HEIJASTUKSIA

Ajoittain elämä tuntuu samalta kuin hämähäkinseittiin takertuneesta kärpäsestä. Mitä enemmän rimpuilet, sen tiukemmin seitti takertuu ympärillesi. Yhtäkkiä huomaat olevasi tiukassa paketissa odottamassa pitkäjalkaisen hirviön saapumista. Samaan aikaan hiekkatien varrella joku seisoo aamuauringossa katsellen valon taittumista heinänkorsien väliin pingottuseen hämähäkinseittiin takertuneissa kastepisaroissa.

Me luomme omat hirviömme; karvaiset, mustat ja pitkäjalkaiset. Näemme niiden kutomat verkot ja takerrumme niihin, koska uskomme niiden odottavan siinä meidän saapumistamme. Pelko, joka asuu meissä ottaa vallan, koska antaudumme sille omasta tahdostamme.

Ihmismieli on salaisuuksien täyttämä seitti, jota kudomme ajatuksillamme. Voimme tehdä siitä häkin sielullemme tai taideteoksen, joka kauneudellaan salpaa hengityksen. Sen sijaan, että antaudumme pelon valtaan, voimme katsella pelottomasti mihin astumme. Kun luotamme itseemme, pelot katoavat.

Jokainen seitti polkumme varrella on siinä tarkoituksella. Se ei ole pelottamassa meitä pakoon elämältä, vaan muistuttamassa meitä siitä, että olemme ihmeellisiä, luovia, inhimillisiä ja kauniita. Ennen kaikkea olemme selviytyjiä.

Synkkyys ruokkii itseään. Hymyllä saa lukot auki. Pahantahtoisuus on kuin peili, joka heijastaa takaisin sen mitä sille näytämme.

Mikään tässä maailmassa ei ole ylivoimaisen vaikeaa ja voittamatonta. Selviytymisen, kasvamisen, kehittymisen, uudistumisen ja onnellisuuden avaimet ovat meillä jokaisella.

Katso peiliin ja tarkastele mitä se heijastaa. Meissä jokaisessa asuu kauneus, rakkaus, hyvyys ja onni. Salli niiden heijastua takaisin yhtä kauniina kuin kastepisarat taittavat valon aamuauringossa.

"Run" by Leona Lewis

UNISIA PÄIVIÄ MATKALLA VALOON

Viikonloppu ei mennyt (taaskaan) aivan suunnitelmien mukaan. Sinänsä sillä ei ole niin suurta merkitystä, sillä harva asia elämässä menee niinkuin oli suunnitellut. Eikä loppujen lopuksi ole mikään huono vaihtoehto. Elämällä on meitä varten aivan omat suunnitelmat, joten on suurta sattumaa, jos ne ajoittain menevät yksiin sen kanssa, mitä sen syvemmin miettimättä olimme suunnitelleet. Suunnitelmallisuus tuo meille tietynlaista turvallisuutta, joten ei ihme, että antaudumme sen pauloihin samalla kun elämä meissä hymyilee ja kaivaa esille ne asiat, jotka tulevat todella tapahtumaan.

Loppujen lopuksi vietin suurimman osan lauantaista lasten kanssa kolmisin. Väsynyt Lanssari lähti yllättäin ilmaantuneelle siirtokeikalle, jossa meni myöhään yöhön. Lasten mentyä nukkumaan, innostuin katsomaan pitkästä aikaa yhtä lempileffaani "Titanicia". Leffan katsominen tapahtui pätkissä, sillä nukahdin välillä. : ) Tämän näppärän aasinsillan kautta päästäänkin varsinaiseen aiheeseen eli nukkumiseen.

