varmaan muistatte, olen toipumassa lapsuuden traumasta, jossa tuttu aikuinen teki minulle pahaa. Rukouksen avulla olen edistynyt toipumisessa niin nopeasti, että kykenin lähtemään retkelle, johon osallistuminen tuntui vielä heinäkuussa mahdottomalta. Kun vaelsin yksin tunturissa, tunsin olevani lähellä Jumalaa, joka antoi minulle elämänvoimani takaisin. Kykenin taas nauttimaan Hänen luomistyöstään ja kuuntelemaan hiljaisuutta. Hiljaisuudessa ympäröivän luonnon keskellä on hyvä kuunnella, mitä Jumalalla on minulle kerrottavaa. On niin helppo olla pyytämässä rukouksessa eri asioita. Kuunteleva rukous jää vähemmälle. Olen sitä tässä matkan varrella opetellut ja yllättynyt sen ihmeellisyydestä.

Syksyllä siis riitti puuhaa monella eri saralla. Pakko tunnustaa, että reissukuvatkin ovat yhä edelleen purkamatta. Kamerat ovat saaneet viettää lepoaikaansa kameralaukussa lukuunottamatta joulua. Nyt tuntuu siltä, että mielikuvaklikkaaminen ei enää riitä, vaan veri vetää ikuistamaan näkymät kameralla. Tämän viikon loppuun mennessä on tavoitteena suorittaa kuvien purkaminen ja kameroiden aktiivisempi käyttö. : )

Rukouksella on valtava voima. Ennen joulua ja joulun jälkeen olen saanut todistaa ainakin kahta suurta rukousvastausta lähipiirissäni. Se vetää sanattomaksi ja nöyräksi. Myös tänään kannan sydämessäni kahta ihmistä, joiden puolesta haluan rukoilla. Samalla toivon, että jokainen meistä voisi muistaa, miten tärkeää on pitää huolta toinen toisistamme ja olla toinen toisemme rinnallakulkijana. Jos näin muistaisimme aina tehdä, ei kukaan meistä jäisi yksin.

Rinnalla kulkeminen ei ole taakka. Läheisemme; perheemme ja ystävämme ovat meille rakkaita. He ovat rakkaita myös silloin, kun heidän tuentarpeensa kasvaa syystä tai toisesta. Se, mikä itselleni tuo voimaa ja valoa, ei ole aina se, mikä on helpointa. Vaikeuksista ja vaikeista tilanteista löytyy voima joka kantaa.

Uskon, että minunkin tielleni on lähetetty juuri ne ihmiset, joiden kautta sekä minä että hän voimme oppia ja kasvaa. Jos saan mahdollisuuden tukea jota kuta, olen oppinut, että siinä piilee mahdollisuus myös omaan oppimiseen ja kasvamiseen. Vajavaisuudessani en huomaa kaikkia virheitäni ja puutteitani, mutta olemalla ihmisten kanssa saatan nähdä kasvun mahdollisuuden itsessäni ja oppia olemaan nöyrä.

Kun rakastaa, haluaa kulkea rinnalla. En halua kulkea rakkaitteni kanssa vain helppoja tieosuuksia pitkin; haluan olla rinnalla ne vaikeakulkuisetkin osuudet. Me kaikki tarvitsemme toisiamme. Vaikka en haluaisikaan olla taakkana rakkailleni, tiedän, etteivät he lakkaa rakastamasta minua silloin, kun minulla on vaikeaa. Luotan rakkauden ihmeelliseen voimaan; siihen, että rakastan ja olen rakastettu juuri sellaisena kuin olen.

Minua kiusattiin lapsena uskoni takia. Olin hyvin avoin ja halusin kaikkien tietävän, miten ihmeellinen Jumala meillä on. Lapsesta asti olen kantanut Kristusta sydämessäni, mutta vasta nyt olen voittanut kaikki pelkoni, joita sain sydämeeni monen asian yhteisvaikutuksesta. Ilman Kristusta en olisi tässä. Tämän rakkauden lahja antaa voimia kohdata vaikeimmatkin asiat.