Olen nukkunut viime aikoina paljon. Hyvin paljon. Aina kun siihen on ollut mahdollisuus, olen ummistanut silmäni ja vaipunut lempeään uneen. Hassua kyllä, kyse ei ole tälläkään kertaa varsinaisesti unenpuutteesta, vaan hemoglobiinista. Kavereiden kesken "hempasta". Hemppani on vedättänyt minua viime aikoina oikein olan takaa. Se nousi jo hetkellisesti ylöspäin ja olotila virkistyi, mutta viimeisin hedelmällisessä iässä olevien naisten joka kuukautinen prosessi veti sen taas alaspäin.

Koska tämä on minulle hyvin tuttua, tiedän myös keinot, joilla asia saadaan korjattua. Niinpä olen panostanut lisäraudan lisäksi B12 -vitamiinin nauttimiseen luonnollista kautta eli kiinnitän huomiota siihen, että rauta myös imeytyy. Päivittäiseen ruokavaliooni kuuluu siis tällä hetkellä hapankaalta ja punajuuria. : )

Vaikka väsymyksen aiheuttaja ei olekaan henkisellä puolella, toki se vaikuttaa myös mielialaan. Varsinkin, jos sen ANTAA vaikuttaa mielialaan. Mutta minä en anna. Päinvastoin. Haen elämästäni esille ne asiat, jotka tekevät minut onnelliseksi. Tilapäisellä vauhdin hidastumisella on oma myönteinenkin puolensa, sillä se antaa aikaa ajatella. Tärkeää on, mihin suuntaa ajatuksensa. Ei-toivottujen ajatusten kohdalla voi kurjuuten vaipumisen sijasta pohtia, miten ne saisi muotoon "minä hyväksyn tämän osana elämääni, koska se ei ole vallitseva ajatukseni".

Myönteisyys ei ole ikävien asioiden kieltämistä. Myönteisyys on hyväksyntää. Meidän elämämme on sateenkaari kaikkine värivivahteineen, jotka tekevät siitä elämisen arvoista. Ilman sateisia päiviä ei osaisi arvostaa valon heijastusta vesipisarassa.

Tuntui hyvältä tiedostaa, miten paljon teidän ihanien blogiystävieni kommentit lämmittivät mieltäni tämän muutaman päivän mittaisen hiljaisuuden keskellä. Tämä on hyvä esimerkki siitä, mitä edellä sanoin sateisten päivien merkityksestä. Samalla tulee pintaan ajatus siitä, miten helposti unohdamme hyvät asiat elämässämme, kun pimeys pyyhkäisee päiviemme yli.

Valo voi tulla yllättävistä suunnista. Se voi tulla työpaikalla surunsa keskellä kiittävän omaisen suusta. Tuolloin nuo sanat voivat olla se asia, joka laukaisee omat sisäiset padot hetkellä, jolloin käsittää ettei olekaan aivan turha ja taitamaton omassa elämässään.

Näiden valon pilkahdusten riittävyyden voi varmistaa jakamalla niitä itse. Paljon ei tarvita, että voimme tukea, lohduttaa, ilahduttaa ja auttaa läheisiämme näkemään, miten kaunista elämä on. Se on juuri niin kaunista, kuin se ikinä voi olla, jos annamme sen tulla, avautua ja loistaa.

Samalla kun toivotan teille kaikille yhdessä ja erikseen valon löytämisen riemua, haluan toivottaa tervetulleeksi Juhanan, joka ei ehtinyt edellisiin toivotuksiin. Ihanaa nähdä sinut myös täällä! : )

Loppuun kaunis versio "Titanic" -elokuvan tunnelmista.

SYDÄMELLISIÄ AJATUKSIA

Lauantaipäivä vietetään yhdessä perheen kanssa siivoten ja puuhastellen tavallisen ihania asioita. Loppuviikko piti sisällään monelaista hulinaa ja hoidettavia asioita, joten bloggaaminen jäi vähemmälle. Valvontasessio oli vaatelias ja työntäyteinen sekin eli rento päätös viikolle on tervetullut.

Eilen olimme kymmenen työkaverin porukalla viettämässä tyhypäivää. Osa meni kylpylään, osa shoppailemaan ja minä kävin keilaamassa Bigin kanssa. Lopuksi kokoonnuimme ruokailemaan kreikkalaiseen ravintolaan. Ruoka oli hyvää ja tunnelma leppoisa. Kokonaisuudessaan reissu oli oikein onnistunut, vaikka aamulla minusta tuntuikin, etten jaksaisi lähteä mihinkään.

Joulu lähestyy nopeasti. Monenlaiset jouluhulinat ovat olleet ilmassa jo pidemmän aikaa. Henkilökohtaisesti minusta tuntuu kuin joulu ilmestyisi kaupalliselle puolelle vuosi vuodelta aikaisemmin. Pidän joulusta, sen tunnelmasta ja kynttilän valosta. Nautin siitä, että voin ilahduttaa minulle tärkeitä ihmisiä ja viettää heidän kanssaan aikaa tunnelmoiden ja keskustellen. Hyvä ruoka nautittuna perheen ja läheisten seurassa on kenties parasta antia, mitä joulu voi antaa. Eikä missään nimessä voi unohtaa lasten riemua, salaisuuksien aiheuttamaa jännitystä ja loistetta heidän silmissään.

Joulun jälkeen koittaa uusi vuosi. Tänä vuonna sillä on minulle erityinen merkitys, sillä moni asia on muuttumassa. Niin minussa itsessäni kuin niiden asioiden suhteen, jotka ovat täyttäneet elämäni. Muutoksen sijasta tuntuu paremmalta käyttää sanaa "uudistuminen".

Puhutaan paljon muutosvastarinnasta. Tämä ilmiö tulee hyvin esille muuttuvassa työelämässä. Muutoksesta tulisi kenties myönteisempi asia, jos siitä puhuttaisiin ja sitä käsiteltäisiin uudistumisena. Uudistuminen pitää jo sanana sisällään myönteisyyden. Uudistuminen on täynnä toiveita, mielikuvia toteutuvista unelmista ja paremmasta tulevaisuudesta. Se ei tietenkään sulje pois elämään kuuluvia vastoinkäymisiä, mutta se auttaa meitä hyväksymään ne luonnollisena osana elämää.

Sanotaan, että jo lapset oppivat erehdyksen kautta. Jos vanhemman kielloista huolimatta riehuminen jatkuu ja sattuu joku kommellus, saattaa hyvinkin käydä niin, että lapsi muistaa seurauksen ja muuttuu sen kautta varovaisemmaksi. Tämä kipumuisti löytyy myös aikuiselta, mutta hieman erityyppisessä muodossa.

Pienenä on pienet murheet ja suurena suuremmat. Jos joku satuttaa meitä; loukkaa tai kohtelee muuten kaltoin tai jos itse toimimme tavalla, joka aiheuttaa henkistä kärsimystä, saatamme oppia muuttamaan toimintatapojamme ja asennoitumistamme. Jos asia olisi näin yksinkertainen, ei maailmassa olisi niin paljon kärsimystä. Olemme yksilöitä ja eri syistä oppiminen vaatii eri mittaisen ajan eri ihmisiltä. Toiset lyövät päätään seinään useammin kuin toiset ennen kuin ymmärtävät.

Itsensä suojeleminen ei saa kuitenkaan estää meitä elämästä. Itsensä satuttamisen mahdollisuudesta huolimatta on hyvä joskus ottaa riskejä. Kipu ei ole ikuista, vaikka sen laantuminen asiasta riippuen vie oman aikansa. Kipu on osa elämää ja sen kautta voimme löytää jotain kallisarvoista ja hyvää.

Kun tuemme toinen toistamme, pyrimme kasvamaan pois turhasta itsekkyydestä ja hyväksymme itsemme sekä toiset ihmiset, voimme saavuttaa tasapainon ja onnellisuuden. Meidän ei tarvitse luoda taakkaa jokaisesta asiasta, vaan voimme luoda oman näkemyksemme, joka sopii meidän tapaamme elää.