Siunattua päivää Sinulle! : )

"Itkemättömät itkut"

SIUNATTUA VIIKONLOPPUA JA TULEVAA VIIKKOA

Olen lähdössä seurankunnan retkelle lappiin reilun tunnin kuluttua. Palailen kotiin ensi lauantaina. Olen iloinen, että tämä kauan odotettu hetki koitti ja olen todellakin lähdössä reissuun. Jossain vaiheessa se tuntui hyvin epätodennäköiseltä kaiken tapahtuneen jälkeen.

Mutta tässä ollaan; sydän täynnä rauhaa ja kiitollisuutta.

P.s Pikkukameran laturi löytyi. Kameralaukusta. : )

ELÄMÄ ON NYT

Olen kesälomalla. : ) En ehtinyt aloittaa sitä ollenkaan, kun jouduin sairauslomalle. Sää ei ole järin kesäinen, mutta asenne ratkaisee. Olen toteuttanut itseäni maalipensseliä heilutellen ja antaen valkoisen vallata. Rakas kysyikin eilen, että olenko kartoittanut, onko talossa enää yhtään maalaamatonta paikkaa... ; ) Kupsu on ilmoittanut, että hänen huoneensa minun on jätettävä rauhaan. Olen (ainakin toistaiseksi) kunnioittanut hänen toivettaan.

Vaikka perhe välillä kuittaileekin sisustamiselleni, olen ollut havaisevinani viihtymistä. Taisivat nuo rakkaat ihmiset viihtyä ennen tätä Suurta Sisustusnumeroakin. : ) Itse olen se, joka herkimmin häiriintyy harmonian puutteesta ja sekamelskasta. Olen perheessämme myös se, joka katselee tarkimmin, mitkä värit ja kuviot sointuvat parhaiten yhteen.

Keskustelin parin ystävän kanssa viime viikonloppuna tuosta pukeutumisesta. Siinä nousi esille se, että ehkä toiselle värien sekamelska on se harmonia. Toisaalta vaikka koti olisi kuin sisustuslehdestä ja täynnä viimeisintä designia, mutta siitä puuttuu sielu, ei se ehkä olekaan se kaikkein viihtyisin. Yksi ystäväni asuu kodissa, jossa on paljon kaikkea eri vuosikymmeniltä. Viihdyn siellä koska koti on täynnä lämpöä, tunnetta ja kodikkuutta. Aivan niinkuin tämä ystävänikin.

Tämä perjantai oli siivouspäivä. Se oli ihanaa, sillä tykkään kodistani. Siksi nautin sen kunnossa pitämisestä. Varsinkin nyt, kun elämä tuntuu hyvältä ja kadotettu energia on palaamassa. Ehkä jopa aivan uusilla tehoilla. Eikä tehot tässä tapauksessa merkitse niinkään tekemisen määrää vaan sitä laatua.

Siivouksen jälkeen hain Natusen eskarista. Menimme siitä suoraan tuhlaamaan hänen jemmarahansa ötökkään nimeltä "Shnooks". Se on pehmeä ja karvainen, sitä voi harjata ja siihen liittyy tarina, joka oli kirjoitettu erilliseen lappuun. Näitä lempeän näköisiä öttiäisiä on kuutta eri tyyppiä: Wawikki, Blizz, Teeki, Kookajoo, Zazzee ja Oogadoo. Natusen ostama on Kookajoo. : )

Minulla oli liikkeelle lähtiessäni vahva tunne siitä, että tapaan reissulla tuttuja. Näin tosiaan kävi. Kaupan pihalla kohtasin ystäväni seurikselta. Hän kertoi ajatelleensa, mitä minulle kuuluu, kun en ole kesän aikana juuri messuissa päässyt käymään. Paljon ei kuulumisia ehditty vaihtaa, kun kauppa veti Natusta puoleensa... Kaupassa tapasin yhden ystäväni ja samalla työtoverini. Oli aika kiva nähdä häntä, emme ole törmänneet aikoihin.

Kotona tunsin pientä uupumusta ja lösähdin sohvalle puoleksi tunniksi. Sitten keitin kahvit ja olo oli mitä mainioin. Päätin tarttua tunteeseen ja lähdin myöhemmin lenkille. Kävelin vaihtelevassa säätilassa kymmenen kilometriä syksylle tuoksuvassa metsässä. Tunsin vesipisarat kasvoillani, näin auringon, vaalean- ja tummansinisen taivaan, joista jälkimmäiselle piirtyi sateenkaari.