Ei ole olemassa väärää tapaa viettää esimerkiksi joulua ja valmistella sitä, jos kaikki ovat tyytyväisiä ja onnellisia. Niin kauan kun toimintamme ei satuta itseämme eikä toisia ihmisiä, kaikki tavat ovat oikeita. Tätä tapaa minä toivon elämisen ohjastajaksi jokaiselle tänä harmaana lauantaipäivänä ja kaikkina tulevinakin päivinä. Jos onnistuu löytämään tässä ajatuksessa piilevän rauhan ja uudistumisen mahdollisuuden jo nyt, voi uusi vuosi koittaa meille jokaiselle elämämme parhaana vuotena.

"Better in time" by Leona Lewis

AAMUTUNNELMIA

Ainoat muistot päivien takaisesta lumisateesta ovat kadonneet. Yöllä sade ropisi niin, että se kuului kanslian kattoikkunoista. Ulkona sysimustaa ja tajusin taas kerran kaipaavani lunta ja pakkasta sekä narinaa talvikenkien alla. Onneksi pimeyttä vastaan voi taistella; niin sisällä kuin ulkona. Tunnelmavalot ja kynttilät tekevät ihmeitä tähän vuoden pimeinpään aikaan.

Viikonlopusta asti olen kärsinyt jonkin asteisesta väsymystilasta. Tiedän jo vanhastaan, että pimeys syö voimia. Kun se yhdistyy erinäisiin stressitekijöihin, voi helposti ajautua syvemmälle uupumuksen syövereihin. Toisaalta uskon yhä edelleen siihen, että keho kertoo meille mitä kulloinkin tarvitsemme. Niinpä synkkyyteen vaipumisen sijasta tulkitsin sen tällä kertaa viestittävän, että "tarttis varmaan vähän levätä". : ) Viikonloppu antoi siihen mahdollisuuden ja otin siitä kaiken irti. Ja kas kummaa; olo alkaa olla hetki hetkeltä vireämpi. Sen vuoksi pyrin tarttumaan hetkessä piilevään hyvään oloon ja nauttimaan siitä silloin, kun se on läsnä. Pienet hetket, onnenkiteet, kantavat pitkälle. Ilo ruokkii itseään ja antaa voimia arkiseen aherrukseen tehden siitä nautinnon.

Luopuminen taakaksi muodostuneista asioista toimii samaan tapaan kuin pestyt ikkunat. Valo pääsee sisälle ja ulkoa päin voi nähdä, että sydän on kotona. Turhan karistaminen nostaa esille merkitykselliset asiat. Kiireessä, valtavien paineiden alla voi jopa kaupassa käyminen olla stressaavaa ja sen tuotos väritön, kun avaa esim. jääkaapin oven. Sen sijaan keveys, virkeys ja ilo näkyvät nassun lisäksi myös ruokapöydässä, joka tuo iloa jo pelkästä katselemisesta. Tuoreus, yksinkertaisuus ja värit kertovat siitä, että täällä halutaan pitää huolta koko kehon ravinnosta. Joka siis näin ollen ulottuu myös ruokapöytään. : )

Nyt siis kaivamaan esille hyvien haltiattarien taikasauvat Prinsessa Ruusunen -sadun tapaan ja lausumaan taikasanat: "Sanko, luuta ja moppi, siivotkaa tämä sotkuinen koppi!" Tämän voi jokainen tulkita omalla tavallaan, mutta uskon, että meillä jokaisella on jotain turhaa, josta voimme luopua tehden tilaa uudelle, uudistumiselle ja tuoreudelle.

Ennen kaikkea; ollaan enkeleitä toisillemme. : )

KATTILAKEIJU

Ainakin pienten lasten vanhemmista osa on varmasti nähnyt Disneyn elokuvan Helinä Keijusta. : ) Meillä se kuuluu Barbie -leffojen ja Lumikin lisäksi Natusen (4v.) suuriin suosikkeihin. Tällä kertaa elokuvaa ryhdyttiin kuitenkin katsomaan äidin aloitteesta... Ja siihen oli myös syy.

Viime yönä työn lomassa, aamulla kotona suihkussa ja ennen nukahtamista pohdin jotain niinkin syvällistä, kuin elämäntehtävä. Meillä jokaisella on monia erilaisia rooleja ihmisestä ja elämäntilanteesta riippuen. Olemme äitejä, isiä, puolisoita, isovanhempia, ystäviä, työtovereita, lapsia, kummeja, naapureita jne. Näiden lisäksi meillä useimmilla on ammatillinen rooli, vapaa-aikaan liittyviä rooleja ja luottamustoimia. Näissä ei ole mitään ihmeellistä, sillä ne ovat selkeitä käsitteitä. Mutta mitä nämä roolit pitävät sisällään?

Millaisia olemme vanhempina? Olemmeko vapaa-ajattelijoita, vanhanaikaisia kasvattajia, perhekeskeisiä, kriittisiä ja ankaria... Laitammeko perheen ja lasten edun kaiken muun edelle siten, että unohdamme itsemme ja kaikki kääntyy lopulta itseämme vastaan? Vai onko perhe ykkössijalla unohtamatta vanhempien hyvinvointia? Onko vanhemmuus pakkopulla, joka tuli vahingossa eteen ja josta nyt surffaillaan läpi sen enempää sitä miettimättä ja pohtimatta? Vai onko tietoisuus vanhemmuudesta täysin kadonnut?

Millaisia olemme parisuhteessa? Olemmeko unelmakumppaneita vai itsekkäitä jyrääjiä? Olemmeko parisuhteessa vain siksi, että se on taloudellisesti turvallinen vaihtoehto? Onko puolison tärkein tehtävä toimia lastenhoitoapuna ja/tai tilipussin kotiinkantajana? Koemmeko parisuhteen yhtenä elämän parhaimmista asioista vai onko se pahin painajaisemme?

Millainen rooli meillä on työpaikalla? Olemmeko täydellisiä suorittajia, jotka ahnehtivat lisää mahdollisuuksia kehittää itseään edetäkseen urallaan? Vai onko työnilo kadonnut matkalla jonnekin ja tilalle saapunut ainainen valitus, tyytymättömyys, toisten asioiden pohtiminen ja vahtiminen, pahan puhuminen, sen levittäminen ja sen luominen vaikka tyhjästä? Onko työ sitä, mistä olemme unelmoineet ja joka antaa meille päivästä päivään tyydytystä ja muistuttaa meitä siitä, miksi olemme juuri sen pariin hakeutuneet?

Millaisia ihmisiä olemme? Uskommeko varauksetta kaiken mitä kuulemme? Olemmeko valmiit puhumaan omista ja toisten asioista niin paljon ja kauan, ettemme uskalla hetken päästä puhua enää kenellekään? Omaammeko kriittisen ajattelun omia tekemisiemme ja sanomisiemme suhteen ennen kuin saamme aikaan vahinkoa? Entä uskommeko ilman kritiikkiä kaikkeen mitä näemme ja mitä meille puhutaan?

Uskommeko itseemme? Hyväksymmekö itsemme? Entä ne ihmiset, joiden kanssa jaamme elämäämme tavalla tai toisella? Olemmeko valmiit puolustamaan heikkoa lajitoveria vai haluammeko saada huomion pois itsestämme keinolla millä hyvänsä? Olemme hyviä ystäviä, kuuntelijoita, lohduttajia? Annammeko tukea ja kannustusta; kykenemmekö kiittämään ja kertomaan hyvästä toinen toisillemme?