"Elämä on nyt"

VAPAA

Koti on siellä missä sydän ja sydän siellä missä koti. Tämä on omalla kohdallani merkinnyt paljon; siksi siitä tulee myös kirjoitettua. Tuolla alempana viittasin uudistumisen koskettaneen myös kotia. Itse asiassa uudistuminen on aivan väärä sana. Minulle kyse on enemmänkin minuuden toteuttamisesta. Pakettipeikon pois pelottamisen yksi tärkeä osa on lakata ohjautumasta niiden oletusten mukaisesti, joita minä olen koko elämäni muissa ihmisissä olettanut olevan.

Kun minusta n. 9-vuotiaana tuli "ei mikään, ei kukaan", kadotin ilon siitä mitä tein. Edes vanhempien kehut eivät voineet nostaa luottamusta siihen, että osaan ja pystyn. Minä katosin itseltäni ja toimin niin, että ympärilleni muodostui kuori. Itsensä jo valmiiksi satuttaneena yritin mennä yhä pienemmäksi, mutta minusta tuli yhä parempi kohde kiusaajilleni. En uskaltanut edelleenkään puolustautua, sillä hän joka minua alunperin satutti, sai minut uskomaan, ettei kukaan usko. Että olen itse tehnyt väärin ja siksi minua rangaistaan.

Osa kouluajastani oli suunnatonta henkistä tuskaa. Jossain vaiheessa turruin siihen, mutten voinut olla pohtimatta miksi en saanut olla kuten kaikki muut. Näin toki, että muitakin kiusattiin. Jostain syystä tuolloin kaikki kiusatut eivät liittyneet yhteen. Sen sijaan meillä oli paljon katseiden vaihtoa keskenämme. Myötätuntoinen katse sai usein vastaansa tyhjän katseen tai katseen, joka kertoi "minä selviän kyllä".

Kun on tunne siitä, ettei osaa mitään, ei uskalla edes yrittää. Tai sitten tekee niinkuin joku toinen tekee ja ehdottaa tai miten joku toinen haluaa. Oma idea ja ajatus sammuu heti synnyttyään tai sen työntää pois. Sitä ei joko kehtaa toteuttaa tai ei voi toteuttaa, koska ei osaa ja se on muutenkin tyhmä idea. Sitä on mennyt muiden mukana, myös niihin huonoihin ideoihin. Vielä viime vuoden syksyllä ja viime keväänä meinasin lakata toteuttamasta itseäni heti, kun perheeni heitti jonkun kommentin sisustusideoihini liittyen. Korostan, että nämä heitot olivat ystävällisiä ja rakkaudella sanottuja.

Sitten pääsin sen verran eteenpäin, että aloitin sen mitä olin suunnitellut. Siinäkin vaiheessa iski pakokauhu ja pääni sisällä takoi, että tämä ei tule onnistumaan, tästä tulee karmeaa. Sama ajattelu päti silloinkin, kun kerroin lääkärissä mustasta paketista. Jotenkin olin sisäisessä maailmassani valmistautunut vastaanottamaan sen, miksi musta paketti minulla yhä edelleen oli: Se ei ollut totta, sitä ei tapahtunut ja jos oli, se on ihan omaa syytäni.

Perjantaina kävin tapaamassa psykiatriani. Edellinen tapaaminen oli heinäkuussa. Olin silloin vielä henkisesti hauraassa tilassa. En ollut koskaan ennen käynyt psykiatrilla, joten en oikein tiennyt mitä odottaa. Suurin tarve oli saada helpotus tuskaan ja häpeään. Kun kerran koettua ei voi pyyhkiä pois, halusin kuulla, että en ole tehnyt mitään väärää.

Koska olin niin rikki, minun oli hyvin vaikea pysyä mukana kysymystulvassa. Kysymykset koskivat vaihdellen menneisyyttä ja nykypäivää; sitä, mikä olen voidessani hyvin ja miltä tuntuu nyt. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen olin viikon päivät ihan lukossa. Märehdin tapaamistamme tietämättä mikä siinä oikein häiritsi.