Miten tämä kysymystulva liittyy elokuvaan Helinä Keijusta? Siten, että Helinä Keiju oli tyytymätön leiviskäänsä kattilakeijuna. Hän halusi olla jotain muuta päästäkseen mantereelle Keijupoukamasta. Hän oli valmis tekemään mitä tahansa saavuttaakseen tuon unelmansa. Helinä oli kuitenkin luotu kattilakeijuksi ja jonkin muun puoleen halajaminen päätyi katastrofiin, jonka myötä Helinä löysi sisäisen kattilakeijunsa. Hän ymmärsi, että hän oli juuri se mikä oli.

Sen ymmärrettyään Helinä kykeni antamaan itsestään sen, mitä pitikin. Hän myös sai tilalle paljon. Hänestä tuli onnellinen. Tai ehkä pikemminkin - HÄN YMMÄRSI OLEVANSA ONNELLINEN.

Mikä on sinun leiviskäsi?

HYVIÄ HETKIÄ

Perjantai ja 13. päivä sujui rattoisasti. Itse asiassa nautin päivästä suunnattoman paljon, koska sain viettää sen Natusen kanssa kiireettömästi kotosalla. Myös Natunen nautti tilanteesta, vaikka saikin hieman pyyhkeitä lelupolitiikasta. ; ) Yhteistuumin järjestelimme neidin tavaroita uuteen uskoon. Päädyimme tilapäiseen järjestelyyn eli ostoslistalle laitettiin sopivankokoisia, kannellisia säilytyslaatikoita, jotka saisivat mielellään mahtua vuoteen alle... : )

Toinen hankittava kapistus on vaatekaappi. Natunen, tyttö kun on, rakastaa vaatteita. Äidin iloksi hän on myös ryhtynyt etsimään sopia ja silmää kulloisessakin tilanteessa miellyttäviä vaatteita kaapistaan itse. Lopputulos on aina se, että osa vaatteista on rytinässä pudonnut lattilalle ja neiti on työntänyt ne siihen, mihin on sattunut sopimaan... Tytön kasvaessa vaatteiden koko kasvaa ja ne vievät enemmän tilaa. Yleisestikin tykkään, että tavaroilla saisi olla riittävän tilava säilytyspaikka, koska silloin niiden järjestyksenvalvonta sujuu näppärästi ilman tuskailuja.

Edellä mainittu taitaa olla joka naisen unelma. Uskon myös, että olipa koti miten tilava tahansa, aina voisi tilaa olla hieman enemmän. Tässä mielessä positiivinen asia lienee se, että ensi vuoden alusta minulla on ainakin toimistokaapissa enemmän tilaa, kun järjestöpaperit ovat lähteneet. Ja toisaalta saan enemmän aikaa panostaa kotiin. : )

Perjantai-iltana minulle ja Kupsulle tuli pieni sanaharkka. Poika painui niskojaan nakellen ja korostetun äänekkäästi omaan huoneeseensa. Minä seurasin häntä niin ikään hieman kiihtyneenä ja sanoin, että herra saa luvan miettiä käytöstään ja tulla keskustelemaan kunhan on miettinyt mielestään riittävästi. Hetken päästä Kupsu tuli häntä koipien välissä alakertaan ja kysyi, voiko mennä suihkuun. Tuosta aasinsillasta päästiin siihen, että halattiin oikein kunnolla. Sanoin pojalleni, että "usko tai älä, mutta äiti tietää miltä sinusta tuntuu". Kupsun katsellessa minua hämillään jatkoin kertomalla, että myös minä olen ollut lapsi ja kokenut kasvamisen vaikeuden sekä vanhempia vastaan kapinoinnin. Päätin kertomani siihen, että kaikki on silkkaa rakkautta; välittämistä ja huolen pitämistä.