Perjantaina kerroin tästä psykiatrilleni. Sanoin, kuinka minulle tuli heinäkuun tapaamisesta tunne siitä, että hän luokitteli minut tiettyyn ihmistyyppiin kuuntelematta loppuun ajatuksiani. Kerroin myös, että ymmärsin jossain vaiheessa, ettei näin ollut. Terveempi mieli ja sitä kautta ajattelu selkeytyi.

Oli upea tunne istua odottamassa vuoroaan odotushuoneessa ilman, että tunsi olevansa kaikkien halveksima "ei kukaan, ei mikään", joka on saanut sen mitä ansaitsi. Siinä istuessani tein taas yhden oivalluksen. Isän kuolema oli niin kipeä paikka, että tämä tapahtumattomaksi haudattu hyväksikäyttö tuli kohdattavan kokoiseksi.

Psykiatrini totesi minun osanneen omin neuvoin asetella asiat ja palikat kohdilleen. Olin onnistunut saavuttamaan yksin sen, mihin jonottamani terapia olisi pyrkinyt.

Aivan yksin en tähän kuitenkaan päässyt. Kaikki ystäväni seurakunnassa ovat rukoilleet puolestani. Olen tehnyt niin itsekin. Keväällä rukous oli sanatonta huokausta, kun en muuhun kyennyt. Tänään siihen kykenen ja rukous on täynnä kiitosta. En ole yksin ollut kantamassa tätä mustaa pakettia. Nyt se avattu ja sen sisältö on tyhjennetty.

Päivä päivältä lisää palasia asettuu paikoilleen. Löytyy uusia ajatuksia, oivalluksia ja onnistumisia. Tulee varmasti päiviä, joilloin "ei mikään, ei kukaan" nostaa päätään. Nyt kuitenkin tiedän ja uskon, että sellaista ei oikeasti ole olemassa.

Tapahtuneesta on aikaa kolmekymmentä vuotta. Voisin jäädä itkemään ja märehtimään sitä, minkä olisin voinut tehdä toisin. Haluan kuitenkin nähdä tämän voimavarana ja nauttia jokaisesta päivästä luottaen siihen, etten tee matkaani yksin.

"Itkemattömät itkut"

MITÄ KUULUU PERHEELLENI

Syksy on tullut. Se on aina merkinnyt minulle uutta alkua enemmän kuin muina vuodenaikoina. Ehkä siksi kun olen elokuun lapsi. Palasin hetki sitten Natusen kanssa esibaletista metsän kautta. Matkalla syötiin makeita mustikoita, joita yhä edelleen löytyy paljon. Metsä oli tuoksuja täynnä. Syksyllä on oma tuoksunsa, josta huumaannun.

Natunen on aloittanut esibaletin lisäksi esikoulun. Hän tuntuu viihtyvän mainiosti niin uusien kuin ennestään tuttujen kavereiden kanssa. Kupsusta on tullut hiljalleen esiteinimäisempi. Kaverit ovat tärkeitä. Vähän on ollut äidillä opettelemista, kun yritän ymmärtää, että nykynuorison yksi sosiaalisten suhteiden hoitopaikka on tietokoneella. ; ) Valvottuna ja rajoitettuna tietysti. Ajat muuttuvat ja tässä sitä koko perheen voimin kasvetaan mukana. Vanhemmalle se kasvaminen on tietysti erilaista joissain asioissa, kun lapsille tämä aika on tässä ja nyt. Heillä ei kaukaisempaa menneisyyttä vielä ole.

Olen nauttinut menneestä kesästä toipumisen keskellä erityisesti siksi, että olen saanut olla lasten kanssa. Natunen on kuin ilmetty minä lapsena; kesäaikana hän singahti pihalle heti herättyään ja vietti siellä päivät ystävänsä kanssa leikkien. Meillä oli avoimet ovet naapurien kanssa lasten tulla ja mennä. Tunnen kiitollisuutta siitä, että asumme seudulla, jossa lapset voivat nauttia ulkoilusta, kodista ja ystävistä samassa ympäristössä.

Rakas puolisoni on tehnyt paljon töitä. Se asia ei ole muuttunut. Kuten ei sekään, että hän yhä edelleen jaksaa olla rinnallakulkijani ja ystäväni. Mustan paketin avautuminen on avannut asioita, joita on ollut joskus vaikea käsittää. Oli vapauttavaa tuntea, kuinka palikat loksahtelivat oikeille paikoilleen. Jos oli hyvä ennen, nyt on vieläkin parempi.

***

Tekstin alkuosa syntyi eilen illalla. Kun tuntuu hyvältä antaa sormien tanssia näppäimillä, annan niiden tanssia. Niin pitkään aikaan en kyennyt kirjoittamaan mitään.

Tänään jatkan taas maalaamista. Työn alla ovat olleet portaat ja meidän parvi. Olen voiton puolella jo. Oveen koputti aamulla keittiökauppias. Sanoin hänelle, ettei ole suunnitelmissa. Hän kysyi, etteikö ollenkaan. Meinasin vastata, että jos teiltä löytyy tosi vanhoja keittiön kaappeja, jotka miellyttävät silmää... ; )

Minä tykkään meidän vanhasta keittiöstä. Rakkaani isoäidin pitsit tuovat siihen oikeanlaista tunnelmaa. Ja maalilla voi tuunata vanhaa valkoista vielä vanhemman näköiseksi...

Aurinkoa tähän torstaihin. Toivoa ja siunausta.

TARTTUMAPINNALLA

Olen paljon miettinyt, suunnitellut ja etsiskellyt tarttumapintaa kaikelle sille, mikä on ollut isän kuoleman jälkeen toimettomana nurkassa. Vuosi on mennyt samalla sekä hitaasti että nopeasti. Tuntuu, että juuri äsken olin isän sylissä sairaalavuoteella ja isä minun. Sitten yhtäkkiä vuosi hurahti ja tajusin taas katselevani taivaalle kaartuvaa sateenkaarta samana päivänä jona kävin sulkemassa arkun kannen ja hakemassa isän kotiin kappeliin.

Oikeasti olen sittenkin mennyt eteenpäin, eikä mikään ole pysähtynyt elämässäni, vaikka siltä se on tuntunut välillä itsestäni ja varmasti muistakin. Paljon asiaa on tullut elämisen tehokurssilla. Yksi tavallaan tosi hieno asia oli osata olla paikallaan tekemättä mitään. En ole koskaan osannut maata auringossa, aina on pitänyt olla puutarhahommia tai liikkumista luonnossa. Kuluneen kesän aikana viimein opin makaamaan selälläni pihakeinussa ja katselemaan pilviä ja sinistä taivasta. Ajatukset risteilivät päässäni lempeän verkkaisesti. Pystyin valitsemaan, onko hetki otollinen palata johonkin menneeseen vaiko vain valita juoko mehua vai kahvia.

Toimintakyky on palannut tyyliin otanko mehua vai kahvia. Pieniä asioita, pieniä päätöksiä, jotka koskevat minua ja minulta. Alussa oli tietysti todella vaikeaa, kun tunsin syyllisyyttä. Ensin se oli sitä tuttua, että "mun pitäis olla töissä eikä tässä lamaantuneena" ja "eihän näin voi sairastaa, kun ei voi näyttää, että mulla on jalka poikki, vaan nupissa on kaikki sekaisin". Myöhemmin, kiitos ystävien, perheen ja työtovereiden sekä lääkärini, pääsin siitä syyllisyydestä irti.

Kun muistin viimein mitä minulle lapsena tapahtui ja sain sen sanottua ääneen, saatoin aloittaa kuoriutumisen. En oikeastaan missään vaiheessa tuntenut vihaa vahingoittajaani kohtaan, niin suuri oli helpotus siitä, että tiesin vihdoin olevani matkalla kohti vapautta.

Tästä vapautumisen tunteesta tulen taas postauksen alkuun. Kaikki ne asiat, joista olen pitänyt, ovat minussa edelleen. Olen hiljalleen oppinut olemaan ahdistumatta siitä, että ne kaikki eivät ole isän kuoltua aktivoituneet entiselle tasolle. Mielentila on tärkeä. En voi väkisellä tehdä minulle tärkeitä asioita, jos mieli on sirpaleina. Osin nämä rakkaat asiat toimivat parantavina tekijöinä ja ehkä juuri siitä johtuen astuvat takaisin oikeassa järjestyksessä.