Olen siis nauttinut kiireettömästä yhdessäolosta lasten kanssa. Mieleen nousi muistoja Natusen vauva-ajasta ja siitä, kun Kupsu oli vielä eskarissa. Nuo verkkaiset, rauhalliset päivät olen tallettanut muistini aarteistoon ja otan ne sieltä ajoittain esille, kuten eilen tein. On hyvä, että ne ovat siellä, sillä sen kaltainen aikakausi näyttäisi olevan ohitse elämässäni. Tosin, eihän sitä koskaan tiedä. Mutta koska haaveet vielä yhdestä uudesta perheenjäsenestä ovat jo kaksi kertaa valuneet hukkaan, olen kiitollinen siitä mitä minulla jo on. Saattaa kuulostaa hullulta, mutta olen kiitollinen myös jokaisesta menetyksestäni. Näin siksi, että ne ovat osa minua, minun elämääni ja sitä, mikä tekee minusta juuri minut.

Fysiikka on viime päivinä ollut hieman koetuksella. Alkuviikon reipas lenkkeily teki hyvää. Nyt oli sitten pakko hidastaa tahtia, sillä keho kertoi tekevänsä parannustyötä itsensä kanssa. Täytynee hieman tarkentaa. ; ) Henkisen stressitilan helpottaminen (minun tapauksessani päätös luopua asioista, jotka syövät enemmän kuin ruokkivat kokonaisvaltaista hyvinvointia) tuntuu itselläni usein tilapäisenä väsymyksenä. Mieli on kevyt ja olo hyvä, mutta keho kaipaa lepoa. Pientä kulkutautioirettakin on ollut ilmassa, mutta pidän sitä aivan perusflunssana, joka minulla ilmenee minimaalisesti. Vastustuskykyni on tähän asti ollut hyvä; siitä kertonee se, että viimeisen kahden vuoden aikana minulla on yksi sairausloma, jolloin matkustin hoitoon ambulanssilla.

Nyt olen siis kuunnellut kehoa, nauttinut vitamiinipitoista ravintoa ja ottanut levon nyt kun siihen on ollut mahdollisuus. Rautamehua olen nauttinut pari viikkoa, sillä stressitila näkyy minulla hempan laskuna. Sama ilmiö tapahtui myös viime syksynä, mikä kyllä korjaantui helposti. Niin itse asiassa nytkin on käymässä, sillä Hb:n mittaus osoitti sen olevan nousussa. Hassua on, että monelle minun matala Hb:ni olisi aivan normaali. Minulla se on aina ollut ns. hyvällä tasolla, joten laskut tuntuvat helposti väsymyksenä.

Tänään menemme koko perheen voimin juhlimaan Kummipojan syntymäpäiviä. : ) Odotan juhlia innolla, sillä edellisestä tapaamisesta on aivan liian pitkä aika. Tämäkin asia korjaantunee tulevaisuudessa, kun minulla on mahdollisuus täyttää vapaa-aikani jollain muulla kuin loputtomalla järjestötoimintaan liittyvällä veivaamisella.

Illalla haluan lämmittää saunan. Ulkona paukkuu pakkanen, joten mikäs sen ihananpaa kuin päästä lämmittelemään luitaan saunan lauteille. Tunnustaudun vilukissaksi, vaikka nautinkin lumesta ja pakkasesta. Viime yönä nukuin yksin, koska Väsynyt Lanssari oli Naapurikaupungissa töissä. Niinpä sitten kävin nukkumaan täkin ja kolmen fleecepeiton kanssa. : ))) Itse neulotut, pitkävartiset villasukat olin vetänyt polviin asti. Ja olen ollut aina tällainen, joka nauttiii lämmöstä. Mutta sulaa hehkussa. : ))))

Tällä kertaa minä ostin ruusuja rakkaalleni. Isänpäiväruusut nuopahtivat liian nopeasti, joten halusin ostaa uudet. Kieltämättä mieheni on ne ansainnut. Koskaan ei ole väärä hetki ilahduttaa läheisiään kukkasilla. Ja jos ei tule mieleen muuta ilahdutettavaa, niin jokainen koti on kukkansa ansainnut. Lempeää lauantaita! : )

"Love is here to stay" by Ella Fitzgerald

ENERGIATASON NOUSUA

Uskomatonta, miten tunnen hyvän olon, myönteisyyden ja jaksamisen lisääntyvän. Tässä vaiheessa vuotta olen usein ollut hyvin uupunut ja stressaantunut kaikesta, jonka kalkkiviivat lähestyvät samaa tahtia kuin pimeys lisääntyy ja joulu lähestyy. Nyt tuntuu aivan päinvastaiselta.