Olen vapauttanut itseni joissain asioissa, joihin en ole uskonut kykeneväni. Kiitän edelleen Taivaan Isää siitä, että hän on vastannut rukouksiini. Koti on minulle hyvin tärkeä paikka. Vasta nyt olen vapautunut tekemään siitä juuri sellaisen, kuin hyvältä tuntuu. Jopa siinä mittakaavassa, että perheessäni sisustamisbuumistani on tullut hilpeyden aihe: "Taasko sä äiti maalaat?" ; )

***

Pahoittelen rönsyilevää ajatuksenjuoksuani. Opettelen taas jäsentämään maailmaani kirjoittamalla ja välillä päässä liikkuu liian monta ajatuskuviota yhtä aikaa.

Lempeää elokuun viimeistä päivää...

KUKA TEKI VÄÄRIN

Kun olin lapsi, luotin niihin aikuisiin, jotka pitivät minusta huolta. Yhtä lukuunottamatta nämä aikuiset hoitivat tehtävänsä niin kuin kuuluukin tehdä. Koska olin lapsi, ajattelin kuin lapsi. En ymmärtänyt mitä tapahtui. Tai ymmärsin, mutta en ymmärtänyt asiayhteyksiä.

Ensin uskoin kuvittelevani sen mitä tapahtui. Jotenkin tiesin, että se mikä tapahtui oli väärin. En silti uskaltanut kertoa asiasta kenellekään, sillä pelkäsin kahta asiaa: Kukaan ei uskoisi minua. Kaikki olisi kuitenkin omaa syytäni. Minä olin tehnyt väärin.

En uskaltanut tehdä mitään. En vastustaa, enkä paeta. Kaikki oli hyvin epätodellista. Ja ristiriitaista. Pelottavaa.

Lapsen mielessä suljin kaiken pois. Istuin suuren kuusen olla kahden pellon välisellä rajalla puhumassa Jumalalle. Niin, Hänelle puhuin, sillä en koskaan oppinut pelkäämään Häntä. En, vaikka kuulinkin sanottavan, että "Jumala pudottaa kuuman kiven päähän, jos tekee syntiä".

Ihminen, joka teki minulle pahaa, piti minua vallassaan myös henkisellä väkivallalla. Se, kuten moni muukin tapahtuneeseen liittyvä seikka on avautunut minulle vasta nyt. Tänä päivänä kykenen mieltämään sen vallankäytöksi, jolla hän musersi minut niin pieneksi, etten ikinä löytäisi voimaa avata suutani ja huutaa apua. Hän nöyryytti minua, kunnes kasvoin siinäkin mielessä kieroon, että minusta tuli "ei kukaan, ei mikään".

Tässä roolissa vartuin nuoreksi ja aikuiseksi. Minulla oli hyvin vaikeita aikoja, kuten varmasti monella on. Kasvaminen ja aikuistuminen ei ole ikinä täysin ongelmatonta, luulisin. Minun musta pakettini piti huolen siitä, että löin päätäni seinään oikein kunnolla.

Nyt kun tätä kaikkea mietin, en voi olla ohi mennen ajattelematta, miten asiat olisivat menneet, jos minulla olisi se tieto ja ymmärrys, mikä minulla nyt on. Jos olisin voinut purkaa paketin jo aiemmin. Ja kasvanut jossain mielessä vähemmän kieroon.

Liikaa ei kannata vatvoa. Sen vuoksi tein päätöksen siitä, ettei minun tehtäväni ole hakea rangaistusta ja asettua tuomitsijan rooliin. Uskossani jätän sen tehtävän Taivaan Isälle ja rukoilen minua satuttaneen ihmisen puolesta. Että hän näkisi virheensä ja löytäisi rauhan sielulleen.

Minulle on riittävästi työtä toipumisessa. Vihan kantaminen söisi minulta voimat parantua loppuun asti. Minun matkani kohti tervehtymistä on käynnissä ja jatkan sitä sydän päivä päivältä kevyempänä.