Ihmissuhteet lähellä ja kaukana ovat viime aikoina opettaneet paljon. Samalla olen todennut, miten jokaisella kohtaamallani ihmisellä on oma merkityksensä. Jopa taka-alalle jääneet kohtaamiset nousevat uudelleen pintaan ja löydän niistä ne merkitykset, joita en aiemmin ymmärtänyt. Se vahvistaa käsitystäni siitä, että koskaan ei pidä sulkea silmiään yhdeltäkään kohtaamiselta.

Energiatason nousu näkyy siinäkin, että juoksulenkit sujuvat kevyesti ja antavat enemmän voimaa kuin tuntuvat kuluttavilta. Mielentila, tunteet ja ajatukset eivät siis ole yhdentekeviä. Niillä on selvä yhteys jaksamiseen. Kun mieli on kevyt, eivät raskaatkaan kokemukset tunnu ylitsepääsemättömiltä. Samalla on helpompi olla avoin kaikelle uudelle ja tarttua niihin asioihin, jotka ovat jääneet tilapäisesti tärkeysjärjestyksen loppupäähän.

Useimmat konfliktit ihmisten välillä syntyvät siitä, että asioita ryhdytään selvittelemään aivan väärällä asenteella. Jos aloitamme keskustelun hyökkäävästi ja nassu valmiiksi norsun nutturalla, niin voimme olla varmoja, että vastapuoli nostaa omat piikkinsä pystyyn. Jos sen sijaan lähestymme sopuisasti, avoimesti ja myönteisten ajatusten saattelemana, on kohtaamisen lopputulos aivan toinen.

Jos jokin asia vaivaa mieltämme, saatamme helposti paisuttaa siitä järjettömän taakan jo ennen kuin olemme ottaneet siitä selvää. Itse olen huomannut, että eri elämäntilanteissa ja varsinkin muutostilanteissa olen luonut joskus järjettömiä kauhukuvia asioista pelkän tietämättömyyden vuoksi. Jos ei tiedä, ryhtyy luomaan mielessään tietoa kuvittelemalla totuuden. Kun tämä kuvio jatkuu riittävän kauan, alkaa itsekin uskoa sen todenperäisyyteen.

Hyvä uutinen on, että tämä asia toimii myönteiselläkin puolella. Itselläni kesti vuosia, ennen kuin opin sen. Tänä päivänä kykenen jo varsin sujuvasti tuon kaltaiseen ajatteluun ja pääsen nauttimaan sen hedelmistä. Osaan jopa tunnistaa itsestäni, jos mopo meinaa karata käsistä ja estää sen ennen kuin on liian myöhäistä.

Nyt haluan vihdoinkin tehdä sen, mikä on ollut mielessäni jo hetken aikaa eli toivottaa tervetulleeksi niin uudet kuin vanhat lukijani. : ) Helmiblogi -ajoiltani toivotan tervetulleeksi Mamin, Katin, Sateenkaaren, Pilviharson, Tiipin, Ritan, Olemattoman ja Latindancen sekä hieman uudempina tuttavuuksina Tillmanin, Unan, Hannen, Arjaannelin, Äiteen ja Kirsikan! Tervetuloa Vernalaan. : )

Viime aikaiset valokuvat ovat pääosin Vernan valokuva-arkistosta, koska valo on ollut vähäistä niihin aikoihin, kun olen liikkeellä ollut. Tai sitten kamera on jäänyt väärään paikkaan. ; ) Joka tapauksessa kaikki valokuvat ovat omiani, jollei toisin ole mainittu. Suloista torstaita kaikille! : )

"Scatman's World" (tästä tulee aina hyvä mieli)